Luin äsken monen teidän kirjoituksia elämästänne ja itkin monen moista kertaa. Niin moni niistä muistuttaa omaani, niin monessa on epätoivoista rakkautta ja pelkoa huomisesta.
Erosin itse avomiehestäni viitisen tuntia sitten melkein neljän vuoden seurustelun jälkeen.
Minä en ollut se joka "ei välitä tarpeeksi" tai se jolla on "vapaudenkaipuu" tai "oltaisiin onnellisempia erillämme".... Minä rakastin ja annoin sydämeni ja sieluni toiselle kokonaan.
En ollut se joka suuteli muita naisia baarissa tai ei tullut yöllä kotiin ... Olin se joka oli huolesta sekasin kun ei toisesta kuulunut ja odotti puhelimen luona kotona.
On niin paljon sanottavaa, mutta kaikki on jo ohi. Sitä aikaa ei saa ikinä takasin jolloin olimme toisillemme yö ja päivä, ilma ja vesi ja maailman keskipiste.
Haluaisin sanoa, kaikille niille joilla kurkkua kuristaa ja rinnan päällä tuntuu lojuvan 100kg kivi. Kaikilla joilla ei tunnut olevan syytä nousta aamulla sängystä ja tekee mieli nukkua seuraavat 3 kuukautta tai vaan lakata olemasta. Joiden elämä on pysähtynyt ja jotka pelkäävät illan ja yön tulemista koska silloin joutuu myöntämään että kukaan ei nuku vierellä.
Mä toivon teille kaikille parempaa huomista ja valoisampaa aamua. Te olette vahvoja vaikka ei siltä nyt tunnu. Te olette selviytyjiä ja ihmisten parhaimmistoa koska te tunnette, teillä on sydän. Mikä sääli olisi olla ilman tunteita mitä siinä menettää. Te olette kokeneet rakkauden suurimman ihanuuden, kahden ihmisen sulautumisen yhdeksi. Ja kuinka suurenmoista se on! Sitä varten me olemme olemassa! Ja koska te voitte tuntea niin suurta rakkautta tunnette te myös sen varjopuolen niin vahvasti. Se että on kamala olla ja elämä tuntuu loppuvan,niin se johtuu vain siitä että te olette niin täydellisen inhimillisiä.
Vuosituhansien aikana ihmiset ovat selviytyneet mitä kammottavimmista asioista ja pystyneet jatkamaan elämää. Meihin saattaa jäädä ikuiset arvet sieluun, mutta mikä ei tapa, vahvistaa.(vaikka onkin niin kulunut sanonta)
Sitä mä olen itselleni mantrannut. Maailma on mitä ihmeellisin paikka, täällä on vaikka mitä ihanaa ja mahtavaa. Yrittäkää muistaa se tuntuu kamalimmalta. Teillä on sukulaisia, ystäviä, työkavereita, kirjeystäviä, lemmikkieläimiä, huonekasveja, pölykoiria, naapureita, harrastuksia, kirjoja, levyjä, tauluja, hyvää ruokaa, lentokenttiä, rautatieasemia, uusia maailmoja, uusia ihmisiä, uusi elämä!!!
Jaksakaa ystävät, toivottavasti teille tuli edes vähän parempi mieli. Muistakaa muita asioita elämässänne. Tiedän itkeväni monena iltana vielä itseni epätöivoiseen uneen. Tiedän kärsiväni niin että keuhkot tuntuu tyhjenevän. Paljon on vielä edessä ja ylitse pääseminen tulee olemaan hidasta ja tuskallista... mutta minun toipuminen alkaa NYT!
Erosin itse avomiehestäni viitisen tuntia sitten melkein neljän vuoden seurustelun jälkeen.
Minä en ollut se joka "ei välitä tarpeeksi" tai se jolla on "vapaudenkaipuu" tai "oltaisiin onnellisempia erillämme".... Minä rakastin ja annoin sydämeni ja sieluni toiselle kokonaan.
