Tuntuu pahalta kuunnella kun puolisollani on minua ikävä ja kertoo rakastavansa. Säälittää ja harmittaa kovasti. Itse en tunne noita tunteita muuta kuin sillä tasolla että joskus rakastin ja puolet päivästä ikävöin sitä "vanhaa" puolisoani. Kummatkin olemme muuttuneet mutta tuntuu että puolisoni arvot ovat kääntyneet päälaelleen. Hänen elämänsä on kodin ulkopuolella ja arvostaa ihmisiä jotka ovat rikkaita, vallankahvassa tai ainakin sen oloisia. Valehtelee minulle lähes päivittäin koska tietää etten arvosta manipulointia, suhmurointia yms. Valehtelee myös tavallisista asioista, en ole varma että onko niin typerä ettei tajua mitä valheet aiheuttaa vai elääkö omassa maailmassaan jossa kaikki on niinkuin hän uskoo ja ajattelee. Usein tilanteet päättyy siten että jos hän jää valehtelusta kiinni hän suuttuu minulle koska olen pilaamassa sitä hetkeä kiukuttelullani ja minun pitäisi vähintään olla pahoillani. Nyt hän on ymmärtänyt että mittani on todellakin täysi ja yrittää olla maailaman paras puoliso.. Olisin arvostanut yritystä vuosi tai kaksi sitten mutta jos riisuu ongelmat palasiksi niin vaikka kaiken muun saisi toimimaan kuinka palauttaa luottamus.. ? En usko sen olevan mitenkään mahdollista, tuskin voisin koskaan uskoa hänen puheitaan.
Suhteemme on hyvin pitkä mutta usean kerran ympäri pyörähtänyt. 4 - 5 vuoden välein tulee katastrooffi. Kun hän hylkää minut juuri silloin kun eniten tarvitsisin, en ole tyypiltäni olkapäähän nojailija vaan seison omilla jaloillani mutta itsestäni riippumattomista syistä eteen on tullut sellaisia tilapäisiä terveydellisiä seikkoja jotka ovat vaatineet mm. Vuodelepoa. Nämä hetket ovat olleet elämäni kamalimpia, silloin on minun puoliso ulkoistanut itsensä! Ei hoivaa, ei soita kotiin ja kysy miten menee, ei hoida edes kotitöitä sillä aikaa ja yleensä kun osoitan paranemisen merkkejä niin hän jo kyllästyneenä toteaa että nyt olet täysin kunnossa. Olen nyt vasta ymmärtänyt että toimii myös lasten kanssa samoin, tietysti minä olen silloin hoivaaja joten hänen merkitys pienempi. Tiedän että hänet on hylätty pienenä eikä ole saanut normaalin lapsen hoivaa/hoitoa.
Nyt on siis menossa rakastaa vaihe ja jos jaksaisin odottaa niin hylkäys/ huutoa/mitätöinti/laiminlyönti tulisi jo viimeistään lokakuussa mutta rakkauteni on kuollut viimeisten vuosien aikana. Edellisen katastrooffinen aikana vielä rakastin ja paljon.
Suhteemme on hyvin pitkä mutta usean kerran ympäri pyörähtänyt. 4 - 5 vuoden välein tulee katastrooffi. Kun hän hylkää minut juuri silloin kun eniten tarvitsisin, en ole tyypiltäni olkapäähän nojailija vaan seison omilla jaloillani mutta itsestäni riippumattomista syistä eteen on tullut sellaisia tilapäisiä terveydellisiä seikkoja jotka ovat vaatineet mm. Vuodelepoa. Nämä hetket ovat olleet elämäni kamalimpia, silloin on minun puoliso ulkoistanut itsensä! Ei hoivaa, ei soita kotiin ja kysy miten menee, ei hoida edes kotitöitä sillä aikaa ja yleensä kun osoitan paranemisen merkkejä niin hän jo kyllästyneenä toteaa että nyt olet täysin kunnossa. Olen nyt vasta ymmärtänyt että toimii myös lasten kanssa samoin, tietysti minä olen silloin hoivaaja joten hänen merkitys pienempi. Tiedän että hänet on hylätty pienenä eikä ole saanut normaalin lapsen hoivaa/hoitoa.
