Olen tapaillut nyt jo jonkin aikaa aivan ihanan miehen kanssa. Olen korviani myöten rakastunut (ja hän myös?) ja yhteenmuutostakin on jo ollut puhetta. Mutta... minut raiskattiin 3 vuotta sitten. Tekijä oli tuntemani mies. Selvin päin, päiväsaikaan. Olin tapahtuneen jälkeen aivan rikki pitkän aikaa, mutta nyt koen olevani täysin "parantunut" ja päässeeni asian yli. En enää käy terapiassa. Pitäisikö minun kertoa tapahtuneesta poikaystävälleni? Haluaisitteko te tietää samanlaisessa tilanteessa? Toisaalta tuntuu, että hänellä on oikeus tietää ja olisi epäreilua ja salailua muuttaa yhteen ja muuta kertomatta. Mutta mitä jos hän ei enää kertomisen jälkeen haluakaan minua? Jos hän kokeekin minut vastenmielisenä? Paras ystäväni neuvoi olemaan kertomatta, hän uskoo kertomisen muuttavan, pilaavan suhteemme. Mutta onko minulla oikeus jättää kertomatta? Koen kyllä vahvasti, että hänellä olisi oikeus tietää. Pelkään, että isäni tulee hänelle asiasta puhumaan, mikäli suhteemme vielä vakavoituu. Isäni ei ole vieläkään päässyt asiasta kunnolla yli, olen pyytänyt häntä olemaan puhumatta asiasta kenellekään, mutta luulen ettei hän pystyisi olemaan mainitsematta siitä jotain jossain vaiheessa. Lisäksi minulle jäi tapahtuneesta kaksi hyvin näkyvää arpea, joista poikaystäväni on jo kysellyt, mutta en ole kertonut mistä ne ovat tulleet. Koen edelleen arpien kirkuvan raiskausta, vaikka eihän sitä voi niistä tietenkään nähdä.
Mitä minun teidän miesten mielestä pitäisi tehdä? En kaipaa hänestä terapeuttia enkä aio häntä asialla enempää kiusata. Vain kertoa mitä on tapahtunut. Seksin suhteen ei ole juurikaan ongelmia, koen ainoastaan suunnattoman kaipuuni saada suojelua ja turvallisuutta poikaystävältäni ehkä johtuvan tapahtuneesta. Ei kai se kauhean rasittavaa ole? Muuten olen ihan normaali jo. Neuvoja?
Mitä minun teidän miesten mielestä pitäisi tehdä? En kaipaa hänestä terapeuttia enkä aio häntä asialla enempää kiusata. Vain kertoa mitä on tapahtunut. Seksin suhteen ei ole juurikaan ongelmia, koen ainoastaan suunnattoman kaipuuni saada suojelua ja turvallisuutta poikaystävältäni ehkä johtuvan tapahtuneesta. Ei kai se kauhean rasittavaa ole? Muuten olen ihan normaali jo. Neuvoja?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Ei sua köpi kukaan enää usko, keksi parempia fantasioita!
Sinulla on täysi oikeus jättää kertomatta tapahtuneesta. Se ei ole mikään velvollisuus ja kertominen voi johtaa ties mihin.
Mulla herää useampi kysymys tästä aiheesta. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään, sen sanon jo valmiiksi, kunhan mietin, miten itse voisin toimia samassa tilanteessa.
Mitä miehesi tekee tiedolla?
Koetko sen lähentävän teidän välejänne? Onko olemassa riski, että se vie teitä kauemmas toisistanne?
Jos isäsi kertoisi, pelkäätkö, että mies kokisi itsensä petetyksi? Onko mahdollista, että mies voisi jopa ymmärtää, miksi et ole kertonut? Epäilisikö mies enemmän sitä, että et ole kertonut, koska hänen mielestään luulet hänen olevan epäluotettava vai siksi, että se on hyvin henkilökohtaista?
Miksi haluat kertoa?
Koetko salaavasi jotain?
Onko mahdollista, että käyttäisit sitä lyömäaseena mahdollisissa riidoissa?
Pelkäätkö itse, että tietoa käytettäisiin sinua vastaan?
Miksi asia on sinulle niin tärkeä?
Perspektiivinä, tuskin keksisit kertoa, että käytit pienenä vaaleanpunaisia sukkia mummosi joulujuhlissa? Mielemme valikoi tietyt asiat tärkeiksi, onko tämä todella sellainen ja MIKSI?