En ollut se joka suuteli muita naisia baarissa tai ei tullut yöllä kotiin ... Olin se joka oli huolesta sekasin kun ei toisesta kuulunut ja odotti puhelimen luona kotona.
On niin paljon sanottavaa, mutta kaikki on jo ohi. Sitä aikaa ei saa ikinä takasin jolloin olimme toisillemme yö ja päivä, ilma ja vesi ja maailman keskipiste.
Haluaisin sanoa, kaikille niille joilla kurkkua kuristaa ja rinnan päällä tuntuu lojuvan 100kg kivi. Kaikilla joilla ei tunnut olevan syytä nousta aamulla sängystä ja tekee mieli nukkua seuraavat 3 kuukautta tai vaan lakata olemasta. Joiden elämä on pysähtynyt ja jotka pelkäävät illan ja yön tulemista koska silloin joutuu myöntämään että kukaan ei nuku vierellä.
Mä toivon teille kaikille parempaa huomista ja valoisampaa aamua. Te olette vahvoja vaikka ei siltä nyt tunnu. Te olette selviytyjiä ja ihmisten parhaimmistoa koska te tunnette, teillä on sydän. Mikä sääli olisi olla ilman tunteita mitä siinä menettää. Te olette kokeneet rakkauden suurimman ihanuuden, kahden ihmisen sulautumisen yhdeksi. Ja kuinka suurenmoista se on! Sitä varten me olemme olemassa! Ja koska te voitte tuntea niin suurta rakkautta tunnette te myös sen varjopuolen niin vahvasti. Se että on kamala olla ja elämä tuntuu loppuvan,niin se johtuu vain siitä että te olette niin täydellisen inhimillisiä.
Vuosituhansien aikana ihmiset ovat selviytyneet mitä kammottavimmista asioista ja pystyneet jatkamaan elämää. Meihin saattaa jäädä ikuiset arvet sieluun, mutta mikä ei tapa, vahvistaa.(vaikka onkin niin kulunut sanonta)
Sitä mä olen itselleni mantrannut. Maailma on mitä ihmeellisin paikka, täällä on vaikka mitä ihanaa ja mahtavaa. Yrittäkää muistaa se tuntuu kamalimmalta. Teillä on sukulaisia, ystäviä, työkavereita, kirjeystäviä, lemmikkieläimiä, huonekasveja, pölykoiria, naapureita, harrastuksia, kirjoja, levyjä, tauluja, hyvää ruokaa, lentokenttiä, rautatieasemia, uusia maailmoja, uusia ihmisiä, uusi elämä!!!
Jaksakaa ystävät, toivottavasti teille tuli edes vähän parempi mieli. Muistakaa muita asioita elämässänne. Tiedän itkeväni monena iltana vielä itseni epätöivoiseen uneen. Tiedän kärsiväni niin että keuhkot tuntuu tyhjenevän. Paljon on vielä edessä ja ylitse pääseminen tulee olemaan hidasta ja tuskallista... mutta minun toipuminen alkaa NYT!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Itsekin erosin kolme viikkoa sitten ihmisestä josta todella välitin.... Silloin asia tuntui ylitsepääsemättömältä mutta nyt kun siitä on jo vähän aikaa niin pystyy ajattelemaan myös järjellä, ei vain tunteilla. Vaikka jotakin on nyt poissa elämästäni niin olen kuitenkin huomannut paljon asioita joista iloita vaikka olo tuntuisikin tyhjältä. Jaksamista sinulle, ainakin asenteesi elämään on kohdillaan!
