Olen viellä hyvin nuori (parikymppinen), mutta sen oikean löytämisestä on tullut käytännössä ''pakkomielteistä''.
Tarkoitan tätä sillä, että ennen oli vain se tiedätte varmaan mikä mielessä, mutta nytten kun olen huomannut kuinka moni tutuista on jo pitkässä suhteessa tai jopa hankkinut jo lapsia olen alkanut tressaamaan siitä että mitä jos en saakkaan ikinä perustettua perhettä ja elän yksin loppu elämäni. Etenkin ahdistaa se että mitä vahemmaksi tulee sitä vähämmän on naisia vapaana.
Onko muilla samanlaista tunnetta?
Tarkoitan tätä sillä, että ennen oli vain se tiedätte varmaan mikä mielessä, mutta nytten kun olen huomannut kuinka moni tutuista on jo pitkässä suhteessa tai jopa hankkinut jo lapsia olen alkanut tressaamaan siitä että mitä jos en saakkaan ikinä perustettua perhettä ja elän yksin loppu elämäni. Etenkin ahdistaa se että mitä vahemmaksi tulee sitä vähämmän on naisia vapaana.
Onko muilla samanlaista tunnetta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Välillä on joo samanlaisia ajatuksia. Lähinnä oma vanheneminen ahdistaa ja se että yhä vähemmän potentiaalisia miehiä on vapaana. En oo kuitenkaan pakkomielteisesti koskaan etsinyt ketään tai tyytynyt keneenkään paremman puutteessa. Pienimuotoista ahdistusta vaan välillä kokenut kumppanin löytymättömyydestä.
Mielestäni ihan luonnollinen ja yleinenkin reaktio ihmisen kehityksessä on se, että joskus varhaisnuoruudessa haaveillaan jostain toisesta ihmisestä ja kehitellään päässä mielikuvia siitä, minkälaista olisi seurustella tämän kanssa. Sitten jossain parinkympin pintaan monilla tulee vaihe, kun haluaa lähinnä hurvitella ja harrastaa irtosuhteita (ja tämäkös niitä palstan ätmiaisureita ottaa päähän). Sitten jossain vaiheessa kun aletaan olla lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä, niin kaipaus alkaa taas kohdentumaan johonkin pysyvämpään ja vakavampaan. Ainakin itselleni on käynyt niin (ja ehkä Timpan perheenjäsenille myös).
Vaikeahan se on välttyä ahdistukselta kun huomaa että ainokainen elämä on mennyt tämän asian suhteen jokseenkin pilalle. Vuosiluku kalenterissa vaihtuu mutta yksinäisyys on ja pysyy. Silti tästä epätoivosta huolimatta haluaisin säilyttää jonkinlaisen arvokkuuden enkä halua lähteä jahtaamaan "kaikkea mikä liikkuu".
Ei kannata edes ajatella että voi löytää "sen oikean". Useimpien kohdalla mitään "oikeaa" ei ole olemassa ja paras mitä voi saada on jotenkuten tyydyttävä parisuhde. Tai sitten useita yhden illan panoja. Eikä siinä nyt ole mitään pahaa, paitsi jos ajattelee että itsellä on jokin ihmeellinen "oikeus" saada unelmiensa kumppani loppuiäksi. Ja monesti myös niistä "ihannekumppaneistakin" erotaan parissa vuodessa.
Jos asettaa asialle hirveästi odotuksia, niin ei mikään onnistu. Koska silloin on epätoivoinen ja se jos mikä näkyy! Ja nainen ei halua epätoivoista miestä joka odottaa naisen olevan jokin kaikkien unelmien täyttymys. Nainen haluaa miehen joka ei valita ja on itsenäinen.