Kaikki puhuvat suuresta, maata järisyttävästä romanttisesta rakkaudesta. Alkaako melkein jokainen parisuhde semmoisesta?
Olen nuori nainen, ja ollut elämässäni kaksi kertaa suhteessa. Kun tapasin nykyisen mieheni, tunteeni eivät olleet järisyttäviä, kuumottavia ja silmät sumuksi saavia suuria romanttisia tunteita. Sen sijaan tunsin pikkuruista ihastusta, turvallisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Kun katsoin hänen silmiinsä, tunsin olevani kotona, en pilvissä.
Nyt olemme seurustelleet kahdeksan kuukautta, tulemme hyvin juttuun, seksi toimii, huumori toimii ja toisen hyvä olo tuo toisellekin hyvää oloa. Tunteeni eivät edelleenkään ole olleet (harvoja pieniä hetkiä lukuunottamatta) maata järisyttävää rakkautta ja ihastumista. Enkä oikeastaan sellaista ole arvostanutkaan, arvostan luottamusta, kumppanuutta, läheisyyttä, toisen tukena olemista jne.. Rakastan miestäni, mutta en "ole rakastunut" mieheeni koskaan. Rakastan ja välitän hänestä, arvostan häntä ja nautin yhteisestä ajastamme. Nauramme paljon yhdessä ja pyrin aina siihen, etten pidä häntä itsestäänselvyytenä.
Kysymys onkin, vaatiiko kestävä parisuhde mielestänne "rakastumisen" tunteen? Vai voiko tämä minunkinlainen suhde olla kestävä?
Olen nuori nainen, ja ollut elämässäni kaksi kertaa suhteessa. Kun tapasin nykyisen mieheni, tunteeni eivät olleet järisyttäviä, kuumottavia ja silmät sumuksi saavia suuria romanttisia tunteita. Sen sijaan tunsin pikkuruista ihastusta, turvallisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Kun katsoin hänen silmiinsä, tunsin olevani kotona, en pilvissä.
Nyt olemme seurustelleet kahdeksan kuukautta, tulemme hyvin juttuun, seksi toimii, huumori toimii ja toisen hyvä olo tuo toisellekin hyvää oloa. Tunteeni eivät edelleenkään ole olleet (harvoja pieniä hetkiä lukuunottamatta) maata järisyttävää rakkautta ja ihastumista. Enkä oikeastaan sellaista ole arvostanutkaan, arvostan luottamusta, kumppanuutta, läheisyyttä, toisen tukena olemista jne.. Rakastan miestäni, mutta en "ole rakastunut" mieheeni koskaan. Rakastan ja välitän hänestä, arvostan häntä ja nautin yhteisestä ajastamme. Nauramme paljon yhdessä ja pyrin aina siihen, etten pidä häntä itsestäänselvyytenä.
Kysymys onkin, vaatiiko kestävä parisuhde mielestänne "rakastumisen" tunteen? Vai voiko tämä minunkinlainen suhde olla kestävä?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Suhde voi olla kestävä, mikäli vuosien jälkeen sitten et rakastu johonkin toiseen mieheen ja sitten jätä omaa miestäsi.
Jos olet kokenut mitä rakastuminen on, niin tiedät ettei järki silloin paljoa paina. Kun rakastuu, ihmiset tuppaa yrittämään järjestää ja järkeillä elämänsä että pääsisivät eroon senhetkisestä riippakivi kumppanista ja voisivat lähteä toisen matkaan.
Mutta jos sellaista ei sulle tapahdu muutenkaan että rakastut, niin miksei suhde voisi kestää.
Toisaalta on ihmisiä jotka rakastuvat montakin kertaa elämässään, mitä useammin rakastuu osaa myös toimia tilanteessa ja tietää miten pidetään omasta suhteesta..Jos ei ole koskaan sitä kokenut ja rakastuukin kesken parisuhteen johonkin toiseen, niin riskit on että lähtee parisuhteesta tukkaputkella.
Mutta jokainen elämäntilannne on hoidettavissa parhainpäin sitten kun se tulee eteen, jos joskus eroatte niin eiköhän se ole sen ajan murhe sitten.Kannattaa miettiä lähinnä omia motiiveja olla toisen kanssa mikäli alkuperäinen syy ei ole rakastuminen. Monille se on itsestään selvää että seurustellaan sitten kun on rakastuttu: Mutta en mä ainakaan kenenkään kanssa seurustelisi jos ei olisi pakko, (eli siis olisin myös järkiheitto eli rakastunut) voihan sitä olla ystäviäkin vaan. Onko tavoitteena esim yhteinen perhe tai yhteinen jokin projekti?