Nyt on siis menossa rakastaa vaihe ja jos jaksaisin odottaa niin hylkäys/ huutoa/mitätöinti/laiminlyönti tulisi jo viimeistään lokakuussa mutta rakkauteni on kuollut viimeisten vuosien aikana. Edellisen katastrooffinen aikana vielä rakastin ja paljon.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että parisuhteesi on tullut päätökseen. Kenenkään ei tulisi kokea olevansa ilman tukea heikoimmilla hetkillä tai sairaana ollessa. Se jos kertoo mistä, niin välittämisen puutteesta. Ja tuo valehteminen on syvä loukkaus sinua kohtaan, ja sinun pitäisi pyytää sitä vielä jotenkin anteeksi?!?!
Saan tekstistäsi sellaisen kuvan, että mies kohtelee sinua huonosti ja kun olet lähdössä siitä pois hän vetää sinut takaisin hyvällä käytöksellä? Tiedäthän, että se on henkistä väkivaltaa? Nostaa sinut onnelliseksi ja tarkoituksella omalla valehtelullaan pudottaa sinut siitä tunteesta alas. Voin kuvitella, miten tuollainen tilanne muutaman kuukauden välein saa ihmisen henkisesti kuiviin.
Mies on ilmiselvästi ulkoistanut itsensä perheestänne mutta ei uskalla itse lähteä, koska sinä olet aina hoitanut kaiken. Varmasti yksinäisyyskin häntä pelottaa.
Sanon tämän omasta kokemuksesta, että tuollaista elämää ei kannata elää vuodesta toiseen. Ilmeisesti sinun, vahvempana ihmisenä, on tehtävä se ratkaisu mitä teet parisuhteellenne. En usko, että mies ikinä eroaa sinusta, koska hoidat kaiken, ja eron jälkeen rukoilee sinua varmasti yksinäisyydessään takaisin. Mutta muista, että jos nyt eroat, pysyt päätöksessäsi ja olet vahva!
Jos sorrut vielä kerran luulemaan, että hän on muuttunut ihminen, palaat samanlaiseen elämään ja palaat tänne taas sen 4-5 vuoden päästä pohtimaan samoja ongelmia. Ole vahva ja repäise itsesi tuollaisesta kierteestä pois...
Kiitos. Monien mutkien kautta olen itse viime vuosina kasvanut ja oppinut rakastamaan itseäni niin paljon että ymmärrän että ihmisen tarvitsee helliä myös itseään ei vaan lähimmäisiään mutta ennen kaikkea olen oppinut että rakkautta tarvitsee jokainen ja aitoa, pyytetöntä sellaista. Rakkaus jossa on taka-ajatus on valheellista.
Tämä on se asia, jota niin harva ihminen oppii elämässään. Nimittäin oman arvon. Ihminen ansaitsee tarvitsemansa rakkauden. Kävin lukemassa tuolla uskottomuus-palstalla ja monissa muissakin, ja tuntuu että kukaan ei usko ansaitsevansa parempaa. Kaikki toisen teot vain painetaan villaisella. Kaikki ansaitsevat saada hyvän ja luotettavan parisuhteen, myös miehesikin... sellaisen, jossa on hänen kaltainen ihminen, joka osaa elää miehesi kaltaisen ihmisen kanssa.
Jos sinusta tuntuu pahalta ja oikeasti et tunne saavasi haluamaasi pyyteetöntä rakkautta, niin älä tuhlaa aikaa. Rakasta itseäsi niin paljon, että etsit itsellesi sellaisen ihmisen joka sinua kunnioittaa ja rakastaa niin paljon, että ei sinua hylkää heikoimmillasi, eikä valehtele sinulle. Miehesi ei tule ikinä muuttumaan, jos samat asiat ovat olleet ongelmina vuodesta toiseen.
