Pääsin nykyiseen työpaikkaani monen mielestä melko erikoisella tavalla. Olin vetänyt kaljaa jo monta viikkoa putkeen, kun sain työvoimatoimistosta työhönosoituksen erääseen yritykseen. Haastatteluun oli pari päivää aikaa, ja niinpä unohdin tykkänään koko jutun. Otettiin siinä haastattelupäivänä kavereiden kanssa oikein kunnon aamupäiväkännit, pari askia siinä tais palaa röökiäkin ja valkosipulipitsaakin tuli kauhottua suuhun.
Sitten muistin yhtäkkiä, että työhaastatteluhan on puolen tunnin päästä! Onneksi firma sijaitsi lähellä kantabaariani, joten eikun ryhti mahdollisimman suoraksi ja viimeiset hörpyt tuopista naamaan.
Kaljat ja paukut kävivät pahasti päähän hoippuessani haastatteluun. Jouduin tukemaan itseäni haastattelijan huoneen tuolin selkänojaan etten olisi kaatunut. Rojahdin tuolille ja eikös siitä paikasta alkanut kauhea hikka. Hikottelin ja päästin väliin valkosipuliröyhtäisyjä ja haastattelija katsoi minua tutkivasti. Pari pieruakin taisin siinä päästää, sellaisia kuumia hiihtäjiä, jotka tappavat talossa ja puutarhassa.
Haastattelija, nykyinen pomoni, kysyi, olenko kännissä. Vastasin rehellisesti että olen. Hän kysyi lisäksi, otanko useinkin viinaa, johon vastasin yhtä rehellisesti ottavani joka päivä perseet olalle.
Ajattelin työpaikan olevan mennyttä. Onneksi osasin puhua pari sanaa englantia - olihan pääsyvaatimuksena englannin kieli. Ei sillä täällä Helsingissä niin väliä ole, osaako sitä englantia 40 000 tai 10 sanaa, pääasia on että yrittää.
Sanoin englanniksi "ich möchte einen beer haben before hangover comes", kun piti kielillä puhuman.
Työhönottaja totesi, että taidankin olla alan mies, ja otti pöytälaatikosta korkkaamattoman Jim Beam -putelin. Kippistelimme siinä ja joimme pullon tyhjäksi, jonka jälkeen menimme vielä baariin jatkamaan haastattelua.
Kannattaa yrittää reippaasti, vaikka ensi silmäykseltä ei näyttäisikään, että paikan voi saada. Mikäs se on nyt ollessa, palkka juoksee ja pomo ei nipota parin drinkin ottamisesta. Tämä on elämää!
Sitten muistin yhtäkkiä, että työhaastatteluhan on puolen tunnin päästä! Onneksi firma sijaitsi lähellä kantabaariani, joten eikun ryhti mahdollisimman suoraksi ja viimeiset hörpyt tuopista naamaan.
Kaljat ja paukut kävivät pahasti päähän hoippuessani haastatteluun. Jouduin tukemaan itseäni haastattelijan huoneen tuolin selkänojaan etten olisi kaatunut. Rojahdin tuolille ja eikös siitä paikasta alkanut kauhea hikka. Hikottelin ja päästin väliin valkosipuliröyhtäisyjä ja haastattelija katsoi minua tutkivasti. Pari pieruakin taisin siinä päästää, sellaisia kuumia hiihtäjiä, jotka tappavat talossa ja puutarhassa.
Haastattelija, nykyinen pomoni, kysyi, olenko kännissä. Vastasin rehellisesti että olen. Hän kysyi lisäksi, otanko useinkin viinaa, johon vastasin yhtä rehellisesti ottavani joka päivä perseet olalle.
Ajattelin työpaikan olevan mennyttä. Onneksi osasin puhua pari sanaa englantia - olihan pääsyvaatimuksena englannin kieli. Ei sillä täällä Helsingissä niin väliä ole, osaako sitä englantia 40 000 tai 10 sanaa, pääasia on että yrittää.
