Viime sunnuntaina kävin isän kanssa katsomassa mummoa vuodeosastolla. Reilusti yli yhdeksänkymmenen iässä olevien elämällä on ikävästi taipumusta edetä päivä päivältä huonompaan suuntaan, ja tätä hidasta hivutusta oli jatkunut mummon kohdalla jo vuosia. Lopulta hän menetti kokonaan liikuntakykynsä, mutta koska korkeammilla voimilla tuntuu toisinaan olevan taipumusta tarpeettomaan julmuuteen, hänen järkensä säilyi kirkkaana. (Lahoamisen alkaminen yläpäästä on toki lähimmäisille äärettömän raskasta, mutta ehkä sairaalle itselleen silti armeliainta.) Niinpä hän joutui fyysisen rappeutumisensa ohella taistelemaan lisääntyvän avuttomuuden tuoman henkisen tuskan kanssa.
Tätä ahdistusta ja surua oli kestänyt kauan. Visiitit mummon luo menivätkin aina samalla kaavalla: hän valitteli aluksi kurjuuttaan, mutta sitten vähän ajan kuluttua kuitenkin piristyi seuranpidostamme, ja lopulta aina nauroi ja laski leikkiäkin. Eihän se kurjuus tietenkään mihinkään hävinnyt, mutta ainakin unohtui hetkeksi. Hän oli ainoa sukulaiseni, joka kyseli, milloin aion ottaa emännän. ”Pitää ottaa kunnollinen, sellainen joka hoitaa kodin ja synnyttää lapsia”, olivat hänen mielestään hyvän naisen tehtävät – ja aina kuunnellessani näitä vuosisadan alkupuoliskon arvoja huomasin sisäisen profeministini heräävän ja nyökyttelin lähinnä muodon vuoksi.
Sunnuntaina hän ei kuitenkaan enää piristynyt seurasta, vaan pysyi hyvin alakuloisena koko vierailumme ajan. Hänellä oli kipuja ja häntä ahdisti tieto siitä, että hän joutuisi jäämään huonon kuntonsa vuoksi pysyvästi vuodeosastolle. Isäni yritti lohduttaa häntä, minä vain katselin vieressä, sillä mitäpä olisin osannut sanoa. En pysty puhumaan Jumalasta tuntematta itseäni huijariksi, eikä tuollaisessa tilanteessa oikein muultakaan suunnalta löydy lohtua.
Ei hän silti ollut unohtanut naisasioitani, vaan vierailumme loppupuolella itkuun purskahtaen sanoi, ettei sitten koskaan ehtinyt nähdä minun tuovan emäntää näytille. Siihenkään en osannut sanoa mitään.
Heti seuraavana, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä hän vaipui tajuttomuuteen, josta ei enää herännyt, vaan nukkui rauhallisesti pois tästä maailmasta nyt torstai-iltana. Onnistuin siis pelkästään olemalla oma itseni tuottamaan kuolemansa aavistaneelle mummolleni viimeisellä tapaamisellamme ylimääräistä surua ja tuskaa.
En toki väitä, että nämä sanat jäisivät loppuiäkseni kummittelemaan mieleeni ja painamaan syyllisyyden raskaana taakkana, mutta juuri nyt asia mietityttää kovasti. Ehkä mummon kommentti oli vähän halpamainen ja syyllistävä; ehkä hänen ikäpolvelleen ”emännän ottaminen” ei ollut raittiiksi tiedetylle ja kunnolliseksi luullulle miehelle kuin pelkkä itsestäänselvyys… Mutta sittenkin. Tuleeko elämässäni jatkossa lisääkin näitä tilanteita, jolloin huomaan epäonnistumisellani tuottaneeni läheisilleni surua ja pettymystä, vieläpä niin, etten mitenkään voi sitä enää korjata?