Haluatko puolustaa itseäsi kertomalla? Mietitään asiaa toisinpäin - mies kertoisi, että hänet on raiskattu. Itselleni tulisi todella välittävä, rohkaisunhaluinen mieli. Se voisi aiheuttaa riitaa ja toisen halua suojautua ja puolustaa itseään, joka veisi suhdetta siihen, että ei olla enää niin läheisiä.
Onko mahdollista, että alitajuisesti ajattelet, tunnet, että läheisyys on vaarallista ja alat tehdä valintoja, jotka voisivat haitata tulevaa suhdetta?
Pelkäätkö, että läheisyys voisi tuoda muistoja mieleen? Yhdessäasuminen on aika läheistä.
En usko, että on kyse siitä, että pitäisikö sinun kertoa vai ei, ymmärtääkö mies vai ei. Epäilen, että taustalla on pelkoa läheisyydestä. Ehkä sitä, että tilanne on uusi - läheinen mies sen jälkeen, mitä tapahtui. Edellinen ei selvästi kunnioittanut, ei hyväksynyt, ei välittänyt. Jos kerron tälle uudelle, ja hän välittää edelleen, vaikka minulle olisi käynyt mitä? Testaanko häntä jatkuvasti? Testaanko sitä, että hän välittää? Testaanko sitä, kauanko hän kestää oikkujani? Testaanko sitä, millä kaikin tavoin voin häntä kohdella hänen lähtemättä?
Ajattelun arvoisia asioita, mutta minähän en tiedä tilanteesta sen enempää kuin mitä olet kertonut. Ja mitä muuta tiedän, niin sen, että mieli on aika taitava huijaamaan. Kun joku asia sattuu, sitä pyrkii järjellä itselleen selittämään. Se ei kuitenkaan poista tunnetta ja tunteet vievät elämäämme eteenpäin, halusimme sitä myöntää tai emme. Kaikkeen, mihin meillä on vahva tunneside, ohjaa meidän elämäämme. Pelkoa hylätyksi tulemisesta, pelkoa väkivallasta.. Mitä pelkäämme, vedämme puoleemme, jos emme saa sitä muuten, alamme toimia itse alitajuisesti sen hyödyksi.
Olet käynyt terapiassa, en vähättele sitä. Toivon, että olet tietoinen omasta toiminnastasi ja sen syistä, jos et, sitä voi aina kehittää :) Ja anna minulle anteeksi se, jos tuntuu, että olen tyly. En tosiaan tiedä paremmin, koska en tunne sinua ja näen vain sinun tekstisi täällä, mihin verrata.
Ilman muuta jätät kertomatta kaiken vähänkin negatiivisen, sitten kun sinulla iskee jotkut traumat ja takautumat toisinaan päälle niin antaa miehen yksinään ihmetellä syytä ja sitä että onko hän nyt tehnyt jotakin väärin kun et tietenkään sitten siinäkään tilanteessa voi kertoa, pudistelet vain mykkänä päätäsi tai saat itkupotkukohtauksen kun mies huolissaan kyselee.
Vaikka tieto lisää tuskaa niin joskus on vaan hyvä tietää ja jos kaikesta huolimatta päätät kertoa ja sen vuoksi yhteenmuutto peruuntuu niin ei sitä sitten ollut tarkoitettukaan toteutuvaksi.
pitäisi kertoa. Jos hän ei enää kertomisen jälkee halua sinua, niin sitten hän on aivan väärä mies sinulle.
Sinuna kertoisin ehdottomasti. Tuommoinen on iso juttu ja pitää pystyä kertomaan läheisimmälle ihmiselle, omalle rakkaalle. Jos ei sitä kestä niin sit saakin mennä.
Sinuna kertoisin. Kyseessä on kuitenkin sellainen asia, mikä saattaa mahdollisesti heijastua käytökseesi vielä vuosienkin kuluttua, vaikka kokisitkin päässeesi asian yli. Kertomalla autat miestäsi suhtautumaan tilanteisiin ilman ihmettelyjä tms ja osoitat myös luottavasi syvästi mieheesi.
Mikäli mies sinut hylkää tai kokee vastenmieliseksi, ei hän ole arvoisesi. Jos luottamus ja keskinäinen kunnioitus on kunnossa, ei tuosta pitäisi koitua mitään ongelmia välillenne, ennemminkin vain syventää suhdettanne, kun pystytte avautumaan vaikeistakin asioista toisillenne.
Miehesi reaktio toki voi olla rajukin. Ei ole helppoa kuulla rakkaansa joutuneen kokemaan jotain sellaista, mitä sinä olet joutunut kokemaan eli pidä se mielessä kertoessasi ja anna miehelle tilaa tuntea omalla tavallaan.
