Itseäni on aina kiinnostanut, miten perhesuhteet vaikuttavat työpaikalla. Rajaisin asian käsittelyn asiaan suuremmat perheet ja yksineläjät. Voiko siitä aiheutua pidempiaikaista "vaikenemista"? Mikä voi tälläisiä ihmisiä auttaa? Pitääkö osan muuttaa, jos tilanne pyörii vain toisen ryhmän ympärillä. Voiko vain tietyt olosuhteet tuoda harmia tai surua, josta on sivistynyttä puhua. Pitääkö yksineläjän olla tosi kiltti, kun elää yksin. Oikeuttaako pelkkä keskustelu vastaanottamaan mitä tahansa.
vaikuttaako perhesuhteet
löydätkö apua
10240
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
En ymmärrä mistä kirjoitat? Voisitko koota vähän ajatuksia, mitä haluat tietää? Se minkä luulin ymmärtäväni, oli perheasioista puhuminen työpaikalla. Jos tuota tarkoitat niin yksityiselämäsi ei kuulu kenellekään työyhteisössäsi, pl jos olet sairaslomalla lapsen sairauden vuoksi, äitiys tai isyyslomalla. Silloin joudut viemään työnantajalle todistuksen lapsen osuudesta poissaoloosi.
On luonnollista, että joitakin kiinnostaa siviilisääty ja perhesuhteet, mutta uteluihin ei ole pakko vastata.
Hei! Ei mitään erikoista utelua työpaikalla ole ollut. Ei myöskään "saikkuja" tai syrjäytymistä. Päin vastoin ulospäin suuntautumista ja ehkä liikaa toisten kuuntelua. Valitettavasti käytän liikaa myötätuntoa ja siten klassinen "kriisi"on koettava. Tunteena voisi sanoa ajoittain ärsyttävä ja jopa omistuksen haluinen tavallaan. Tyäpaikka voi vain muuttua juuri meidän kautta, valitettavasti ensin on hylättävä vanhaa. Sen verran laiska olen ja ymmärrystä on, että toisten sairaus- ym. muut vapaat eivät kiinnosta. Vielä se, että elän "yksinäni", haastaa enemmän siviilissä, mutta antaa vaihtelevasti myötätuntoa työssä.
Kun on riittävän yksinkertaista porukkaa, niin kyllä perhesuhteetkin raahataan työpaikalle. Näissä karkeloissa perheen olisi syytä olla yleisintä mallia eli isä äiti kaksi lasta tai vaihtoehtoisesti sellainen elämäntilanne, joka asian ruotimiseen vihkiytyneillä itsellään sattuu olemaan.
Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että eniten pahaa puhetta joutuvat kuuntelemaan lapsettomat ikisinkut. Toisaalta osansa saavat myös suurperheellisiksi katsotut.
Minulta on heti udeltu, onko lapsia, onko miestä, onko iso asunto.Olen vastannut ja kiusaaja on hyökännyt kahta kauheammin kimppuun.
Ikisinkku olen ja pysyn ja ilkeitä solvauksia olen saanut kuunnella töissä, taloyhtiössä, koulussa.
Eräskin keroi heti, että on alkoholistiperheestä.
Pitää olla tarkkana näiden tyyppien kanssa.
Itsekin olen kysyn esim ikää mutta ei ole vastattu. Jotkut kertovat työkavereidensa perhesuhteet eka päivänä.
Olen niitäkin kuunnelut.
Sanokaa, että ei kiinnosta.
Ne kyttää teidän luonnetta ja syytä alkaa haukkua.Pitää olla jonkin sortin pyhimys, että töissä pärjää.
Ikisinkkuja pilkataan eniten. Heitä pidetään epäonnistujina ja jopa sairaina. Eiväthän he muuten ikisinkkuja olisi, jos olisivat kelvanneet jollekin. Erilaisuutta ei siedetä.r
Kyllä se perhesuhteiden sopassa räpiköivän maailmankuvaa järkyttää, jos ihminen on vapaa, hänellä on omistusasunto ja elämä kaikin puolin ok. Jos vielä ulkonäön puolesta kelpaisi kenelle vaan, niin sellainen ihminen alkaa vaivata ympäristöä. Siinä tilanteessa on pakko ruveta hakemaan selityksiä mielenterveyspuolelta tai kotioloista ; )
Mistä joku työkaveri voi päätellä jonkun henkilön olevan ikisinkku? Ei meillä ainakaan vatvota henk.kohtaisia asioita yleisesti.
Olen itse nainen, ja seurustelen naisen kanssa nyt seitsemättä vuotta. En tuo tätä esiin julkisesti työpaikallani, sillä viimetyössäni se sai aikaan kaaoksen työtovereideni keskuudessa. Puhun aina "paremmasta puolestani" suurimpiin uteluihin : )
Minua on kiusattu perheettömyyden vuoksi. Asia ei itselleni ole mikään kipupiste, mutta moni vaimo-/äiti-ihminen on uskonut sen olevan ja siksi jaksanut letkautella. Kun puhuin harrastuksistani ja läheisistäni, väännettiin näistäkin pian vitsiä. Tämä on eräs syy, miksi olen valinnut "vaikenemisen" linjakseni työelämässä. En puhu yksityiselämästäni montaakaan sanaa perheellisille naisille, minkä samaiset p**kan jauhajat kokevat suurena ongelmana työilmapiirin kannalta. Jos kiusaamisesta käräjille mennään, lienee privaattielämästä wittuileminen räikeämpää terroria kuin kuivakka asiallisuus?
En koe olevani sinkkuuteni vuoksi vammainen tai muutoin apua tarvitseva (ymmärsinköhän oikein ap:n ajatuksen?). On myös työkavereita, joille toisten perhe/perheettömyys ei ole peruste, jonka mukaan heitä kohdella. Ja tämän porukan kanssaa juttu luistaa paljon vapaammin.
Minulta on aina udeltu olenko sinkku, onko miestä, onko lapsia sekä työhaastatteluissa että työpaikoilla. Onpa yritetty naittaa jollekin työpaikan äijällekin. Kun vastaan, että olen sinkku eikä ole lapsia, saan täysin friikin ja sairaan maineen. Olen sairas ja säälittävä. Onhan sellainen säälittävää, että uskaltaa elää tyytyväisenä yksinkin. Monesti myös tuntuu, että nainen määritellään kumppaninsa perusteella, millainen ammatti, status jne. Onpa joskus työhaastatteluissa vihjailtu, että meillä on täällä töissä lesboja. Todellisuudessa olen vapaaehtoisesti valinnut sinkkuuden, mikä tietysti on jotenkin epänormaalia ja sairasta. Olen siis erikoinen, friikki, sairas, hullu ja vieläpä alkoholistikin (korkkaan ehkä yhden pullon kuukaudessa). Oma linjani on myös, että puhun mahdollisimman vähän yksityiselämästäni kenellekään.