Avomieheni (yli 50 v) ei ole koskaan aiemmin ollut avio- tai avosuhteessa. Avoliittomme on kestänyt reilut puoli vuotta. Hänellä oli tähän liittoon kova tunku ja kaikki menikin aluksi todella hienosti. Yllättäen hän muuttuikin apeaksi ja murjottavaksi, vastauksia ei saa eikä jutunjuurta mihinkään asiaan. Itse hän sanoo, että hänellä on itsensä kanssa ongelmia ja sopeutumisvaikeuksia. Varmaan onkin onhan meillä niin erilaiset parisuhteet takanamme. Rakastamme kuitenkin toisiamme mutta mies kaipaa "sinkkuelämäänsä" joka ei ole mitään ravintoloissa oloa vaan yksistään itsensä kanssa oloa. Toisaalta hän haluaa edelleen vakituista parisuhdetta kanssani.
Onko kenelläkään kokemusta, miten kauan minun pitäisi jaksaa odottaa olisiko kenties huomenna minun ja meidän alussa niin lupaavalta näyttävän parisuhteen vuoro? Olen ihan puhki hänen mököttämisestään ja vaipumiseta ahdistukseen. Minnekään ulkopuoliseen keskusteluun hän ei halua lähteä asioistaan puhumaan, joten en tiedä miten minun tulee menetellä. Annanko elämäni mennä ohi ja odottaa hänen henkistä tuloaan takaisin vai onko nyt jo ratkaisun paikka?
Onko kenelläkään kokemusta, miten kauan minun pitäisi jaksaa odottaa olisiko kenties huomenna minun ja meidän alussa niin lupaavalta näyttävän parisuhteen vuoro? Olen ihan puhki hänen mököttämisestään ja vaipumiseta ahdistukseen. Minnekään ulkopuoliseen keskusteluun hän ei halua lähteä asioistaan puhumaan, joten en tiedä miten minun tulee menetellä. Annanko elämäni mennä ohi ja odottaa hänen henkistä tuloaan takaisin vai onko nyt jo ratkaisun paikka?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllä vanhan koiran on hankala oppia uusia temppuja.
...joo tiedän tämän kun koiranikin on vanha, mutta silti saan parempia kommentteja siltä kuin avomieheltäni. Koira sentään heilauttaa häntää iloisesti ja on valmis joka juttuun jota ehdotan. : )
Ystäväpiirissäni on n. 5-10 vuotta sinkkuna olleita niin jo heistä näkee että suhteen luominen on muodostunut todella vaikeaksi. Ei ne enää pysty luovimaan arkea toisen kanssa, heti alkaa ahdistaa tms. ongelmia.
Ja sun ukkos on ollut 50v yksikseen niin huh huh... Siinä on sulle työsarkaa. Mutta toivotan onnea yritykseen!
Olet ihan oikeassa. Minä olen asunut yksin 6 v ja miesystäväni 10 v. Ollaan yhdessä viikonvaihteisin ja lomisin. Viikollakin useimpina päivinä yövytään jommankumman luona. Suhde toimii hyvin, eikä ongelmia ole. Ollaan muutaman kerran puhuttu yhteenmuuttamisesta ja siinä vasta alkaakin "karvat nousta pystyyn". Mies olisi valmis, mutta minä en. Mitään estettä ei ole, mutta kun olen tottunut olemaan yksin - aikuiset lapset jo omillaan - omassa kodissani.Kynnys on tosi korkea. Tosin millään suhteella ei ole tulevaisuutta, josko siinä ei mennä eteenpäin eli pakostakin on varmaan yritettävä sitä yhdessäasumista?
Olin itse kahdeksan vuotta "yh sinkkuna" kunnes tapasin nykyisen avoni. Ainakin kolme neljä vuotta meni ennenkuin sopeuduin elämään taas parisuhde elämää ja sinä aikana asuimme (yritimme asua) ensin vuoden yhdessä ja sitten erillään tavaten kuitenkin toisiamme lähes päivittäin ja asuen välillä viikkoja välillä vain tunteja samassa asunnossa.
Sitten muutimme taas yhteen ja yllättäen kaikki alkoikin mennä mainiosti ja on mennyt nyt kolmisen vuotta, pois en vaihtaisi.
Kerrohan mikä sinua parisuhteessa ahdisti ja miten nainen voi kesyttää pitkään yksin olleen miehen. Kärsivällisyyttä tiedän mutta entä silloin kuin ahdistaa mitä ja miten??? Olen reilu vuoden tapaillut ihanaa miestä mutta suhteemme on ollut katkolla muutamaan otteeseen hänen ahdistuksensa vuoksi. Sinusta en tiedä mutta kaverillani on myös itsetunnossa parantamisen varaa. Kirjoita ja kerro vinkkejä miten tämän miehen kesytän, toivoa ilmeisesti on koska sinullakin menee hyvin =)
Ei minua varsinaisesti mikään ahdistanut mutta olin ehtinyt tottumaan tietynlaiseen liikkumisen vapauteen ja erityisesti siihen, että teen päätökset yksin ja nopeasti kuten tapani on mutta kahdestaan asioista piti neuvotella ja pitää palaveri toisensa jälkeen sekä olla aina perustelemassa omaa näkökantaansa. Näin kirjoitettuna voi kuulostaa itsekkäältä muttei se mielestäni sitä ollut vaan asiat yksin päättäen ja tehden sujuivat paljon paremmin tai ainakin siltä tuntui.