Tätä ahdistusta ja surua oli kestänyt kauan. Visiitit mummon luo menivätkin aina samalla kaavalla: hän valitteli aluksi kurjuuttaan, mutta sitten vähän ajan kuluttua kuitenkin piristyi seuranpidostamme, ja lopulta aina nauroi ja laski leikkiäkin. Eihän se kurjuus tietenkään mihinkään hävinnyt, mutta ainakin unohtui hetkeksi. Hän oli ainoa sukulaiseni, joka kyseli, milloin aion ottaa emännän. ”Pitää ottaa kunnollinen, sellainen joka hoitaa kodin ja synnyttää lapsia”, olivat hänen mielestään hyvän naisen tehtävät – ja aina kuunnellessani näitä vuosisadan alkupuoliskon arvoja huomasin sisäisen profeministini heräävän ja nyökyttelin lähinnä muodon vuoksi.
Sunnuntaina hän ei kuitenkaan enää piristynyt seurasta, vaan pysyi hyvin alakuloisena koko vierailumme ajan. Hänellä oli kipuja ja häntä ahdisti tieto siitä, että hän joutuisi jäämään huonon kuntonsa vuoksi pysyvästi vuodeosastolle. Isäni yritti lohduttaa häntä, minä vain katselin vieressä, sillä mitäpä olisin osannut sanoa. En pysty puhumaan Jumalasta tuntematta itseäni huijariksi, eikä tuollaisessa tilanteessa oikein muultakaan suunnalta löydy lohtua.
Ei hän silti ollut unohtanut naisasioitani, vaan vierailumme loppupuolella itkuun purskahtaen sanoi, ettei sitten koskaan ehtinyt nähdä minun tuovan emäntää näytille. Siihenkään en osannut sanoa mitään.
Heti seuraavana, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä hän vaipui tajuttomuuteen, josta ei enää herännyt, vaan nukkui rauhallisesti pois tästä maailmasta nyt torstai-iltana. Onnistuin siis pelkästään olemalla oma itseni tuottamaan kuolemansa aavistaneelle mummolleni viimeisellä tapaamisellamme ylimääräistä surua ja tuskaa.
En toki väitä, että nämä sanat jäisivät loppuiäkseni kummittelemaan mieleeni ja painamaan syyllisyyden raskaana taakkana, mutta juuri nyt asia mietityttää kovasti. Ehkä mummon kommentti oli vähän halpamainen ja syyllistävä; ehkä hänen ikäpolvelleen ”emännän ottaminen” ei ollut raittiiksi tiedetylle ja kunnolliseksi luullulle miehelle kuin pelkkä itsestäänselvyys… Mutta sittenkin. Tuleeko elämässäni jatkossa lisääkin näitä tilanteita, jolloin huomaan epäonnistumisellani tuottaneeni läheisilleni surua ja pettymystä, vieläpä niin, etten mitenkään voi sitä enää korjata?
Vastaukset 28
Vanhimmat
ATM on väistämättä pettymys läheisilleen. Hyväksy se ja yritä olla piittaamatta.
"Tuleeko elämässäni jatkossa lisääkin näitä tilanteita, jolloin huomaan epäonnistumisellani tuottaneeni läheisilleni surua ja pettymystä, vieläpä niin, etten mitenkään voi sitä enää korjata?"
Kannattaa opetella laittamaan itsesi ja omat tarpeesi muitten edelle, niin ei tarvitse murehtia tollasia turhia asioita ja voi olla että naisetkin alkaa kiinnostua.
Osanottoni poismenon johdosta.
En osaa elämästäsi sanoa, mutta itse pelkään ajautuvani samanlaiseen tilanteeseen. Kaksi on sukulaista, jotka ovat joskus haikailleet sen perään, että löytäisin vaimon. Äidin toive on - varsinkin viime vuosina - ollut saada lapsenlapsia ja mummon toive - jota en ole enää vuosiin kuullut ääneen lausuttavan - on että toisin "emännän näytille".
En tiedä, voinko mummolleni tuottaa pahaa pettymystä, etenkin kun jotkut serkuistani ovat jo tuoneet (useammankin) emännän näytille ja lapsenlapsenlapsia myös, mutta äitini puolesta olen jo nyt vähän pahoillani ja tunnen, että olen jossain suhteessa ollut pettymys. Pahinta on, että olen ainoa lapsi, joten olen ainoa joka voi hänelle löytää miniän ja lapsenlapsia, eikä sellaisia ole näköpiirissäkään. Äiti nyt on vielä verrattain nuori (joidenkin palstalaisten mukaan eläisi varmastikin vielä parasta nuoruuttaan, tai on korkeintaan nippanappa keski-ikäinen), joten korjaamattoman pettymyksen vaaraa ei vielä ole, ellei jompikumpi meistä satu pyyhkiytymään elävien kirjoista suunniteltua aiemmin. Siltikin aika ajoin surettaa, etten pysty tarjoamaan hänellekään kokemusta onnistuneesta kasvatuksesta, josta paras todiste on kun ympyrä sulkeutuu ja lapsi löytää puolison ja lisääntyy.