Puolisot muuttuvat vuosien varrella. Joten se kliseinen "kasvaminen erilleen" oikeasti pitää paikkansa joissain tapauksissa... varsinkin, jos on nuorena sitoutunut. Ihminen löytää itsensä vasta siinä kolmenkympin paremmalla puolen. Joskus ei vain sovi yhteen sen ihmisen kanssa, jonka kanssa on perheen perustanut.
Olen "Tinakenkätytön" kanssa samaa mieltä, että ihminen joka syvästi ja aidosti rakastaa ei käyttäydy tuolla lailla, mutta yksinäisyyttä pelkäävä mies kyllä kirjoittaa rakastavansa ja ikävöivänsä vaikka teot puhuvat muuta. Ja teot puhuvat kovemmin kuin sanat.
Etsi arvoisesi ihminen! Älä tyydy elämään, joka ei tee sinua onnelliseksi.
Nämä ovat oikeita neuvoja, tietenkin. Minulla on kahden miehen verran kokemusta tällaisesta suhteesta. Tolkutan itselleni, että se on henkistä väkivaltaa. Olen jopa maininnut tästä miehilleni. He hölmistyivät eivätkä uskoneet. Henkistä väkivaltaa ei ole olemassa heidän mielestään. Kumpikin ovat entisiä miehiä ja olen ollut yksin jo kaksi vuotta. ksinäisyys masentaa niin paljon, että välillä tuntuu, että huonokin suhde olisi parempi kuin tämä jatkuva yksinäisyys.
Ei ole 5-kymppisen naisen helppoa löytää miestä, joka olisi tasapainoinen, turvallinen, vakaa ja vapaa.Toisilta naisilta en aio aviomiehiä lähteä vokottelemaan. Jos "hyviä" aikuisia miehiä kuljeskelisi vapaana siellä täällä, kukaan ei kai vuosia sinnittelisi vähemmän hyvässä suhteessa. Ja tottahan sekin on, että "huonoissa" miehissäkin on paljon hyvää. Jos ei muuta, niin ulkonäkö ym. vähemmän tärkeät seikat.
Minusta on hienoa, että olet pohtinut näitä asioita, kun et ole keskellä "katastrofia" jolloin ero tuntuisi helpommalta päätökseltä. Hienoa, että katsot muutamaa viimeistä vuotta, etkä vain paria viimeistä kuukautta, jolloin elämä on voinut olla aurinkoisempaa. Itsekin tarkastelin parisuhteen suuntaa parin viime vuoden aikana, vaikka nyt olikin sellainen "rakkautta täynnä oleva kausi". Siksi mieheni yllättyi, kun laitoin eropaperit vireille. Mutta mieheni ei näekään kokonaisuutta, vain viime hetket. Enkä tiedä onko hän oikeasti noteeranut edes, kun olen sanonut olevani onneton...
Kuten teilläkin, meilläkin aina yritettiin, yritettiin ja yritettiin, mutta mitkään asiat eivät vain muuttuneet. Tai muuttuivat -vain kuukaudeksi, pariksi.
Useimmat ihmiset elävät katastrofin jälkeisestä onnen ajasta aina seuraavaan katastrofiin, mikä ei ole tervettä. Sen rakkauden ei tulisi tulla ryöppynä sen jälkeen, kun on jostain ongelmasta selvitty. Sen pitäisi aina olla siellä, eikä säilyä vain katastrofien voimasta. Mutta käsitin, että teillä on suurien ongelmienkin välissä tällaisia pienempiä ongelmia? Melkein kuukausittain?
Minä olen matkalla kohti tuntematonta. Haikailen kaikkia menneitä hyviä aikoja, mutta olen myös viisas ihminen ja ymmärrän, että mieheni ja minä olemme molemmat muuttuneet. Emme vain sovi yhteen enää. Meidän arvomme ovat erit. Hän kyllä jaksaa yrittää ja yrittää, mutta luulen että pohjimmiltaan hän ei halunnut olla "se eroaja". Odotti varmaan, että minä teen ratkaisun ja sen tein. Mennyt on mennyttä ja tämän avioliiton jälkeen lapsemme saavat ansaitsemansa ajan ja minä toivottavasti teen elämästäni sellaisen kuin sen haluan olevan. Yksinjäämistä en pelkää. Olen vahva nainen.
