Mulla on muuten ihan mukavat apivanhemmat, mutta yksi asia vain häiritsee: Mieheni äiti on kauhean omistushaluinen pojastaan ja tuntuu että minä teen kaiken aina väärin. Mieheni ei saa ujoudeltaan sanottua äidilleen mitään. Jos minä sanon jotain, äiti pitää minua ihan hirveänä ihmisenä.
Ongema korostui vielä lisää, kun muutimme kesällä yhteen:
Anoppi kävi lähes joka päivä (välimatkaa n.55km.)asunnollamme "sisustamassa ja järjestämässä" ja loukkaantui, jos laitoin tavaroita/kalusteita paikoilleen kysymättä hänen mielipidettään. Hän osteli asuntoomme kalusteita, astioita ja muuta tavaraa omiin nokkiinsa, aivan kuin olisi itse muuttamassa sinne. Hän loukkaantui, kun oma äitini (joka on ammattiompelija) ompeli olohuoneeseemme verhot joihin minä itse valitsin kankaan. Ja kämppämme on nyt sitten pääosassa sininen joka puolelta, koska se on anopin lempiväri.
Nyt kun olemme asuneet yhdessä muutaman kk:n, hän tekee muutaman kerran viikossa "tarkistuskäyntejä" kotiimme ja ohimennen järjestää kämppäämme mieleisekseen.(vaihtelee kalusteiden paikkoja, järjestelee kaappeja yms.) Silloin, kun hän ei pääse käymään, hän soittaa miehelleni (joka on 22-vuotias) 2-3 kertaa päivässä ja kyselee: "ootko saanu mitää syödäkses, onko sulla sielä puhtaita vaatteita" yms.
Jos emme viikonloppuna mene käymään kotipaikkakunnallamme, anoppi tulee kylään ja pilaa viionloppusuunnitelmamme istumalla olohuoneessamme monta tuntia ja kuulustelemalla mieheltäni, miksemme tulleet käymään ja että saako hän varmasti ruokaa.
Lisäksi hän hoitaa KAIKKI mahdolliset mieheni raha, -koulutus, -terveydenhoito ym. asiat, vaikka mieheni on monta kertaa sanonut että ne asiat hänen kuuluu hoitaa itsenäisesti. Tästä seuraa jatkuvasti sekaannuksia opintotuki ym.asioissa, kun mieheni saa huomata esim. Kelaan soittaessaan että äiti on jo hoitanut asiat ja antanut vahingossa vääriä tietoja.
Tuntuu että anoppi pitää minua jotenkin uhkana itselleen. En olisi nähtävästi saanut " viedä" miestäni häneltä.
Onko vastaavia tapauksia ja miten olette tilanteessa toimineet?
Ongema korostui vielä lisää, kun muutimme kesällä yhteen:
Anoppi kävi lähes joka päivä (välimatkaa n.55km.)asunnollamme "sisustamassa ja järjestämässä" ja loukkaantui, jos laitoin tavaroita/kalusteita paikoilleen kysymättä hänen mielipidettään. Hän osteli asuntoomme kalusteita, astioita ja muuta tavaraa omiin nokkiinsa, aivan kuin olisi itse muuttamassa sinne. Hän loukkaantui, kun oma äitini (joka on ammattiompelija) ompeli olohuoneeseemme verhot joihin minä itse valitsin kankaan. Ja kämppämme on nyt sitten pääosassa sininen joka puolelta, koska se on anopin lempiväri.
Nyt kun olemme asuneet yhdessä muutaman kk:n, hän tekee muutaman kerran viikossa "tarkistuskäyntejä" kotiimme ja ohimennen järjestää kämppäämme mieleisekseen.(vaihtelee kalusteiden paikkoja, järjestelee kaappeja yms.) Silloin, kun hän ei pääse käymään, hän soittaa miehelleni (joka on 22-vuotias) 2-3 kertaa päivässä ja kyselee: "ootko saanu mitää syödäkses, onko sulla sielä puhtaita vaatteita" yms.