Minusta tuo vanhemman polven "oletko jo löytänyt...?" , "etkö sä vieläkään ole tuonut mulle näytille...?" - ehkä hyvää tarkoittavat kyselyt kääntyvät lopulta itsekkään oloiseksi painostukseksi. He eivät elä tässä ajassa tämän ikäisenä joten, he eivät myöskään elä samoilla arvoilla. Jos hakisit emännän vanhan maailman malliin, se voisi näyttää neidon ryöstöltä tai pakotukselta.
Sitäpaitsi, ikäisesi naiset elävät niin omaa elämäänsä ja niin sinäkin.
Tämä oli arvokas oppi. Älä tunne huonoa omaatuntoa ajoituksestasi. Sä elät tässä ja nyt. Anna hänelle anteeksi se pyyntö, sinä ymmärrät näiden aikojen ja tappojen erot. Olemme ihmisiä.
Ja vielä: seuraavan kerran kun näet jonkun tihrustavan itkua koska sinä et ole antanut hänelle jotain (ehkä jotain edesvastuutonta) , niin muista että se hänen tuska voi olla oikea hänelle koettuna vaikka se ei olisikaan järkevää. Eikä sinun silti tarvitse taipua jokaisen toiveisiin. Ehkä hän oli hätääntyneempi omasta tilastaan ja eikä tarkoittanut aiheuttaa sinulle siitä surua.
Niinhän pojatkin ruinaa tytöiltä, lapset vanhemmiltaan....pomot työntekijöiltään.
ps. kirjoitit kauniisti mummostasi. Otan osaa suruusi. Pidä kauniit muistot...
"Sitäpaitsi, ikäisesi naiset elävät niin omaa elämäänsä"
Mitähän tämäkin sitten tarkoittaa? Varmaankin sitä, että HR:n ikäiset naiset vielä juoksevat niitä juoksujaan, eivätkä ole vielä valmiita rauhoittumaan raittiin "kunnon miehen" kanssa. Vai sitä, että nykymaailmassa miehet ja naiset elää omaa elämäänsä ja puheet parisuhteesta on vanhojen mummojen houreita ja mennyttä aikaa. Nykyään on korkeintaan panosuhteita.
Joo, nyt rupesin miettimään miten se kuolinvuoteella sitten vituttaa kun on edelleen poikuus tallella. Siinä sitä korisee ja tietää että nussimatta tosiaan jäi. Ai VITTU miten vituttaakin! Eikä edes ole mitään lapsenlapsia, joille kertoa miten vitusti vituttaa. Nyt vituttaa jo etukäteen. Ai perkeleen horohaara huorat minkä teitte, kun ette niitä huoranhaarojanne minulle levittäneet! On naisten syytä että makaan kuolinvuoteellani katkerana ja vittuuntuneena. Ai PERKELENN HOROHAARA HUORRRRAAAAAT!!!
Joo no enpä ihmettele vaikka noin kävisi. Kirjoituksesi perusteella olet varmasti aika kamala ihminen, miksi kukaan haluaisi olla tuollaisen kanssa.
Olet herkkä ja ihana mies ja varmasti löytäisit hyvän naisen, mutta kun HYVIÄ NAISIA EI ENÄÄ OLE. On vain horohaaroja. Joten kuolet yksin muna vereslihalle runkattuna.
Olin tulossa sanomaan samaa. Toivottavasti en koskaan törmää tähän mieheen. Viestin perusteella saattaa olla jotain mielenterveysongelmia. Ja tällaisista kommenteista tykkäävät vain ätmit. Naisten kannattaa pysyä näistä sairaista keskusteluista poissa. Miehet (ätmit) syyllistyvät naisia siitä, etteivät saa heiltä enkä ihmettele miksi.