Puolisoni ikään kuin näyttelee tätä elämää läpi. Rooli on kunnollisen ja rikkaan aviomiehen rooli jota kaikki naiset tavoittelee. Kun rooli ei pysy kasassa niin silloin tulee läpi se huutava ja raivoava tyyppi jonka mielestä asiat kulkee vain niinkuin hän sanoo. Tälläisinä hetkinä hän on uhannut tappaakin täysin ventovieraan ihmisen! puolustukseksi täytyy sanoa että ei ole lyönyt koskaan. Hyvinä jaksoina voi mennä muutama viikkokin ettei näitä purkauksia tule, huonoina jaksoina ne ovat aamusta iltaan. Silloin kaikki lähimmäiset ovat typeriä, yksinkertaisia yms. Ja eivät edes omaa parastaan kuulemma ymmärrä. Yrittää jatkuvasti järjestellä muiden ihmisten elämää mieleisekseen. Hyvin vaikea arkea pukea sanoiksi, moni asia kun vaan tuntuu olevan päälaellaan.
Miehesi käytös ei kuulosta normaalilta. Sinuna en miettisi enää eroa, jos olet jo pitemmän aikaa sitä harkinnut. Tulet satuttamaan itsesi, jos jäät tuohon suhteeseen ja jäät paitsi siitä "aidosta rakkaudesta!"
Eli voisi sanoa, että miehesi todellinen luonne tulee esiin, kun kulissit kaatuu?
Ole varovainen kun lähdet, että mies ei ala käyttäytymään aggressiivisesti, merkit siihen on jo olemassa.
Voin ajatella yksinkertaisesti, mutta eikö jonkin roolin vetäminen parisuhteessa kerro parisuhteen epäaitoudesta?Miehesi tapauksessa, että tuntee olevan pakko olla parempi kuin on? Olet kuitenkin mennyt erilaisen miehen kanssa naimisiin... ehkä olet mennyt tämän riidanhakuisen ihmisen kanssa naimisiin, mutta tämä paljastui vasta nyt? Ex-mieheni näytti todellisen luonteensa vasta 8 avioliittovuoden jälkeen.
Onko mahdollista, että ehkä miehesi kohtaukset johtuvat siitä, että tällä on salaisuuksia ja hän tuntee niistä syyllisyyttä ja silloin esittää olevansa hyvä, rakastava ja kunnollinen? Joskus kun salaisuuksia pitävä ihminen tuntee syyllisyyttä tämä "korvaa" asian olemalla kunnollinen ja sitten kun ei jaksa enää esittää, niin mieli kärsii ja se tulee esiin riidanhakuisuutena? Entinen mieheni oli tällainen.
En tiedä, mitä haen tällä ajattelullani, ehkä kenties uusia näkökulmia tilanteeseen. Minun mieheni oli pettäjä, joka oli aina riidanhaluinen kun sai kotielämästä tarpeeksi. Kehitti riidan, että pääsi tekosyyllä (huom. oikeutti itselleen) toisen naisen luo. Ja minä olin usein se, joka joutui pyytämään anteeksi riitojamme.
Se, että miehesi raivoaa muutaman viikon välein (sinun mielestäsi se on hyvä jakso, mikä ei oikeasti edes ole! Muutama viikkokin on aaaaivan liian lyhyt väli tällaisiin "kohtauksiin") on huolestuttavaa.
Kyllä, juuri näin. Myös ympärillä olevat ihmiset sukulaiset ja ystävät ovat todenneet miehen muuttuneen. Ensimmäiset yhteiset vuotemme olivat erittäin hyviä ja lapsilla oli ihana rakastava/huolehtiva isä. Haki tarhasta ja laittoi ruokaa koko perheelle ym. Normaalia. Nyt saa raivarin jos pyydän että hakisi tai veisi jomman kumman lapsista johonkin harrastukseen. En pyydä enään, vaan hoidan itse kaikki hammaslääkärit, lääkärit, harrastus ym. Kuskaamiset. Lasten pyytäessä häneltä rahaa johonkin tarpeelliseen saavat vastaukseksi että pitäisi mennä töihin. Huom! Lapset yläkoulussa. Toinen lapsista ei uskalla enään isälleen puhua juuri mistään..