Todella hienosti kirjoitit vaikeasta asiasta.... itsellä myös mies muuttamassa pois yli 8v. yhteiselon jälkeen ja sydäntä raastaa.......
mä haluun kiittää sua kirjotuksestas...
mä oon monen monta päivää kovettanut sydäntä ja yrittänyt olla kova mut sun kirjoitus sai mun kyyneleet virtaamaan, ja tuntuu et ne tulee sydämestä asti...
olen asunut nyt 1,5v avomieheni kanssa, meillä ollu ylä- ja alamäkiä, mut pääasiassa ollaan oltu onnellisia. kummatki kokenu suuria elämänmuutoksia elämässä, mm. uudelle paikkakunnalle muutto yhdessä, uudet työpaikat jne... kaikista on selvitty tukemalla toisia.
tulimme kuukausi sitten viikon pituiselta reissulta, kierrettiin suomea ja tapahtumia, vihdoin tuntui et kaikki on hienosti, oltiin onnemme kukkuloilla eikä mikää tuntunut enää koskaan erottavan meitä...
kunnes, pari viikkoa sitten, mies kertoi että on ihastunut työkaveriin, mutta hän on vaan ystävä jonka kanssa mukava jutella jne...
hän halusi aikalisän miettiä mitä hän haluaa jatkossa. olen tässä nyt tyhmänä sitten odotellu pari viikkoa ja saanu tietää kaikenlaista...
mm. että mies viettää aikaa jatkuvasti tän naisen kans töissä...
kerran kävin miehen puhelimella ja siellä oli rakkaudentunnustus tältä naiselta.
olen mäkin ollut sekaisin huolesta monena yönä kun mies ei ole tullut yöksi kotiin...
aina oon aavistanut jotai mut koskaan en ole uskonut kummiskaan, mieheni on valehtelija parhaimmasta päästä.
pikkuhiljaa alkanut kaikki selviää ja tällähetkellä tunnen vain vihaa.
mieheni näyttelee kuin mitään ei ois koskaan tapahtunut. päätin että tänä iltana kerron tiedoistani miehelle, ilmoitan et nyt loppuu ja muutan takaisin kotipaikkakunnalleni.
kädet tärisee ja posket punoittaa... tupakkaa menee...
en vain jaksa käsittää miksi helvetissä mies valmis laittaa 1,5v avoliiton peliin jonku ihastumisen takia... luvattiin olla ikuisesti yhdessä.
yritän kerätä voimia ja kertoa hänelle. se tulee olemaan vaikeaa, tiedän, mutta nyt on pakko.
odotan miehen reaktiota, aina olen antanut anteeksi yöt jolloin olen häntä odottanut kotiin yms... nyt en enää kestä ja haluan olla se vahvempi osapuoli...
pelkästään ajatusten kirjoittaminen tälle palstalle nyt, tuo mulle voimia lisää...
mutta ei olisi pahitteeksi jos joku lähettäis voimia lisää...
kiitos sulle vielä juuz, kirjotukses oli täyttä totta...
Sä olet rohkea, että pystyt kohtaaman asian, moni varmaan haluaisi lakasta maton alle.
Se kyllä panee vihaksi kun on aina itse se odottaja ja hermoilija ja huolehtija. Kyllä susta löytyy rohkeus sanoa miehelles suorat sanat. Vaikka vatsaa kihelmöisi ja on ihan omituisessa valmiustilassa koko aika niin ei se voi ikuisuuksiin kestää.
On vaikeaa yhtäkkiä jättää taakse sellainen ihminen, joka tuntee läpikotaisin ja jolle on paljastanut sydämensä syöverit. Mutta jos oikeasti tuntuu siltä, että haluaa parempaa (ja sun todella kuuluu saada parempaa!!) niin vaikka kuinka sattuisi ehkä on parempi olla rehellinen itselleen...
Ehkä miehesi säikähtää ja sanoo haluavansa jatkaa. Mutta se mitä tiedät voi olla vahingollista tulevaisuudessa. Ehkä et pysty enää koskaan luottamaan häneen...
Mutta onnea! Olet vahva ja hyvä ihminen, ansaitset sekä rakkautta mutta myös kunnioitusta. Jos miehesi ei voi niitä sinulle enää antaa niin olen ihan varma että joku muu voi!!!
Ja kaikille muille, paljon voimia. Puhukaa läheistenne kanssa älkää olko yksin. Mä yritän selviytyä tästä ja varmaan selviydyn... siihen menee vaan varmaan paljon aikaa ja energiaa. Mutta jos mäkin (tällanen yliherkkä, liian kiltti ja itsensä unohtava ihminen) uskon selviäväni niin varmana myös tekin!!!