Ei minullakaan vielä silloin kerennyt olla naista, kun mummo oli elossa. Sentään kävit häntä sielä viimeisillään katsomassa, minä en edes sitä tehnyt. Minulla ei kuitenkaan jäänyt huono mieli asiasta, sillä olin mielestäni ihan hyvissä väleissä hänen kanssaan ihan viime näkemisille asti. Oisit vaan rehellisesti puhunut ja sanonut mummolle, että ei naiset sinusta valitettavasti tunnu kiinnostuvan. Kyllä hän varmasti olisi kuitenkin sinua ymmärtänyt.
Jonkun kerran hauta arkkua kantaneena tiedän tunteen. Ihmisen tulisi ymmärtää tunteitaan ja niiden seuraamuksia. En minäkään tiedä mitä sanoa kun näkee ihmisen hiljaa hiipuvan pois jonka ansiosta olen sukupuussani syntynyt. Ehkä jokaisen mummon ja ukin haave on nähdä lapsenlapsensa muodostavan perheen, laajentavan sukupuuta.
Vasta sitten kun mies voi todella sanoa ettei kelpaa kun kun kaikkensa yrittänyt naisen etsimistyössä, voi kirkkain silmin sanoa ettei kelpaa jostain omasta ominaisuudesta johtuen. On helppoa kiertää suo kuin mennä sen yli. Ei naista "saada" kuin joulu lahjaa vaan se on työtä. Jos skippaa tuon työn niin usein tyhjän saa pyytämättäkin.
Sillä monestihan me elämissämme olemme kuin suossa, ei pääse eteen päinkään ja joka hetki upottaa jos paikalleen jämähtää. On todella surullista että Suomessa on tuhansia ihmisiä yksinäisyyden alhossa joilla ei ole ketään ystävää.
Jos on ujo ja arka, huonoitsetutno yms, niin ei jää vaihtoehdoksi muuta, kuin upota suohon. Kasvatuksella ja varhaislapsuuden kokemuksilla on näihin osuutta. Ei niistä pääse edes terapialla.
Pettymys olen minäkin varmaan monelle. Jää liki 200ha:n metsät ym. perintönä valtiolle. Minä se vaan lentelen maailmalla huo*issa enkä välitä, menköön kaikki.
Olen pahoillani mummosi poismenon johdosta.
Voin kyllä samaistua mummoosi siinä mielessä, että minulla on isoja, mutta vielä kuitenkin kotona asuvia lapsia. Parisuhteet eivät ole onnistuneet eikä minulla ole koskaan ollut varaa olla nirso miehen suhteen tai muuten olisin edelleen sinkku (mitä nytkin olen), mutta olisin myös paljon yksinäisempi ilman lapsiani. Myönnän suoraan, että lapseni ovat minun elämässäni paras asia, mitä on tapahtunut ja tulevaisuudessa todennäköisesti parasta olisi lapsenlapset, koska en ole enää muutamaan vuoteen realistisesti ajatellut, että voisin löytää ketään normaalia miestä parisuhteeseen. Parisuhteita ei vain nykyisessä yhteiskunnassa kaikille löydy.
Omille vanhanaikaisille vanhemmilleni olen ehkä myös jossakin määrin pettymys. Olen tuottanut kyllä jälkikasvua, mutta en ole "kelvannut" kenellekään, jota kehtaisi viedä heidän eteensä. Olisi mukava, jos voisi viedä miesystävän maalle saunomaan, puutalkoisiin, joulua juhlimaan ja sen semmoista. Toivon kuitenkin, että vanhempani näkevät, että olen kuitenkin aika hyvin tasapainossa itseni kanssa, vaikkei miestä olekaan.
Ehkä se mies löytyisi, jos oikein tosissani tsemppaisin ihan älyttömästi. En vain henkisesti jaksa pettyä kerta toisensa jälkeen. Pettymys koskee siis yhtä lailla minua kuin miehiäkin
Oma edesmennyt mummoni sanoi että "kyllä tuo Janne on niin fiksu ja kiltti että kyllä tytöt siitä tykkää".
No joo, ei tykänneet kun se on muuten mukava, mutta liian hiljainen.
Tässä aloituksessa yhdistyy kaksi kipeää asiaa.