Jotkut haluaa olla parisuhteessa koska esim haluavat lapsia.
Tällöin itse parisuhde ei ole päämäärä, vaan ne lapset ja perhe.
Mutta silloin on myös tärkeää, että molemmilla on sama tavoite.
Monesti esimerkkiksi nainen haluaa miehen jotta lapilla olis isä,
mtta mies ei haluakaan naista lasten äidiksi vaan joutuu seurustelemaan naisen kanssa koska rakastaa naista.
Nainen käyttää sitten miehen tunteita hyväksi ja tekee miehellle lapset,
sitten kun lapset on isoja nainen pitää miestään ja suhdettaan kuivahtaneena ja sanoo" varsinaisesti en ole koskaan rakastanut intohimoisesti miestäni vaan ystävänä"..ja lähtee jonkun komean miehen mukaan ja jättää miehensä yksin.
Mies olisi voinut alunperinkin saada naisen joka on rakastuntu mieheen, mutta hänet huijasi avioliittoon nainen jolla on kyyn tunteet.
Puhut niin totta! Minun äitini on juuri sellainen hetkessä eläjä joka lähtee aina uuden miehen matkaan, ja yrittää oikeuttaa sen " kun olen niiiiin rakastunut" ja "sinä et voi ymmärtää sitä kun et ole ollut itse rakastunut". Otan mielelläni mieluimmin aloittajan kuvaaman tunteen kuin jatkuvan rakastumisen johonkin uuteen.
Kiitos kommentistasi.
Kyllä minä tunnen intohimoa miestäni kohtaan. Ja ihastuneisuutta. Rakkautemme on enemmän kuitenkin lämpöä ja kumppanuutta eikä sitä pilvissä leijailemista ja näin aina ollut.
Niin olen miettinyt samaa, että jos jompi kumpi tulisesti rakastuisi joskus johonkuhun toiseen, mutta kumpikaan meistä ei ole pitänyt elämänsä aikana enemmän kenestäkään toisesta kuin mitä nyt pidämme toisistamme. :) Kummallakaan ei siis näytä olevan taipumusta rakastumiseen päättömällä tavalla. No, näkee mitä elämä tuo tullessaan.
Rakkaus ja Rakastaminen.
Rakkaus on jokaisella erilainen, mutta siihen kuuluu usein monet tunteet, jotka toisilla ilmenee voimakkaammin. Rakkaus saattaa tuntua tukahduttavalta, jos ei pääse toisen luokse, vaan katsoo toista sivusta, mutta kun pääsee toisen lähelle, saattaa tuntua että aika pysähtyy.
Toisilla se on turvallisuuden ja läheisyyden tunne, tuntuu ettei enää puutu mitään, tuntuu että kaikki on tässä ja nyt.
Rakastaminen on taas, kun puhutaan arjesta, jolloin nuo alun tunteet ovat hiipuneet. Kun siirrytään ns. Ystävyys vaiheeseen, hän on tuolloin Paraskaveri, jolle voi jakaa kaiken ja joka jakaa kaiken myös sinun kanssasi. Rakastuminen on helppoa, mutta ei rakastaminen.
Rakastaminen on tukea, lohdutusta, välittämistä, ikävää, kannustusta ja ennen kaikkea sen toisen hyväksymistä sellaisena, kuin hän on.
Jos pystyt rakastamaan, niin suhde on kestävä, alku ei kerro suhteesta mitään, vasta tuo rakastaminen ja se kuinka se toimii välillänne, kertoo sen kuinka kestävä suhde on.
Kiitos ihanasta kommentistasi :) Piristys päivääni!
Itse olen ollut mieheni kanssa jo 13 vuotta, enkä koskaan ollut "rakastunut" häneen, enkä koskaan ole tuntenut häntä kohtaan sellaista villiä intohimoa. Mutta meidän on hyvä olla yhdessä, olemme toistemme parhaita ystäviä, välitämme toisistamme, meillä on ollut koko ajan yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat jne. Toki olen oppinut häntä rakastamaan, tosin se on sellaista rakkautta mitä tuntee muitakin lähimpiä kohtaan.
En ole koskaan häntä pettänyt, vaikka olenkin ehkä useasti ihastunut jonkun ulkonäköön ja tuntenut suorastaan himoa... Välillä tuntuu kyllä surullisille kun ajattelee jotain tuttavapariskuntaan ja tai kuuntelee kavereiden hehkutuksia rakkaudesta... Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että parempi näin kuin joku hetken huuma. Tuttavapiirissäkin on paljon näitä esimerkkejä tosi rakastuneista pareista ja kohta ollaankin erottu jne.
