Tuntuu etten kuulu mihinkään

Rakenna oma elämäsi ja äläkä jää läheisriipuvaisuuteen suhteesen sen enmpää vanhempiesi kuin sukusikaan suhteen.

Tekee kipeätä, mutta on ainoa keino selvitä hengissä.
Miksi sinä välittäisit, jos ei sinustakaan välitettyl

Yksinäinen4

Ymmärrän tunteesi täysin.Itsellänikään ei ole kotia minne mennä.Olen kolmekymppinen ja kahden lapsen äiti.Asumme perheeni kanssa maalla ja täällä on ihan mukava olla,mutta elämääni on aina varjostanut se ettei itsellä ole paikkaa minne mennä.Olen joskus kaivannut sitä,että niin ilossa kuin surussakin voisi mennä omien vanhempien luo käymään.Omat vanhempani erosivat kun olin alle kaksi vuotias ja jäin isäni luo.Isäni ja minä muutimme sitten mummulle asumaan eli isäni äidin luo.Ajat mummun luona olivat onnellisia.Mummuni oli hyvä ihminen,mutta tuolloin jo iäkäs,ettei pystynyt kunnolla minusta huolehtimaan ja muutti vanhainkotiin kun olin viiden vanha.Isä oli ratkennut juomaan jo niinä aikoina kun äiti jätti meidät ja isästä ei ollut minusta huolehtimaan.Isäni on edelleen alkoholisti.Isäni vanhempi sisko ja hänen miehensä ottivat minut ottotytökseen kun olin viiden vanha ja muutimme ruotsiin ja asuimme siellä viisi vuotta kunnes muutimme takaisin suomeen ja samalle paikkakunnalle mistä olimme lähteneetkin.Tätilläni ja hänen miehellään oli omat ongelmat,esimerkiksi lapsettomuus joten hekin erosivat ruotsissa ja tätini jäi asumaan ruotsiin.Tätini alkoi myös käyttämään kovasti alkoholia.Minä ja ottoisäni muutimme sitten takaisin suomeen ja minä kävin peruskouluni loppuun ja ottoisäni tapasi myös uuden elämänkumppaninsa.Ottoisäni oli vanhanaikainen ja sain ankaran kasvatuksen,mutta kuitenkin ihan hyviä elämänohjeita.Ottoisäni ja hänen uusi kumppaninsa osasivat kyllä myös käyttää alkoholia joten nuorena koululaisena kärsin niistä yöhön asti jatkuvista juhlimisista.Seitsemäntoistavuotiaana muutin omaan asuntooni ja menin opiskelemaan.Tuohon aikoihin tapasin nykyisen oman puolisoni.Muuttoni jälkeen kaikki kuitenkin meni erilaiseksi.Jouduin palauttamaan koti avaimeniaivan kuin olisin ollut vain vuokralla ja yli kymmeneen vuoteen ei ottoisäni ottanut minuun mitään yhteyttä vaikka samalla paikka kunnalla asuttiin.Ei soittanut ikinä kuulumisia eikä tullut käymään kylässä.Minä ja poikaystäväni kävimme joskus kylässä.Vähitellen hyväksyin tilanteen ja ajattelin,että jos olin pelkkä tulon lähde kun asuin kotona.Surin tilannetta ja joskus puhuin asiasta anoppini kanssa.Anoppini ihmetteli ja lohdutteli tilannettani.Vuodet kuitenkin vieri nopeasti ja opiskelut veivät paljon aikaa,ettei siinä paljon kerennyt murehtimaan asioita.Vuonna 2005 tätini kuoli Ruotsissa.Oli sydän pysähtynyt.Kaipaan monesti tätiäni ja kerkesimme kuitenkin monesti puhua puhelimessa ja kouluvuosina täti kävi monesti minua suomessa katsomassa lomallaan.Elämäni on monellalailla kuitenkin rikasta.Minulla on kaksi ihanaa lasta joita en ikinä hylkäisi oli tilanne mikä hyvänsä.En tiedä miksi kohtaloni oli sellainen.Olinko todellaki niin arvoton?Tämä kaikki voi kuulostaa uskomattomalta,mutta kaikki totta kuin vesi.