Ensinnäkin, lähiomaisen menettäminen . Hämärän rajoilta, syvä osanottoni mummosi kuoleman johdosta.
Toinen asia on sitten toisten vs. omat odotukset sekä tunne (oli se sitten todellinen taikka oletettu) pettymyksen tuottamisesta läheisilleen.
Kirjoitat: ”Onnistuin siis pelkästään olemalla oma itseni tuottamaan kuolemansa aavistaneelle mummolleni viimeisellä tapaamisellamme ylimääräistä surua ja tuskaa.” Kirjoitat myös, että mummollasi oli kovat kivut ja hän oli ahdistunut tilanteesta. Mielestäni on hyvin mahdollista, että hänen itkunpurskahduksensa ei niinkään liittynyt emännättömyyteesi, vaan saattoi olla kivusta ja ahdistavasta tilanteesta johtuvaa, yksinkertaista kokonaisvaltaisen uupumuksen purskahtamista yli äyräidensä vääjäämättömän edessä. Ehkä hän ei uupumuksessaan osannut muuta sanoa; ehkä se oli hänen tapansa (kömpelö toki) jättää hyvästit (jos aavisti ettette enää tapaa). Kova kipu, ahdistus ja uupumus muuttavat järjeltään kirkkaintakin ihmistä vaikuttaen mm. sanavalintoihin.
On luonnollista, että läheisemme toivovat meille parasta ja mummosi varmastikin sitä emäntää sinulle toivoi. Tuo lausahdus saattoi olla hänen tapansa kiittää siitä, että nuori mies jaksaa käydä mummoa katsomassa – selvästikin sinä ja isäsi käyneillänne hänelle vielä iloa toitte.
Tärkeää on kuitenkin erottaa se, mitä läheisemme meille toivovat siitä, mitä he meiltä odottavat. Ja kummaksi omat aivomme asian mieltävät. Kun olin itse vielä suhteessa, niin lapsikyselyt tiivistyivät siellä joskus 25-vuotiaana ja kiihtyivät siitä eteenpäin. Koin tämän painostavana, odotuksena mm. oman äitini suunnalta. Otin ”kissan pöydälle” ja äitini totesi, ettei lapsia minulta odota, jos en niitä itse halua. MUTTA, hän totesi, että hän niitä minulle toivoo vain siitä syystä, että lapset ovat olleet hänen oman elämänsä suurin ilo – ja että ainoa, mitä hän minulle toivoo, on että olisin onnellinen – omalla tavallani, mitä se sitten onkaan.
Uskon monien läheisten ajattelevan samaan tapaan kuin äitini ”tehköön mitä tekee, kunhan on onnellinen”. Ts. usein kuvittelemme toisten odotuksiksi asioita, jotka ovat ehkä vain toiveita. Kuinka paljon näissä on siis mukana todellisia odotuksia? Entä paljonko ne ovat omia odotuksiamme (pettymystä itseämme kohtaan), jolloin saatamme olla herkistyneitä aina kun asia hiemankaan tulee esiin.
HR, en siis sekoittaisi näitä kahta asiaa: läheisen menettäminen ja surutyö ovat yksi asia, odotukset/toiveet (omat/sukulaisten) elämällesi ovat kokonaan toinen – vaikka ne nyt tässä tapauksessa toisiinsa kietoutuivatkin. Jos asia sinua vaivaa, voit kysyä miten isäsi tilanteen ja mummosi lausuman koki – isäsi näkökulma asiaan voi yllättää sinut.
Jaa, oma mummoni sanoi, et: "tuo poika morfiinia kun palaat ilma ei ol asiaa".
Erillaiset on mummot.
Oma ukkini kuoli keväällä. Viikkoa ennen kuolemaansa ukkini julisti, että minun täytyisi hommata ajokortti. Isäni sanoi maksavansa, kuten on maksanut veljelleni ja siskolleni, mutta en sitten käynyt korttia tänäkään kesänä. (Kesä kai olisi paras aika ajaa kortti.) Toisaalta kyse on periaatteesta, toisaalta en koe olevani velkaa asioistani muille.