Minäkin olen kyseenalaistanut suhdettani ja tunteitani kun joku ystävä hehkuttaa hullua rakkautta ja romantiikkaa. Suhteen alun jälkeen heillä alkaa yleensä kuitenkin muodostumaan paljon ongelmia. :O Olen itsekin ajatellut, että hetken huumalla ei ole minulle niinkään merkitystä, tunnen eläväni ilmankin että olen sekaisin jostain miehestä uudestaan ja uudestaan. Olen onnellinen tilanteessa ja suhteessa jossa nyt olen. :)
teineillä seurustelu on vielä tuollaista opettelua.
muutama suhde pitää ns "kusta" ennenkuin oppii ja tietää mitä itse haluaa ja mitä oikea seurustelu oikein on
Mitä tarkoitat? :) Emme ole enää teinejä.
alle 24 vuotiaiden meininki on juurikin tuollaista teineilyä, kun ei tunneta vielä itseään, eikä elämää sen verran, että osattaisiin sanoa mihin ollaan tyytyväisiä ja mitä ylipäätään halutaan
Ihan täsmälleen olen samaa mieltä.. harmi että yksilöt tajuaa yleensä sen vasta 30 kieppeillä :O
Poikaystäväni on 26v. Itse jonkin verran nuorempi. Poikaystäväni on kyllä ollut aika selvä siitä, että haluaa juuri minut. Mutta oikeassahan olet tuossa, että itse olen vielä kovin kokematon ja siksi kyseenalaistan ja ihmettelen ympärillä olevaa. Mutta arvoni parisuhteiden kannalta olen jo aika hyvin kasaan laittanut, ja sen suhteen tiedän jo paremmin mitä seurustelusta toivon.
Pitäisikö sitten 3-kymppiseksi asti olla yksin, ja sitten yhtäkkiä "oikean" iän saavutettuaan onkin yhtäkkiä viisas ja valmis parisuhteeseen?
Minun käsitykseni mukaan se elämänviisaus muodostuu niistä kokemuksista; yrityksistä ja erehdyksistä.
Itsekin nyt yli 3-kymppisenä tajuan, että kun 20-vuotiaana menin yhteen ex-mieheni ja lasteni isän kanssa, se tapahtui vääristä syistä, enkä tavallaan ollut siihen kypsä silloin. Silloin minulla kuitenkaan ei ollut viisautta sitä nähdä, ja kaikki tuntui silloin oikealta.
Tajuan kuitenkin nyt, että elämäni piti mennä niin. Se vaihe kuului tärkeänä osana elämänhistoriaani. Ilman sitä suhdetta en olisi se, mikä nyt olen, enkä olisi oppinut elämästä niitä asioita, mitä opin. Jos olisin vastoin omia tunteitani jonkun ulkopuolisen näkemyksestä ja kehotuksesta valinnut toisin, en olisi itse oppinut mitään, enkä kasvanut ihmisenä.
Jokaisella meistä on oma elämämme elettävänä, oma polkumme kuljettavana. Me teemme valintamme ja ratkaisumme sen hetkisen elämänkokemuksemme ja viisautemme mukaan. Luonnollisestikin nuo asiat lisääntyvät vanhetessa ja elämänkokemuksen kertyessä. Emme opi mitään, jos emme itse tätä elämää elä.
Toki siihen elämänpolun laatuun vaikuttaa se, minkälaiset eväät olemme saaneet elämään kotoa lapsuudessamme. Siltä osin emme kaikki ole samalla viivalla. Itsekin olen hyvin pitkälle joutunut rakentamaan itse pohjan omalle elämälleni aikuistuttuani. Se on tuonut mutkia matkaan, ja huomaan, kuinka vajavaiset elämäntaidot minulla on ollut joihinkin paremmista lähtökohdista ponnistaneisiin ystäviini verrattuna. Silti olen joutunut tekemään omat ratkaisuni omista lähtökohdistani käsin, ja rakentamaan oman elämänpolkuni, vaikka se onkin ollut mutkikkaampi kuin monen muun. Ei sitä omaa polkua löydy, jos sitä yrittää rakentaa toisten ihmisten kokemusten ja neuvojen varaan. Toki niistäkin voi jotain yrittää ammentaa omaankin elämään.
Se elämänpolun rakentaminen luonnollisestikin alkaa jo alle 30-vuotiaana. Luonnollista on myös se, että ensimmäiset ihmissuhteetkin tulevat useimmilla kuvaan mukaan alle 30-vuotiaana. Ja niin sen kuuluukin olla. On liian helppoa arvostella ja tuomitakin toisten elämänpolkuja anonyyminä keskustelupalstalla näkemättä kokonaiskuvaa toisen elämästä. Jokin tärkeä oppimisen mahdollistava tiedostaminenhan silloin on jo tapahtunut, kun tulee keskustelupalstalle purkamaan mieltään elämänsä epäkohdista.