Mutta, silloin meillä ei ollut salaisuuksia, nykyään hänen asiat eivät kuulemma kuulu minulle. Luulen hänen olevan rahallisissa vaikeuksissa.
Ehkä sinun pitäisi vain rohkeasti kertoa hänelle, että haluat eron? Joko hän parantaa tapansa ja avautuu asioista sinulle tai sitten ei. On väärin, että kaikki te joudutte kärsimään perheen isän vuoksi. Varmasti lapsetkin tuntevat, että eivät saa isältään mitään. Pahimmassa tapauksessa tuntevat olevansa taakkana hänelle.
Jos mies ei kerro omia asioitaan sinulle ja muukin käytös on tuollaista, niin voitko rehellisesti sanoa sinulla edes olevan avioliiton? Olet jo käytännössä yksinhuoltaja. Mies ei joko halua elää perhe-elämää tai ei kykene siihen jostain syystä. Mutta et voi asialle mitään tehdäkään jos hän ei halua sinulle olla rehellinen. En näe muuta vaihtoehtoa, kuin tyytyä nykyiseen elämääsi tai tehdä itse se päätös ja muuttaa elämää hakemalla eroa.
Miukuri, puolisosi joka kusettaa ja valehtelee sinulle ja sitten vuorotellen rakastaa eikä halua menettää sinua voi olla luonnehäiriöinen persoona. Valehtelu ja epämääräinen, mutta ruma, muista piittaamaton käytös ja itseään "åarempien" kuten rikkaampien imartelu kuulostaa narsistiselta luonnehäiriöltä. Sinussa riippuminen kuulostaa läheisriippuvuudelta (joka on itsetunnon puutetta ja luo ihmiselle miellyttämistarpeen -> pakonomainen valehtelu johtuu usein myös alunperin tästä). Usko tai älä, nämä molemmat persoonallisuushäiriöt voivat esiintyä yhdessä ja samassa ihmisessä.
Lue narsismista ja läheisriippuvuudesta, niin voi olla, että miehen luonne ja persoona avautuvat. Samalla avautuu se, että ero on oikea vaihtoehto sinulle, sillä puoliso ei voi korjata luonnehäiriötä.
Mitä mieltä palstalla ollaan siitä, saako tällaisen ihmistyypin kanssa kuitenkin yrittää elää elämäänsä? Jos esim. puoliso on psykologi tms vastaava, niin onko hänenkin ratkaisu heittää puoliso hunningolle luonnehäiriönsä vuoksi?
No, eritoten pitää erota, jos psykologin kumppanina on tuollainen henkilö. Parisuhde ja hoitosuhde on aina pidettävä erillään. ;)
Saa tottakai yrittää elää, mutta ei myöskään kannata vuodesta toiseen valittaa tällaisen henkilön kanssa koetuista samoista ongelmista. Kuka haluaa menettää mielenterveytensä ja altistaa lapsensakin tällaiselle käytökselle, niin minun puolesta... OLKAA HYVÄT! Itse en kyllä sellaista tekisi. Rakastan lapsiani liikaa tehdäkseni tuollaista ja haluan säilyttää mielenterveytenikin :)
Ehdottomasti psykologipuolison ratkaisu olisi ero. Kukaan ei heitä toista kuitenkaan hunnigolle, vaan jokainen joutuu hunningolle (itseaiheutettu), ellei osaa olla ihmisiksi.
Kysymys on lähinnä siitä, haluatko elää vai pelkästään yrittää elää elämääsi? Luepa vaikka kirja "Hullun rakas" (Johnson&Murray). Siinä selvitystä persoonallisuushäiriöistä. Hyvin yleisesti ph ihminen ei itse kärsi häiriöstään eikä pidä itseään mitenkään vaikeana, outona, vaarallisena jne. Siksi on lähes mahdotonta selvitä järjissään suhteessa ph puolison kanssa. Joskus on myös vaarallista, kun on kyse epäsosiaalisesta persoonallisuudesta.