Vielä on tavarajako ym muut huolet edessä, mutta päivä kerrallaan. Nyt yritän olla rennosti ja olla huolehtimatta liikaa ja turhan aikaisin.
Voimia!
siinä sitten kävi niin et avasin suuni ja jätin mieheni. hän osoitti kypsymättömyytensä, ei pystynyt juttelemaan, vaan teki muita hommia samalla.
tunnusti tosin suhteen, joka oli helpompaa mulle ettei tartte jäädä miettiin...
mies tosin pelkurimaisesti lähti 100km päähän "miettimään asioita" ja ettimään asuntoa.
mä sitten joudun hoitamaan kaiken, kämpän irtisanomiset jne...
erosta nyt 7h ja tuntuu et pikkuhiljaa alkaa tajuntaan iskeytyyn mitä tapahtunut.
kun vielä tässä pitäis töissä käydä....
on vaan nii orpo olo olla ilman omaa kainaloa, yksin kotona... sitä en ole kovin usein ollu...
silmät turvoksissa itkemisestä, yksin joutuu jakamaan surut, edes kavereita ei ole paikkakunnalla.
mut mä perkele kestän... ja jaksan...
on PAKKO
voimia kaikille
en usko et tää ois voinu koskaan näin paljoo satuttaa mut niih... kai tää on sitten sitä elämää...
Tää alku on varmaan todella raastavaa ja vaikeaa... mutta sitten kun kaikki on rauhottunut ja elämä mallillaa, ehkä sitten on helpompaa.
mene ihmeessä kavereiden kanssa jutteleen. Ja koita jaksaa töissä. Mielummin varmaan siellä kun yksin kotona miettimässä...
Voimia!
tosi asiaa,itku silmään tuli!yhdessä oltiin 13 vuotta...kolme yhteistä lasta..avoliitossa...kaiken piti olla hyvin,mutta miten kävikään,parin päivän ihastus...kaikki särkyi,meni yhdessä rakennettu talo..muutto lasten kans vuokralle...nyt opetellaan elämään näin,tosi yksinäistä välillä!erosta on kulunut pari kuukautta,vaikeaa on mutta uskon että aurinko paistaa meikäläisenki risukasaan joskus..voimia kaikille!!!!!!!
Uskomaton kirjoitus! Olen niin ylpeä, että meillä on tällaisia ihmisiä... puhuit täyttä asiaa, vaikka tilanteessasi voisi olla hyvinkin erilaiset mietteet! Itse ainakin sain ensin kyyneleet silmiini ja sen jälkeen hymyilin taas pitkästä aikaa. Kiitos tuhannesti kirjoituksestasi, se on varmasti pelastanut monen päivän ja ainakin minä aion lukea sen uudelleen aina kun tuntuu siltä, että toivo katoaa! Kaikki me hengissä näistä selviämme... aikanaan. Autoit monia ajattelemaan huomista ja tulevaa sekä annoit toivoa! Kiitos, ja paljon enkeleitä sinulle avuksesi!
"Vaikka ilta on kaunis on mieleni pilvinen,
ja mulle kaikki on mustaa.
Sua koko ajan ajattelen ja kaipaan lohdutusta."
Kiitos kirjoituksestasi, olin jo vähällä heittää pyyhkeen kehään. Niin koville ottaa, mutta niin kuin sanottua: mikä ei tapa, se vahvistaa.
aurinkoa ja voimia :)
sä oot vahva!
Aivan ihana runo tuo "Mustaa". Seurustelin paljon vähemmän aikaa kuin kukaan muu tämän ketjun kirjoittajista, mutta silti valuvat kyyneleet ihan valtoimenaan nyt, kun erosta on 3 tuntia...
Pitäisi vetää meikit naamaan, nenäsuihketta nenään ja tekohymy naamalle ja lähteä harkkoihin. Muuten joutuu hirveään ristikuulusteluun että miksi et tullut, eikä jaksaisi millään selittää...