Huomaa, miten olet kasvanut ihmisenä! Minäkin kuljin saman polun ja yhdyn täysin mielipiteeseesi!
Järkevin kirjoitus näillä palstoilla pitkään aikaan!
Naisen epäröintii tietää suhteelle loppua. Tämä on juuri sitä.
ja epäröinti johtuu siitä, ettei olla itse vielä valmiita pitkään suhteeseen
>>Kysymys onkin, vaatiiko kestävä parisuhde mielestänne "rakastumisen" tunteen? Vai voiko tämä minunkinlainen suhde olla kestävä? >>
Mielestäni sinulla on väärä kysymys.
Kysymys ei ole siitä, vaatiiko _mielestäni_ kestävä parisuhde "rakastumisen". Kysymys on siitä, mikä on oma käsityksesi siitä, vaatiiko se rakastumista vai ei.
Siis riittääkö sinulle pikkuruinen ihastus, turvallisuus ja yhteenkuluvuus? Jos riittää, suhde kestää. Jos ei, niin ei kestä. Myös kumppanisi käsitys vaikuttaa, jos hänkään ei ole rakastunut sinuun. Riittääkö se hänelle?
En tunne sinua enkä häntä, joten minun mielipiteelläni ei ole merkitystä (sitä kuitenkin kysyit). Kysymyksen asettelu olikin väärä.
Älä mieti asiaa liikaa. Murehtimalla saattaa vaan kasata turhia paineita suhteelle. Ei se hyödytä mitää pohdiskella, että voiko tää nyt toimia, kun sitä ja tätä ja tuota. Jos tuntuu hyvältä, antaa mennä vaan. Aika näyttää. Ei ole vaan yhtä oikeeta mallia, joilla itselleen hyvän elämänkumppanin löytää.
Mä tapasin mun miehen parikymppisenä. Aika tavallisennäköinen, mutta kuitenkin kivannäköinen mies. Ei olisi kiinnittänyt yhdenkään mun kaverin huomiota. En mäkään tuntenut välittömästi perhosia vatsassa jne, mutta tuli sellainen tunne, että tuossa ihmisessä on jotain. Jotain turvallista, lämmintä. Mies oli herrasmies ja kiltti, eikä peitellyt yhtään sitä, että oli kiinnostunut musta. Ikinä mun ei tarvinnut miettiä puhelimen ääressä treffien jälkeen, että soittaako se, tai tykkääkö se nyt musta, koska sanoin tai tein niin tai näin. Oltiin tosi pian tosi tiiviisti jo yhdessä. Hieman silloin alussa mietin, että voiko se mennä näin ilman suurempia ilotulituksia. Mutta meillä oli tosi mukavaa yhdessä. Suudelmat oli ihania, sylissä oli hyvä olla, puheenaiheita riitti ja katsottiin maailmaa suurilta osin samalta kantilta. Niinpä ajattelin antaa mennä ja katsoa, mitä käy. Ja niinhän siinä sitten kävi, että rakkaus on vaan kasvanut. Ja nyt kun ollaan jo vuosia oltu yhdessä niin kyllä mä sanoisin, että olen ollut mieheeni rakastunut ja rakastanut. Jotkut rakastuvat helposti suhteen alun huumassa, vaikka eivät kunnolla edes tunne toista ihmistä. Mä olen kokenut niitä rakastumisen tunteita, kun olen tutustunut mieheeni paremmin, nähnyt millainen ihminen hän on ja millaisia ihania tekoja hän on tehnyt. Edelleen, pitkään sen jälkeen, kun "alun huuman" pitäisi olla jo mennyt ohi, suutelemme paljon, katsomme telkkaria sylikkäin, juttelemme paljon ja kaikesta, silmissäni mies on suorastaan komea ja seksi on aina vain parempaa. Mä löysin itselleni hyvän elämänkumppanin, parhaan ystävän, luotettavan, ihanan ihmisen, jota todella rakastan. Mulle on ainakaan turha kenenkään tulla naputtamaan, että joskus kaduttaa, kun et intohimon huumaa alussa kokenut. Noh, monet niistä kavereista, jotka sitä jahtasivat, jahtaavat sitä edelleen.
Anna mennä vaan. Elä täysillä, rakasta täysillä. :)
Ihana kirjoitus, kiitos! Olen samaa mieltä kanssasi, että asiaa on turha pohtia. Antaa mennä vaan! - Mahtava neuvo :) Mahtavaa elämää sinulle!