Kärsitkö itse häiriöstäsi? Pidätkö itseäsi vaikeana, outona, vaarallisena?
Aloittajalle.
Kun luin tekstiäsi, niin ennen loppua jo tiesin, että hänellä on lapsuudessa ollut, joku todella vaikea asia.
Kyse on mielenterveysongelmaisesta ihmisestä, joka on ulkokuoresta huolimatta lapsi, ei aikuinen. (Jos kiinnostaa, niin Tommy Helsten on kirjoittanut aiheesta mm. Virtahepo olohuoneessa kirjan).
Hän ei ole sisältä paha, mutta hän elää mustavalkoisessa mielikuvitusmaailmassa, jonka hän on luonnut lapsena suojamekanismiksi kestääkseen.
Kun sinä tulet kipeäksi, niin hän menee sekaisin ja piiloon sinne mielikuvitusmaailmaan.
Hän on kykenemätön kohtaamaan pahoja ongelmia.
Ikävä sanoa, mutta sinä et ole hänelle puoliso vaan äiti.
Sinä kuvasit vanhan minäni...
Jos sinulla on voimia ja kiinnostusta auttaa (vaikka sitten ihan kaveruuden vuoksi) ja hän on kristitty, niin uskoontulo ja vertaistukiryhmä tekee ihmeitä.
Hän on sairas ja tarvitsisi apua ja tuuppausta oikeaan suuntaan. Hän on kuitenkin lastesi isä ja hoitamattomana tuo vain pahenee vuosi vuodelta ja lapset kuitenkin tarvitsisi jonkinlaista isää.
Nostan kyllä sinulle hattua jos olet kestänyt hänenlaistaan pitkään.
Suosittelen myös sinulle terapiaa, sillä sairaan ihmisen kanssa eläminen on varmasti jättänyt jälkensä, vaikka itse ei sitä näekkään.
Sanalla sanoen hänellä on ollut kamala lapsuus. Olen yrittänyt niin montaa kautta lähestyä mutta kun hän kieltää täysin ongelmansa. Hän kuvittelee että heillä oli tavallinen 4-henkinen perhe lapsuudessaan, kaikki mitä minä olen siitä kuullut on kuin suoraan kauhuelokuvasta. Mutta yhtä kaikki, en ole mikään omaishoitaja ja en voi rakastaa häntä itseni yli. Hän ei myönnä nyt eikä ehkä koskaan että lapsuutensa takia käyttäytyy vähintäänkin erikoisesti stressitilanteessa, stressiksikin riittää melkein mikä tahansa ja tarvitsisi kipeesti terapiaa. En voi jutella hänen kanssaan ollenkaan negatiivisista asioista koska hän "hyökkää" heti, toisin sanoen eroa ei voi ottaa puheeksi, se on vain tehtävä jos niin aikoo ja sitten kyyristyä odottamaan hyökkäysten tulvaa.
Niin, piti vielä lisätä että olisini ollut vuosia apuna ja tukena, mutta miten auttaa ihmistä jolla ei ole sairauden tuntua ollenkaan. Jos hän ei omasta mielestään todellakaan apua tarvitse vaan lähinnä sitä tarvitsee kysyjä.. Olen tullut siihen tulokseen että jatkamalla näin tuhoan itseni ja ehkä vielä lapsetkin siinä ohessa.
Olen samaa mieltä, kirjoittamasi perusteella. Jotakin sinun on tehtävä, edes lapsiesi vuoksi.
Mitä vielä odotat, hae eroa, jos sinulla on vielä edes vähän itsekunnioitusta jäljellä. Miehesi on tyypillinen ihmisten "hyötykäyttäjä". Haluaa kaiken, mutta ei anna mitään. Kaikkein vähiten jotain konkreettista.
Asia selvä! Eroan huomenna.
Tämä vastaus oli väärennös... Typerää.