Olen pahoillani, että joudut pohtimaan tällaisia. Yhdenkään ihmisen ei pitäisi joutua kokemaan sitä, mitä sinä olet joutunut kokemaan. Hatunnosto kuitenkin siitä, että olet pystynyt käsittelemään asian niin, että uskallat rakastaa ja elää.
Jos olisit päässyt asian yli niin miksi kaipaisit jotain suojelua mieheltä? Ehkä kannattaisi ensin hoitaa itsensä kokonaan kuntoon niin ettei tollaset jutut haittaisi uutta suhdetta. Kertoa kyllä pitää, tosi rasittavaa jos toinen itkeskelee ja muuta tietämättä miksi.
Totta kai kerrot!
Minä en ainakaan haluaisi tietää. Alkaisi liikaa mietityttää mitä ja miten toi tapahtui ja mitä minun odotetaan asialle tekevän kun kerran kerrotaan.
Omakohtainen kokemukseni perusteella sanoisin, että kerro. Mutta riippuu paljon myös miehestä millainen hän on, kestääkö asian ja osaako käsitellä asiaa... Minun kohdalla kävi niin, että lähennyimme, tunsin itseni todella tärkeäksi ja että puolisoni todella tarvisee minua. Aluksi asia pyöri koko ajan molempien mielissä ja asiasta oli vaikea puhua kun eo tiennyt haluaako toinen puhua, saati itse kuulla. Mutta pikku hiljaa ja maltilla:)
No minä kertoisin ja olen kertonutkin. Syy miksi kertoisin ja kerroin? Se tapaus on jotain sellaista joka on voinut vaikuttaa minuun jollain tavalla. Minusta kumppanin on ihan hyvä tietää asioista, jotka ovat voineet olla sinulle elämäsi kovimpia kolhuja. Ne on jättäneet sinuun jotain merkkejä tapahtuneesta.
Sinä voit olla äärettömän vahva ja asiasta hyvin selvinnyt tai helposti vanhaan kokemukseen jumiutunut ja sen seurauksena käytökseesi voi heijastua menneisyyden kokemukset. Joka tapauksessa elämänkokemukset tekee meistä sen mitä olemme.
Jotkut asiat on hyvä tietää, jotta voi tuntea toisen paremmin ja ymmärtää tilanteita joissa tuntemisesta nimenomaan on hyötyä. Tuollainen tieto voi kyllä myös muuttua aseeksikin suhteessanne. Elämä on yhtä riskinottamista. Minusta sinä kerrot sen mikä sinusta tärkeälle kertoa tuntuu, onhan kyseessä sinun elämäsi ja sinun suhteesi.
Ai onko himatuikkukin raiskattu? Ei ihme sitten, ettet vänksystä pidä, kun hän puolusteli raiskaajia.
Joskus teininä silloisen poikaystävän toimesta. Ei ole mikään uusi juttu. Mulla ei ole Vänksystä mitään mielipidettä. Mutta raiskaajan puolustaminen on tyhmää. Olipa syy mikä hyvänsä puolustella.
Taidat haksahtaa aina vääriin miehiin.
Tavalla tai toisella joskus olen ajatelut niin itsekin. Voihan olla, että en vaan ole kovin hyvä sietämään miehen erilaisuutta? Varsinkaan jos mies yhtään haluaa pomotella mua. Omapa on ongelmani, ei muiden.
Älä kerro. Tai sitten voit unohtaa miehen.
Ottamatta kantaa mikä on oikein tai väärin, niin kerron omalta kohdaltani.
Vaimoni on raiskattu. Ja hän kertoi minulle, kun oltiin oltu yhdessä jo jonkun aikaa ja parempi niin. Hän ei edelleenkään pidä, jos hänestä ottaa kunnolla kiinni ja kun tiedän taustat niin ymmärrän kyllä.
Eli mielestäni olisi hyvä että kerrot, mutta ei ehkä ihan tuoreessa suhteessa :)
Onnea elämään!
Aloittamani keskustelu olikin noussut uudelleen keskusteluun, kiitos vastauksista. Tein kuten oikealta minusta tuntui ja kerroin poikaystävälleni tapahtuneesta viikko sitten. En kertonut yksityiskohtia, vain melko pintapuolisesti mitä on tapahtunut. Se ei mennyt ihan kuten luulin, mies meni alkuun ihan mykäksi ja alkoi sitten aivan raivostuneena tenttaamaan kuka tekijä oli. En halunnut kertoa tätä, mistä hän raivostui entistä enemmän. Lähdin sitten pois, tilanne kävi liian pelottavaksi. Mies olikin sitten lähtenyt baariin vetämään pään täyteen.