Kyse ei ole luonnonsuojelullisesta periaatteesta vaan siitä, että kun vanhempani erosivat ollessani nuori, silloinen kotityranni isäni otti alle kolmekymppisen vaimokkeen, ja rahaa kyllä riitti naisiin ja ulkomaan matkoihin, mutta vaimoke kielsi parhaimmillaan lapsia käymästä edes kylässä. Tuolloin jäivät kortit ajamatta, ja ilman palkkatuloja korttia ei ole tullut ajettua myöhemminkään, kun ei ole varaa autoonkaan. Nyt yli kolmikymppisenä työttömänä kortti ei merkitse tai symboloi minulle mitään, ja koko touhu on muutenkin pelkkää byrokraattista rahastusta.
Päinvastoin, teen mieluummin samurai-itsemurhan kuin annan isäni maksaa kortin. Se on enemmän henkistä vapautta tyranniasta alistamisesta, kuin mikään oikeus kuljettaa autoa, vaikka pirullisen riippuvainen hänen kortistaan olen usein ollut. Jos nyt ikinä saan oikean, pysyvän palkkatyön käyn kortin sitten kaikessa hiljaisuudessa omilla rahoillani.
Kun pohdin myös naisettomuuttani tässä nujerretun lapsen valossa, muistan teininä myös ajatelleeni, etten koskaan tuo vanhemmilleni näytille tyttöystävää tai vaimoa, sitä pilkkaamisen iloa en heille soisi, syystä että pidin heidän asennettaan minua kohtaan vähättelevänä ja nöyryttävänä. Veljeni oli äitini suosikki, jota hän jumaloi. Siinä missä veljeni kertoi estoitta naisseikkailuistaan ja häntä kannustettiin käymään ulkona, minun seksuaalisuuteni oli aina pelkkä vitsien ja pilkan kohde. Tästä syystä yritin elää koko teini-ikäni ikäänkuin minulla ei olisi seksuaalisuutta lainkaan säilyyttäkseni kasvoni, kuin että olisin joutunut perheenjäsenieni armottoman pilkan kohteeksi.
Niin, ja ei ukkinikaan mikään täydellinen ihminen ollut, vaikkei kuolleista kai pitäisikään puhua pahaa. Omalla tavallaan hyvinkin vaikea ja ilkeä ihminen. Onneksi sieluina emme kukaan ole toistemme isejä tai äitejä. Sielulla kun ei ole isää tai äitiä. Emme siis lopulta ole mitään velkaa sukulaisillemme. Vanhempien tehtävä on järjestää lapsilleen turvallinen, kannustava ja rakastava lapsuus, missä he pelottavan usein epäonnistuvat. Hyvistä vanhemmista voi tulla lapsiensa sukulaissieluja ja muut katoavat ikuisella matkallamme kuin pieru saharaan.
Aika useat meistä ihmisistä tuntevat helposti enemmän muiden kuin itsensä puolesta. Luulen että mummosi purskahti itkuun sinun vuoksesi eikä sinun takiasi, siis hän olisi sen miniän halunnut nähdä ja harmitti ettet ole onnistunut löytämään vaikka mummi tietää sinun ihan kunnon ihmiseksi, ei siis syyllisyyttä tarvitse tuntea eikä mummokaan sitä varmaan haluisi vaan toivoo sen emännän vielä joskus löytyvän.
Kun kuolema on läsnä ihmiset puhuvat outoja asioita, joita eivät varmaan sillä hetkellä niin harkitse tai sellaisiksi ihan tarkoita.
Lapsuudessani perheelläni oli läheinen tuttavaperhe, joilla oli samanikäinen poika kuin minä. Leikimme monesti, että menemmä naimisiin ja minä kuulemma julistin kovan ääneen, että tästä pojasta tulisi aviomieheni kunhan kasvaisimme aikuisiksi.
No eihän meistä koskaan mitään paria tullut ja kyseinen poika kuoli 25 vuotiaana äkilliseen sairauskohtaukseen. Hän oli silloin kihloissa. Kaikki olivat hyvin järkyttyneitä. Muistotiaisuudessa kuolleen "pojan" vanhemmat pahoittelivat minulle,etten sitten koskaan päässyt heidän pojan kanssaan naimisiin. Paikalla olisi siis se kihlattu ja minä olin ollut aikuisikäni sinkkuna.