Sanoin englanniksi "ich möchte einen beer haben before hangover comes", kun piti kielillä puhuman.
Työhönottaja totesi, että taidankin olla alan mies, ja otti pöytälaatikosta korkkaamattoman Jim Beam -putelin. Kippistelimme siinä ja joimme pullon tyhjäksi, jonka jälkeen menimme vielä baariin jatkamaan haastattelua.
Kannattaa yrittää reippaasti, vaikka ensi silmäykseltä ei näyttäisikään, että paikan voi saada. Mikäs se on nyt ollessa, palkka juoksee ja pomo ei nipota parin drinkin ottamisesta. Tämä on elämää!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hassu tarina! :D :D
Olisi hauska kuulla jatko. Oletko vieläkin samassa työpaikassa? Ensimmäisenä työpäivänäni mainitsemassani kesätyöpaikassa tuli minua opastamaan tyttö, joka ei osannut yhtään suomea. Sain häpeillä, koska olin suomenkielinen. Tämä tapahtui Vaasassa 1970-luvun alussa.
Vihaan kaikenlaisia työhönottohaastatteluja. Ihmisten pitäisi helpommallakin tavalla saada työpaikka, eikä tarvitsisi alistua teeskentelemään pahimmassa tapauksessa monen tuijottavan katseen edessä työhönottohaastattelussa, koska ne tuijottavat haastattelijat ovat monessa tapauksessa saaneet työpaikkansa suhteilla.
Samassa työpaikassa tässä ollaan, ja mikä onkaan ollessa. Päivä alkaa yleensä pikku terävillä, minkä jälkeen tehdään toimistolla "hallinnollisia töitä" omassa huoneessa lukittujen ovien takana.
Sitten pitkälle lounaalle, jossa voi samalla kiskaista muutaman pitkän partaansa. Tässä vaiheessa uskaltaa jo yleensä polttaa päivän ekan röökin ilman, että tarvitsee laatoittaa ravintolan lattiaa uusiksi. Ollaan pomon kanssa hyvää kaveria ja - täytyy myöntää - ollaan yleensä aika hyvässä hönössä kun päivä on pulkassa. Rokulipäiviä tulee aika harvoin, korkeintaan kerta pari viikossa.
Työhaastattelut ovat kyllä yhtä kidutusta. Ihmisten pitäisi saada olla haastatteluss luomuna, omana itsenään. Jos vanha viina ja pieru haisee, niin sitten se haisee. Tuleehan tämä joka tapauksessa viimeistään koeajalla esiin.
Suosittelen kaikille haastatteluun meneville tukevien pohjien ottamista. Se antaa sopivaa rentoutta haastattelutilanteeseen, ja pikkutuhmat vitsitkin tulevat paremmin mieleen kun ei jännitä. Niistä haasttelijat yleensä pitävät.
Olet kustannustoimittaja. Pitkät ja kosteat lounaat jonku risupartaisen ja menestyvän runoilijan kanssa selittävät pomosi ylimalkaisen suhtautumisen prosenttijuomien viljelyyn. Tekstisikin noudattelee niin hyvin suomen kielioppia, ettei kuka tahansa sellaiseen pysty. Kysypäs pomoltasi, vieläkö hän ottaisi yhden luomun joukon jatkeeksi?
Teen työkseni kirjanpitohommia, laskutuksia, tilauksia ja sen semmoista paperinpyöritystä. Homma on sen verran ikävää, ettei sitä selvin päin kestäisikään.
En oikein tiedä viittinkö suositella sua pomolleni. Putiikin taloustilanne on ollut viime aikoina sen verran tiukalla, että en taida haluta mitään kolmatta pyörää kyttäämään viinalaatikon hanan viereen. Hyvä kun itelle rittää.
Mutta pidetään mielessä, että tarpeen tullen saamme innokkaan luomuperunan apujoukkoihimme.