Puran itseäni tänne hieman, koska parisuhteeni alkaa näyttää erilaisia puolia itsestään. Olen seurustellut oman ikäiseni (22) vuotiaan miehen kanssa nyt vajaan vuoden ja olemme kyllä onnellisia yhdessä, silloin kun olemme yhdessä.
Emme asu samassa asunnossa, yhdessä, mutta vietämme kaiken aikamme jommankumman asunnolla.
Mies tulee ja menee mielensä mukaan, todella harvoin pysähtyy itse kysymään, että sopiiko jos hän taas on yhden illan jossain kavereidensa kanssa, vai haluaisinko tehdä hänen kanssaan jotain. Monesti näissä tilanteissa pyydänkin, jos tehtäisiin jotain vaikka seuraavana iltana, etten pilaa hänen sen illan suunnitelmiaan, ja silloin hän taas näyttää hetken siltä rakastuneelta mieheltä, mitä oli vielä muutama kuukausi sitten.
Minua hän pyytää menoihinsa mukaan todella harvoin. Mietinkin miksi? Kysymys ei ole juomisesta tai muusta, vaan ihan hengailusta ja joskus harrastuksista, kuten moottoriurheilu, johon tutustuisin itsekin mielelläni. Mies sanoo monesti, että tarvitsee aikaa ilman tyttöystävää, minkä ymmärränkin, mutta ainako? Se alkaa tuntua välillä, kuin hän ei haluaisi näyttäytyä kanssani. Samoin jos olemme yhdessä jossain, syömässä tms, hän ei voi ottaa minua kädestä, eikä suukottaa tai muutenkaan olla kovin lähellä. Näytämme varmaan enemmän siskolta ja veljeltä kuin pariskunnalta.
Tämä ei ole ainoa ongelma. Viime aikoina mies on alkanut etääntyä minusta. Hän ei enää ole lähelläni samalla tavoin kuin aiemmin, toisinaan tuntuu kuin hän jopa välttelisi minua. En tiedä missä vika, mikään ei mielestäni ole ratkaisevasti muuttunut. Kun olen yrittänyt puhua tästä, mies vain tokaisee, että jokaisessa parisuhteessahan niin käy lopulta. Niinkö? Mielestäni läheisyys kuuluu isona osana parisuhteeseen, aina. Miehelle tällainen etääntynyt tilanne tuntuu olevan ihan normaalia.
Tiedän, että olemme nuoria vielä ja elämänkoulua on edessä puolin ja toisin. Tuntuu vain ahdistavalta, että olen kadottanut puolet siitä miehestä jonnekin, johon päätäpahkaa ihastuin alussa. Kotityötkin ovat jääneet kokonaan minun kontolleni, hän tekee tuskin mitään enää, jollen pyydä erikseen. Hänellä toki on stressiä töiden kanssa, mutta hän ei ainakaan myönnä sen vaikuttavan meidän keskinäisiin väleihimme. Olemmeko me todella lopun edellä? Olisiko helpompi vain lähteä ja aloittaa alusta?
Emme asu samassa asunnossa, yhdessä, mutta vietämme kaiken aikamme jommankumman asunnolla.
Mies tulee ja menee mielensä mukaan, todella harvoin pysähtyy itse kysymään, että sopiiko jos hän taas on yhden illan jossain kavereidensa kanssa, vai haluaisinko tehdä hänen kanssaan jotain. Monesti näissä tilanteissa pyydänkin, jos tehtäisiin jotain vaikka seuraavana iltana, etten pilaa hänen sen illan suunnitelmiaan, ja silloin hän taas näyttää hetken siltä rakastuneelta mieheltä, mitä oli vielä muutama kuukausi sitten.