En osannut sanoa asiaan oikein mitään. Erittäin kiusallinen tilanne, jota kukaan ei varmasti ollut tarkoittanut. Uskoisin, että kuolleen pojan vanhemmat vain halusivat sanoa, että he ymmärtävät myös minun suruani - menetin lapsuusaikana hyvän leikkikaverin, josta oli kauniita muistoja.
Surua on vaikea jakaa, myötätuntoa vaikea osoittaa.
Mummosikin näki kuolinvuoteensa pohjalta millainen saamaton runkku olet. Unohda nämä myötäelävät lässyttäjät täällä ja hanki se nainen, kuten mummosi vanhuuden viisaudessaan näki. Vaikka elätteletkin kuvitelmaa oman tiensä kulkijasta, niin ei se kollektiivinen viisaustkaan pelkkää hevonpaskaa ole. Tiedät itsekin syvällä sydämesi syövereissä, että kaipaat inhimillistä, feminiinistä kosketusta ja sitä psyykkistä tasapainoa, jonka vain mies ja nainen voi yhdessä muodostaa. Tiedät myös, että sinulla on erilaisia mahdollisuuksia tässä asiassa vaikka paatuneessa ja pelokkaassa runkkarin mielessäsi niitä yrität vältelläkin. Tee se uskon hyppy, jonka mummosi teki mustaan tuntemattomaan ja tartu pillun kutsuun, kuten kerran vielä itsekin tartut kalman kylmään kouraan tietämättä tuonnemmasta. Vittujako sitä elämään komerossa ja varmistelemaan selustaansa silkasta pelosta ja mukavuudesta. Ei ole helppoa kikkaa, ei. Haista vittu. Astu siis askel kerrallaan mukavuusalueesi ulkopuolelle, vaikka inhottaa niin vitusti. Hyi tyttöbakteereita, hyi elämäbakteereita. Saatana, perkele, vittu, jumalauta. Loppu se tuo nyhvöily!
Tässä loppuviikon hautajaisia osaltani suunnitellessa olen miettinyt sitä hämmästyttävää seikkaa, ettei minua ole kutsuttu yksiinkään häihin ainakaan viiteentoista vuoteen, mutta hautajaisia tuntuu osuvan melkein vuosittain. Sukuni tuntuu hallitsevan paremmin kuolemisen kuin pariutumisen.
Piti kaivaa musta puku esille kaapista. Onkin ainoa puku jonka omistan, ja miksipä muita pukuja hankkisinkaan, kun kaikki pukua vaativat juhlani ovat hautajaisia, ja niitä on kerran vuodessa tai parissa. Löysin sekä kullatut että hopeiset kalvosinnapit ja solmionpidikkeen, molemmat nuottiaiheisella kuvioinnilla; toiset rippi- ja toiset ylioppilaslahjana saadut, jos oikein muistan. Tuotteen teema on osunut nappiin mutta itse tuote ei: ei tullut tuolloisesta juhlakalusta pukuherraa tai edes taiteilijaa eikä napeille täten käyttöä. Vaikka on kyllä niin epäkäytännöllinen keksintö koko kalvosinnappi paidanhihoineen, ettei tästä kohtalosta voi kovin surullinen olla. Jos joka aamu pitäisi sekä hirttosilmukka kaulaan sitoa ja vielä noidenkin kanssa tapella...
Jos hautajaisissa jotakin hyvää on, niin yleensä se tietää minulle harvinaista tilaisuutta esiintyä ei-virtuaalisesti. Sukulaiset vaativat, että muistotilaisuudessa pitäisi esittää muutama virsi. Vaikka en kirkkoon kuulukaan tai muutenkaan niihin juttuihin isommin usko, virsiä ja hengellisiä lauluja on aina ollut mukava soittaa. Hengelliset laulut ovat yleensä sävellyksinä mukavia: yksinkertaisia mutta voimakkaita, toimivat sekä minimalistisesti että mahtipontisemmin, niin nöyrän herkästi kuin ylistäenkin soitettuna. Kun vielä veljeni, joka osaa hommansa, suostui laulusolistiksi, ei soitossa tarvitse keskittyä päämelodiaan, vaan voi improvisaation pohjalta rakentaa asianmukaista säestyskokonaisuutta: minulla on kirjaimellisesti vapaat kädet tulkita. Tietysti hyvällä maulla mennään vainajaa ja yleisöä kunnioittaen: boogie-woogiet, bebop-soololiruttelut, tritonuskorvaukset ja kvarttipinot jätetään muihin pippaloihin, eikä velikään uskoakseni laula biisejä läpi Loiri- tai Sorsakoski-imitaatiollaan.