Jos emme viikonloppuna mene käymään kotipaikkakunnallamme, anoppi tulee kylään ja pilaa viionloppusuunnitelmamme istumalla olohuoneessamme monta tuntia ja kuulustelemalla mieheltäni, miksemme tulleet käymään ja että saako hän varmasti ruokaa.
Lisäksi hän hoitaa KAIKKI mahdolliset mieheni raha, -koulutus, -terveydenhoito ym. asiat, vaikka mieheni on monta kertaa sanonut että ne asiat hänen kuuluu hoitaa itsenäisesti. Tästä seuraa jatkuvasti sekaannuksia opintotuki ym.asioissa, kun mieheni saa huomata esim. Kelaan soittaessaan että äiti on jo hoitanut asiat ja antanut vahingossa vääriä tietoja.
Tuntuu että anoppi pitää minua jotenkin uhkana itselleen. En olisi nähtävästi saanut " viedä" miestäni häneltä.
Onko vastaavia tapauksia ja miten olette tilanteessa toimineet?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Elän samanlaisessa tilanteessa, mieheni on perheensä nuorin lapsi ja näin ollen äitinsä silmäterä.
Alussa kun muuttimme yhteen anoppi soitteli joka päivä kysyäkseen mitä olemme tehneet, tms. Joka vierailulla anoppi kantoi (ja kantaa edelleen) kahvileipää ja leipää, varmaan luullen etten, itse saa sellaisia aikaiseksi.
Se on hieno ele, en sitä kiellä, mutta jos kohteliaasti kieltäydytään lahjoista niin ei sitä leipäpussia tarvitse väkisin tarvitse tyrkyttää. Anoppilassa ollessamme minun mielipiteellä ei ole ollut paljoakaan merkitystä. Olen oppinut seisomaan sanojeni/ajatusteni takana enkä anna hänen vaikuttaa. Olemme molemmat aikuisia ihmisiä, sinun ei tarvitse alistua mielyttääksesi häntä!
tuntuu siltä että tyhmät anopit ovat niiiiin samalaisia, joko loukantuu tai sitten käskee mitä tehdä, mitään välimuotoa, uskalsin kerran sanoa et pitää ottaa huomioon mitä sanon!
saa nyt ihmetella miks meillä on huonot välit!
mitäs ANNATTE anopin järjestellä kaappejanne! Tiedätkö, että aikuinen ihminen elää itsenäistä elämää eikä yksinkertaisesti salli jonkun tunkeutua kotiinsa touhuamaan. Ellette ole riittävän aikuisia sanomaan tosilausetta anopille ja elämään itsenäisesti, anoppi ON oikeassa: ette pärjää ilman häntä.
Taidatte olla vielä hyvin nuoria, ja anoppikin sen tietää...
Homma on siis niin, että sanominen ei auta, anoppi ei korvaansa lotkauta vaikka olemme kyllä kertoneet kantamme hänen käyttäytymiseensä. Hän yksinkertaisesti ohittaa asian ja on kuin ei mitään olisi koskaan kuullutkaan. Kerrankin, kun olimme sunnuntai-iltana lähdössä viikonloppuvierailulta kotiin ja meillä oli jo kiire, anoppi vaati saada laittaa pojalleen ruokaa ennen lähtöämme. kello oli jo kahdeksan illalla eikä ruokaa kuulunut, joten sanoimme lähtevämme. Ei onnistunut. Hän alkoi laittaa sitä ruokaa. Mieheni ei jostain syystä saa sanottua vastaan äidilleen ja jälkeenpäin hän harmittelee minulle, miten taas meni saunailta pilalle tms.Minulla yksinkertaisesti palaa pinna katsellessani miten anoppi holhoaa ja hyysää. aikuista miestäni! Haluaisin kuitenkin tulla toimeen, kammottaa ajatus että tulevaisuudessa esim. lapset eivät voisi käydä mummolassa huonojen välien takia.