Kaksi päivää myöhemmin hän ilmestyi luokseni ja keskustelimme asiasta pitkään ja rauhallisemmin, asia on kuulemma ollut vaikea hyväksyä, mutta ei hänen mielestään vaikuta suhteeseemme. Tämän illan jälkeen hän on ollut aivan ihana, huomaavainen ja ihan todella hellä. Tulevasta en tiedä, mutta toivottavasti hän ihan oikeasti pystyy asian hyväksymään.
Ongelmana on, että hän edelleen vaatii minua kertomaan tekijän, hänen kuulemma täytyy saada tietää. Pelkään hänen tekevän jotain typerää, jos kerron ja hankkiutuvan vaikeuksiin. En halua itse kohdata tätä tyyppiä. Todennäköisesti tulemme häneen kaupungilla törmäämään joskus, kun samassa kaupungissa asumme. Hän oli vähän aikaa poissa, mutta nyt jo jonkin aikaa taas täällä. Tähän asti olen onnistunut kohtaamisen välttämään enkä liiku nykyisin koskaan yksin ainakaan illalla missään.
hälytyskellot soimaan hyvä nainen! pään täyteen vetäminen EI OLE tervettä toimintaa tuollaisen uutisen jälkeen. miehen olisi tuossa tilanteessa kuulunut tehdä ihan jotain muuta.
pahoin pelkään että miehelläsi on tapana hukuttaa
muitakin ongelmiaan ja murheitaan pulloon. ja tiedät
kö mitä? edessäsi saattaa olla vielä paljon harmia ja surua miehesi vuoksi tämän takia.
ehkä olen väärässä mutta oli miten vain, miehesi reakointi oli mielestäni suorastaan pöyristyttävää ja anteeksi antamatonta.
Tuollaisen uutisen kuuleminen voi olla todella järkyttävää ja jokainen reagoi omalla tavallaan. On siis aika lyhytnäköistä sanoa, että miehen reaktio oli anteeksiantamatonta, koska hänelle se oli takuulla suuri järkytys eikä välttämättä osannut siinä tilanteessa muulla tavalla reagoida. Yksi baarireissu tuskin tekee miehestä alkoholistia, joka hukuttaa kaikki murheensa alkoholiin.
Mielestäni miehen reaktio oli ihan odotetun kaltainen. Itse olen myös joutunut kuulemaan minulle rakkaan ihmisen raiskauksesta ja olin valmis lähtemään kuristamaan raiskaajan saman tien. Se viha ja raivo, mitä tunsin, oli minulle täysin odottamattomia tunteita. Ja minä olen nainen. Miesten reaktiot lienee keskimäärin vielä vahvempia.
Ja ap:lle: hienoa, että pystyit asiasta miehellesi kertomaan. Hänen reaktionsa arvatenkin oli raju, mutta se on äärimmäisen vaikea asia kuulla. Mikäli miehesi raivon tunteet eivät kohdistu sinuun eli sinun ei tarvitse pelätä turvallisuutesi puolesta, ei ole mitään syytä, miksei suhteenne voisi jatkua kuten ennenkin, mahdollisesti vielä läheisempänä. Pystyitte jo pari päivää uutisen kertomisen jälkeen keskustelemaan asiasta rauhallisesti ja miehesi on ollut huomaavainen jne sinua kohtaan, joten ainakin sen perusteella vaikuttaa hyvältä.
Anna miehellesi edelleen aikaa. Se, että hän haluaa tietää tekijän, on aika tyypillistä ja pelkosi siitä, että hän saattaa tehdä jotain typerää, on toki aiheellinen. Kun aikaa kuluu, miehesi todennäköisesti rauhoittuu ja alkaa ymmärtää, että ottamalla oikeuden omiin käsiinsä, hän vahingoittaa teitä kahta vielä pahemmin. Eiköhän ne kostoajatukset pikkuhiljaa jää pois.
Vähän hei hätiköityä vetää johtopäätös että mies on alkoholisti ja hukuttaa murheet pulloon! Minusta ihan normaali reaktio. Kai te naiset olisitte halunnut jotain yhteistä itkua ja halailua, joopa joo.
Jos suhteenne on hyvä niin ei kai sillä pitäisi olla väliä kerrotko vai et. Jos kerrot niin sitten on paras myös tehdä selväksi missä mennään ettei tule epäselvyyksiä.