Paikassa, jossa muistotilaisuus järjestetään, on flyygeli. En tiedä vielä millainen, mutta pääsen vielä viikolla kokeilemaan ennen itse tilaisuutta. En olekaan vuosikausiin soittanut flyygeliä. Joskus olen huutonettiä ja vastaavia selaillut ja nähnyt baby-grandeja ja vähän isompiakin myynnissä. Valokuvissa on aina isot, valoisat ja avarat, tyylikkäästi mutta persoonattomasti sisustetut olohuoneet, joissa myytävä flyygeli komeilee, ja miltei poikkeuksetta maininta: "vähän soitettu, ollut lähinnä sisustusesineenä". Niillä, joilla flyygelille voisi olla käyttöä, ei ole rahaa siihen saati tilaan, johon soittopeli mahtuu. Sellainen tämä maailma on.
Ei minulla mitään asiaa ollut, kunhan pistin tajunnan virtaamaan keskiyöni ratoksi. Silti tässä heräsi aihetta sivuten kysymys:
Millaiset te tahtoisitte hautajaistenne olevan?
Musta eli tumma puku sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen eli mitäpä sinä useampia pukuja tarvitsisitkaan.
Mitä omiin hautajaisiini tulee, olen jo silloin kuollut ja tuskinpa pääsen niitä omakohtaisesti paikan päälle katselemaan vaikka kuolemanjälkeistä elämää olisikin joten minulla ei ole niille suurempia kriteereitä.
Keitä niihin edes tulisi vieraiksi? Omat sukulaiset ovat varmasti silloin jo kuolleet, ja jälkipolvea tuskin tulee. Kavereilla on omat elämänsä eikä niitä mun elämäni enää kiinnosta, joten tuskin kuolemakaan.
Hautajaiseni siis taitavat olla varsin koruttomat monttubileet jossa paikalla on pappi ja suntio ja arkkuna kait se vaki pahvilaatikko minkä valtio tmv niille kustantaa keillä ei ole ketään muutakaan hautajaisia järjestämässä.
Vanhemmat sukulaisihmiset ovat tuota samaa sanoneen "On siinä komea poika". "Missäs morsian kun ei ole näkynyt?".
Eipä siihen keksi sanottavaa, tuo komeus on vain kohteliaisuus. Ätämin tehtäväksi jää olla yksin kun muut nauttii parisuhteista.
Uskoisin että hän pohjimmiltaan kuitenkin toivoi sinun vain olevan onnellinen. Tietenkin olisi mukavaa, jos itsesi kaltainen sivistynyt, sympaattinen ja intellektuelli ihminen löytäisi jonkun itselleen jonka kanssa haluaa jakaa oman elämänsä.
Minä olisin tuollaisessa tilanteessa joutunut sukurutsaisen nekrofiilisen himon valtaan ja käynyt kiimaisena mummon päälle ähkimään!
" Mutta sittenkin. Tuleeko elämässäni jatkossa lisääkin näitä tilanteita, jolloin huomaan epäonnistumisellani tuottaneeni läheisilleni surua ja pettymystä, vieläpä niin, etten mitenkään voi sitä enää korjata? "
Kyllä se näin helposati tulee menemään, ellet sitten päädy erakoitumaan täysin mihin kyllä juuri näiden juttujenkin välttäminen osaltaan sinua tulee ajamaan.
Onneks itsellä ei tästä ole mitään paineita. Äidin isä kuoli jo 70-luvulla ja äiti 90-luvulla. Isän äiti tappio itsensä 80-luvulla. Ainoa kaukosukulainen on isän isä joka ei laita minulle mitään paineita tästä asiasta.
Toki ikää vasta 22, joten kiire ei ole seurustelemaan ja perhettä perustamaan.