Olen alle 25v. Pätkätöitä ja pettymyksiä yksi toisensa jälkeen. Alkaa tuntua siltä että mitä jos ei pärjää elämässä?
Joskus tuntuu siltä että se ei ole enään sinusta kiinni. Teet parhaasi mukaan mutta muut tekevät lopullisen päätöksen kaikesta. Haluuko ne ottaa sua töihin tai kouluun, haluuko joku olla kaverisi.
Elämä on tehty niin vaikeaksi ja minulla on tosi avuton olo. Kaikki sanovat ettei mun tarvitse yhtään huolehtia. Ihmiset ovat ehkä ennakkoluuloisia, haastattelut ovat pirullisia, sinua testataan, liian kovat paineet.
Työnantajat (varsinkin kauppalalla) ovat aina tyytymättömiä sitten tulee sellainen olo että ei vaa pysty sen enempää. Pitäisi olla niin kylmä enkä pysty siihen.
Mitä tehdä kun heille mikään ei riitä? Vai olenko minä liian herkkä?
Joskus tuntuu siltä että se ei ole enään sinusta kiinni. Teet parhaasi mukaan mutta muut tekevät lopullisen päätöksen kaikesta. Haluuko ne ottaa sua töihin tai kouluun, haluuko joku olla kaverisi.
Elämä on tehty niin vaikeaksi ja minulla on tosi avuton olo. Kaikki sanovat ettei mun tarvitse yhtään huolehtia. Ihmiset ovat ehkä ennakkoluuloisia, haastattelut ovat pirullisia, sinua testataan, liian kovat paineet.
Työnantajat (varsinkin kauppalalla) ovat aina tyytymättömiä sitten tulee sellainen olo että ei vaa pysty sen enempää. Pitäisi olla niin kylmä enkä pysty siihen.
Mitä tehdä kun heille mikään ei riitä? Vai olenko minä liian herkkä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
http://www.youtube.com/watch?v=KIveFoEjwf8
mä oon samanikänen ja samoja juttuja oon miettiny pitkään. Pätkätoitä on ollut ja niiden välillä opiskeluja. Onneksi aina on jotaki ollu. Tällähetkellä mietin taas uutta suuntaa työttömänä. Taloudellisesti on kuitenki haettava ja tehtävä töitä..
mun ois vaikee sitoutua yhteen työhön vuosiksi, aina töissä tuntuu et sinnw en halua jäädä.. Mutta pätkätyö on seki aika kuluttavaa.
Voisi luulla että on helppo olla.
Mitä nyt töitä opiskeluiden ohessa, työssäoppimisjaksoja ja tutkintotilaisuuksia.
Tutkintotilaisuuksissa puristat kaiken irti itsestäsi ja et hetkeäkään jumita tai pidä taukoa. No Lopputulos on se että kiitosta ei kuulu, Ei numerossa eikä missään arvosteluissa. Hyvä kun pääset läpi valtavalla vaivalla, opiskelulla ja 80sivun kirjoitelmilla päiväkirjoilla ja jokapäiväisillä sinun järjestämillä onnistuneilla tuokioilla.'
Aiemmin tehneenä kaupan alan hommia ja opiskeluiden yhteydessä myös samanmoista pätkähommaa milloin missäkkin.
Tässä nyt ihmetellään tätä tilannetta ja voin vain sanoa, kaikkeni tehneenä en olisi pystynyt parempaan, nyt 3 kuukauden koulun käynnin jälkeen voisin sanoa ettei musta tule ikinä mitään. En tiedä mitä olisin voinut tehdä paremmin enää, en tiedä mitä voisin enää edes viitsiä yrittää tehdä kun mistään ei tule mitään.
Kaikella rakkaudella sinulle, sympatiat ja älä vaivu epätoivoon! En ole itsekkään vielä ihan siellä, lähellä käydään mutta ei VOI olla niin paljon pahaa ettei niin paljon HYVÄÄ :)
Olen samanikäinen, normaali mukava ihan jopa fiksukin suomalainen naispuolinen henkilö. Samaistun täysin kirjoitukseesi ja en voi muuta toivoa sinulle kuin paljon PALJON ihania mieleenpainuvia hyviä onnistumisen kokemuksia ja tuhansittain tsemppiä! Kiitos kirjoituksestasi, ihan samoja asioita tässä pähkäillyt viime vuoden aikana!
Sitten kun sinulla on ikää, huomat nelikymppisenä olevasi auttamattomasti liian vanha. Ei auta, vaikka olisi mitä kokemusta. Sorry, jos masensin sinua. Aina on syitä, miksi ei kelpaa
-Liian nuori, ei kokemusta
-Liian vanha, ollut jo aikaisemmin paremmissa hommissa kuin mihin haet
Nuorena sinulla on se etu, että olet sentään nuorempi ja kokemattomampi kuin pomosi tai työhönottajasi. Tärkeintä olisi olla kavereita, jotka ottavat sinut töihin. Silloin ei ole muuta väliä kuin että on jokin koulutus, joka suunnilleen vastaa tehtävän tasoa. Suuntautumisella ei ole niin väliä.
Kaikenlaista työtä on tullut nuorempana tehtyä. Opiskelut alkoivat todella vasta vanhemmalla iällä (24v) ja minusta onkin kehkeytynyt ikuinen opiskelija. Syksyllä alkaa maisteriohjelma.
Elämä ei todellakaan ole 25-vuotiaana ohi. Toki taustoja tuntematta en voi sanoa muuta vastausta kuin jakaa oman tarinani. Itsellä löytyi tahto ja palo, sekä kiinnostava ura vasta vanhempana. En todellakaan tiennyt vielä 18-vuotiaana, mitä halusin tehdä, eikä ollut elämälle sen suurempia tavoitteita. Muutin toiselle paikkakunnalle reilu parikymppisenä, isosta kaupungista vielä isompaan, tein hanttihommia ja pikkuhiljaa aloin haluta elämältä enemmän. Menihän siinä aikansa ja paljon on joutunut laittamaan paukkuja "menestyksen" eteen, mutta päivääkään en vaihtaisi.
Nyt takana ammattikorkeakoulu, työurassa tapahtunut kehitystä (toki määräaikaisuuksia, mutta senioritetti koko ajan kasvaa) ja kuten totesin, vielä on myös opiskelun saralla paljon tekemistä. Nyt olen yli kolmekymppinen, elän elämäni parasta aikaa ja katson tulevaisuuteen valoisasti. Muutoksen pitää tapahtua sisäisesti, kukaan ulkopuolinen ei voi muuttaa toisen elämän suuntaa katkaisimesta kääntämällä.