Yksi asia mistä olen varma on se, että halutessani rauhaa, hiljaisuutta, mietiskely/pelkkää olemisen tilaa sitä ei saanut vaan avo oli heti kyselemässä mikä vaivaa tai sitten vain tarinoi omia asioitaan.
Toinen mikä on varmaa on se, että en ollutliioin halukas tai ainakaan innokas sitomaan itseäni loppuiäksi siinä vaiheessa koska lapsi oli juuri tulossa täysi-ikäiseksi ja silloin ajattelin, etten enää sen jälkeen halua huolehtia ja/tai ottaa vastuuta kenestäkään toisesta ihmisestä. Tässä oli pientä ristiriitaa sikäli, että muutimme kuitenkin yhteen ja minä todella pidin hänestä mutta ne tunteet heilahteli niin, että seuraavana aamuna herätessäni saattoi käydä mielessä ajatus, että olisinpa herännyt yksin.
Voisi kuvailla niin, että tunteet heilahteli intohimon ja inhon välillä, eikä avo kuitenkaan koskaan tehnyt tai sanonut mitään mistä nuo heilahtelut ainakaan negatiiviseen suuntaan olisivat johtuneet.
Pelkäsin samaa kun muutimme uudelleen yhteen mutta niin ei enää käynyt vaan kaikki on mennyt loistavasti ja koko ajan paremmin jos vain mahdollista.
Meidän kohdalla "paraneminen" tapahtui lähes varmasti nimenomaan ja kokonaan sinä aikana kun asuimme erillämme mutta pidimme tiiviisti yhteyttä, kuitenkin niin, että kumpi tahansa saattoi suoraan sanoa toiselle, että tänään ei nähdä eikä vielä huomennakaan ja sanoimme jopa jos toinen alkoi käydä tuskaksi, että on parempi kun menet kotiisi. Kertaakaan emme riidelleet näistä ailahteluista (suurin osa niistä tuli minun puoleltani) vaan otimme ne asiallisina asioina.
Uudelleen yhteenmuutoon aloite tuli minun puoleltani ja jouduin aivan oikeutetusti tekemään aikalailla työtä sen eteen ennenkun hän suostui mutta kuten sanottu loppu hyvin kaikki hyvin.
Melkoista venymistä ja kuten sanoit kärsivällisyyttä tämä vaati häneltä mutta lopulta hänkin sai mitä halusi :)
Hän on ilmiselvästi sinkkuuntunut. En ymmärrä, että mikä ihmeen mielenhäiriö häneen tuli kun ryhtyi seurustelemaan.
Itse en edes harkitse moista vaihtoehtoa, vaikka olen alle nelikymppinen.
Itse ajattelen, että ihminen on tarkoitettu elämään parittain ja tähän jo biologiammekin vie meitä. Jotkut elävät samaa sukupuolta olevan kanssa, jotkut perinteisessä suhteessa. Tähän päätökseen avomiehenikin on päätynyt valitsemalla minut puolisokseen. Alitajunta vain pistää hanttiin ja kaipuu menneestä valtaa ajatukset. Mihinkään terapiaan hän ei suostu. Roikumme vain yhdessä, minä luotan hänen "paranemiseen", mutta kauanko.
Parisuhde on nykyään aika kovaa peliä. Harvat edes tosissaan sitoutuu pidemmäksi aikaa saati loppuelämäkseen kunhan nyt tavan vuoksi ja juhlien toivossa avioidutaan. Kaikki kyttää koko ajan ympärilleen josko jostain löytyisi vielä parempi puoliso tai sellainen jonka myötä saisi enemmän "sisältöä" elämään. Pelkkä rakkaus ei riitä vaan koko ajan pitäisi keksiä virikkeitä ja ohjelmaa jotta puoliso viihtyisi eikä lähtisi seuraavan ohikulkijan matkaan.
Näittenkin palstojen itkun aiheita lukiessa tuntuu, että asiat joita ei edes parhaalla tahdolla itse näe ongelmina saati eroon johtavina syinä tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä monelle.
Ei siis mikään ihme, että yhdestä suhteesta lempattu tai lähtenyt ei mielellään lähde uuteen taisteluun jonka tietää etukäteen olevan edellisen toistoa ja etukäteen hävitty. Sillä varmaa on, että voittaja kohtaa aina parempansa ja puoliso löytää poikkeuksetta (lähes) nykypäivänä uuden ja paremman ennemmin tai myöhemmin.
Veikkaanpa, että ajan kuluessa vakituiset parisuhteet tulevat todella harvinaisiksi nuoremman ikäpolven keskuudessa ja vasta vanhemmiten, eläkeiän häämöttäessä aletaan taas arvostaa vakituista kumppania kun tilapäisten seuralaisten saanti alkaa muutoin vaikeutua.
Toinen on pienellä matkalla ja toinen voi sillä aikaa nauttia ihanasta yksinäisyydestä kotonaan. Ja sitäpaitsi kuinka voi ikävöidä toista jos toinen on koko ajan läsnä? Mukava tavata ja arvostaa toisen läsnäoloa taas kun esimerkiksi toinen ollut vaikka viikonloppureissulla sukulaisissa .