Yksinäinen4

Toivotan sinulle koko sydämmestäni onnea ja voimia elämän taipaleellesi ja haluan sanoa,että et ole yksin tämän asian kanssa.Meitä on samanlaisia kohtalon tovereita.Isän äidin kaipuu voi olla todella kova vaikka on jo aikuinen.

Samat fiilikset. Tunnen aina olevani ulkopuolinen ja ei toivottu. Jouluisin minua ei muisteta, lapsiani ei hoideta, aikuisten sisarusteni kohdalla pelaa huolto, vaatteet pestään, käydään syömässä kotona jne. Tosin en pidäkään ääntä itsestäni. Paha mieli tulee kun huomaan että olen ilmeisesti ollut vahinko vanhemmilleni. Kun en voi heitä muuttaa, voin muuttaa itseäni ja omaa suhtautumistani heihin ja itseeni. Rakentaa itselleni hyvän elämän jossa en tarvitse heitä. Pitäkööt pyhän perheensä.

Rakenna oma onni:

Tiedän olosi ..julmin kaikista mikään ei koske niin pahasti kun oma perhe
jättää ei mikään...
Hyvin vaatimaton unohdus tuli kun jätin Suomen...on siltikin ikävä sinne
vaikka hyviä muistoja ei ole

Tuntemuksesi jakaa pohjimmiltaan aika moni vaikka ei noin vaikea lapsuus olisikaan ollut. Porukka on jo töidenkin perässä muutellut eri puolille Suomea ja ulkomaillekin lähtien vuodesta kivi ja miekka. Kun ei ehdi ja pysty käymään kotiseudulla kun kerran vuoteen muutaman päivän niin kyllä ne siteet haurastuu, etkä kuulu enää sinne vaikka et oikein tännekään. Useilla on se arpi aina sydämessä olemassa kuitenkin vaikka omat kodit ja perinteet olisi jo kymmeniä vuosia sitten rakennettu, ja välillä se arpi sitten kipuilee. Ei siihen auta kuin tottua ja pyrkiä rakentamaan tätä päivää ja huomista. Ehkä omalla jälkikasvullasi olisi sitten juuret, paikka ja perinteet, vaikka voi olla että karkaavat maailmalle ja matkalla muuttuvat eikä hekään kuulu sitten oikein minnekään jos niitä heidän arpiaan oikein aletaan kaivelemaan. Aikanaan mummoudut ja kuolet pois ja rakentamasi pesä myydään vieraille, elämä jatkuu. Pysyvyys on suureltaosin harhaa ihan kaikilla muillakin ja elämässä ei mikään ole niin varmaa kuin epävarmuus.

Ei kannata rypeä menneessä on paljon sodan jälkeen syntyneitä lapsia jotka ei ollet koskaan olleet isän tai äidin sylissä istuneet vaihka olivat perheessä asuneet.On lapsia jotka on syystä tai toisesta menettäneet perheensä mutta saaneet läheistä kohtelua kuitenkin läheisiltään.Lapsuus on pieni aika ihmisen elämässä tärkeä tietenkin mutta jos elää 80v siihen muhtuu jos jonkin laista jaksoa johon kuitenkin itse voi vaikuttaa,Tässä on täytynyt hoitaa omat lapsensa ja pyykinsä pestä ei ole voinut odottaa keltään mitään apua ja hyvä niin tuntuu elämä nyt elettynä helpommalta kun on itse tehnyt siinä on ihan itseensä tyytyväinen.

Isäni kuoli kun olin 21.v ja äitini on laitoksessa, joten eipä ole mitn kotitaloa enää mullakaan ollut vuosiin.
Oishan se hirveen kiva ja ajatuksena "romanttinen", että joku tuollainen joulujen vietto paikka olisi, mutta aika harvalla on.
joten HERÄÄ TODELLISUUTEEN, KASVA AIKUISEKSI JA LOPETA RUIKUTTAMINEN!!!
t. nainen 29.v