Minua hän pyytää menoihinsa mukaan todella harvoin. Mietinkin miksi? Kysymys ei ole juomisesta tai muusta, vaan ihan hengailusta ja joskus harrastuksista, kuten moottoriurheilu, johon tutustuisin itsekin mielelläni. Mies sanoo monesti, että tarvitsee aikaa ilman tyttöystävää, minkä ymmärränkin, mutta ainako? Se alkaa tuntua välillä, kuin hän ei haluaisi näyttäytyä kanssani. Samoin jos olemme yhdessä jossain, syömässä tms, hän ei voi ottaa minua kädestä, eikä suukottaa tai muutenkaan olla kovin lähellä. Näytämme varmaan enemmän siskolta ja veljeltä kuin pariskunnalta.
Tämä ei ole ainoa ongelma. Viime aikoina mies on alkanut etääntyä minusta. Hän ei enää ole lähelläni samalla tavoin kuin aiemmin, toisinaan tuntuu kuin hän jopa välttelisi minua. En tiedä missä vika, mikään ei mielestäni ole ratkaisevasti muuttunut. Kun olen yrittänyt puhua tästä, mies vain tokaisee, että jokaisessa parisuhteessahan niin käy lopulta. Niinkö? Mielestäni läheisyys kuuluu isona osana parisuhteeseen, aina. Miehelle tällainen etääntynyt tilanne tuntuu olevan ihan normaalia.
Tiedän, että olemme nuoria vielä ja elämänkoulua on edessä puolin ja toisin. Tuntuu vain ahdistavalta, että olen kadottanut puolet siitä miehestä jonnekin, johon päätäpahkaa ihastuin alussa. Kotityötkin ovat jääneet kokonaan minun kontolleni, hän tekee tuskin mitään enää, jollen pyydä erikseen. Hänellä toki on stressiä töiden kanssa, mutta hän ei ainakaan myönnä sen vaikuttavan meidän keskinäisiin väleihimme. Olemmeko me todella lopun edellä? Olisiko helpompi vain lähteä ja aloittaa alusta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olette niin nuoria, että tuossa iässä on turha ottaa mitään vakavasti, ainakaan stressata liikaa hiipuvasta/arkistuvasta suhteesta. Nimittäin, ylläri ylläri, voit rakastua uudelleen... ja uudelleen.. ja uudelleen.
Itsehän olin ikäisenäsi jo ollut kaksi vuotta vakavassa suhteessa, joka jatkui yli kolmeenkymppiin - ja vasta erottuani tajusin mistä olin jäänyt paitsi. Vietin koko nuoruuteni suhteessa, jossa mies meni omia aikojaan ja menojaan ja minä ajattelin, että sellaista sen varmaankin vain on.. Meillä tuli arki vastaan todella nopeasti ja ajattelin aina, että niin sen vain kuuluu olla.
En neuvo eroamaan, puhumaan enkä oikeastaan mitenkään muutenkaan, kuin että keksi itsellesi tekemistä. Aloita harrastus, mene enemmän kavereiden mukana. Aina, kun poikaystäväsi lähtee johonkin, lähde itsekin. Et ehdi murehtia sitä, että hän menee ja sinä et (hänen mukaansa). Sitten sinua ei vanhempana kaduta, että tuhlasit aikasi moiseen murehtimiseen.
Työstressi ei ole mikään syy kohdella sinua huonosti. Työasiat jätetään työpaikalle ja kotiasiat hoidetaan kotona. Älä IKINÄ sano itsellesi, että hänen käytöksensä on okei, koska [joku tekosyy]. Sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä. Itse ajattelin aina, että kiukuttelu ja muut "oireet" johtuivat työstressistä, ja niin ne varmasti yhteen väliin johtuivatkin, mutta loppujenlopuksi hänelle jäi se tapa, että minun niskaani sai kaataa kaikki ihan surutta.
Ja noista kotitöistä. Älä tee niitä ainakaan hänen luonaan. Omassa kodissasi voit siivota omat jälkesi, mutta älä rupea hänelle piiaksi. Olet arvaamattasi nopeammin enää vain piian asemassa.
Tsemppiä. Älä kadota itseäsi, koska itsensä uudelleenlöytäminen sitten vanhempana on aika helvettiä.