... kun alistutte tuohon. Kertomasi mukaan miehesi on vielä kiinni äidissään, tai sitten todella onneton nahjus. Makunsa kullakin, ja varmaan häntä rakastat, mutta tuo tilanteenne on "ominaisuus" (johtuu teistä), ei "vika" (johtuisi anopista). Vika se olisi, jos olistte oikeasti asialle jotain tehneet ... sen sijaan että keskenänne napisette ja tänne valitat.
Ai miten aikuiset olisivat asian hoitaneet. Tulette vieraillulle, kerrotte että lähdette kahdeksalta (ei puolta tuntia ennen). Jos anoppi haluaa ruokaa laittaa, muistuttakaa, että tunnin päästä olemme jo menossa. Jos viivyttelee, eikä rupea huttua hämmentämään, niin olkoon. Jos huomaatte, että alkaa laittamaan vettä kiehumaan varttia vaille, kertokaa ettei tee liikaa ruokaa, kun ette ehdi syödä. Helppo homma.
näyttää siltä että olet yrittänyt tehdä jotain asialle eli puhuit anopille ja miehelles, et voi tehdä enempää! mutta jos sun mies on mammanpoika
niin mieti haluatko oikeasti elää sen kanssa monta vuotta ja toivoa että kaikki muuttuu! tiedän ettei se ole helppoa kun rakastaa toista yli kaiken, mutta
jos hän ei osaa pitää sun puolta ja pitää äitinsä kurissa niin tuskinpa kaikki menee parmpaan suuntaan ! Jos olisin sinä sanoisin hänelle ettei näin voi jatkaa ja joko teet jotain tai sitten lähden pois täältä.
näin! Onhan ihan naurettavaa että kaksi "aikuista" ei osaa toimia tuon fiksummin. Jos anoppi alkaa viime tingassa laittaa ruokaa - eli yrittää viivyttää lähtöänne - niin sanotte, että nyt meidän valitettavasti täytyy lähteä, kuten jo kerroimmekin. JA LÄHDETTE.
Ei teillä ole mitään "syömävelvollisuuksia" (tai muitakaan)!! Voi hyvänen aika mitä lapsukaisia te olette!
No, huh huh tuo kuulostaa vielä pahemmalta kun mitä meillä on..Meilläkin on nimittäin sellaista elämää, et anoppi silloin tällöin puuttuu asioihimme.Olemme noin kohta kolmekymppinen pari avoliitossa, mies 28 ja minä 27 vuotias. Kun muutettiin syksyllä toiseen asuntoon niin anoppi oli ehdottelemassa heti muuttotilanteessa et miten meidän pitäs huonekalut järjestellä asunnossamme. sit kun minä kerrankin sanoin esim et ei kyllä tuota hyllyä tuolle seinälle, et ei se käy niin anoppi otti siitä hieman nokkiinsa..ja sen jälkeen ja edelleen kun on käyty heillä niin jos viivymme joskus siellä useamman tunnin ja hänen mielestään liian pitkään niin alkaa se sama laulu.. mitä te nuoret ihmiset täällä vain istuskelette, tms ..ja sen jälkeen en yleensä itse käy etes siellä kauhean usein. mieheni on sellainen ns mammanpoika käy vanhempiensa luona melkein joka päivä vaikka asuvat n 20 km päässä meiltä.
pohdiskelia,eli miehesi on mamman poika, ei lähde silloin kun sanoo lähtevänsä vaan jää odottamaan sitä ruokaa,ja senhän äiti tietää, ja miehesi harmittelee jälkeenpäin että saa sinut hyvälle tuulelle mutta äidin mieltä ei voi pahoittaa,ELI SYY EI AINA OLE SIINÄ ANOPISSA VAAN HYVIN USEASTI MYÖS POJASSA,SITÄ VAIN MUIJA RAASU EI AINA HUOMAA.Olen itse nimitttttäin kokenut juuri saman,niin kauan syytin anoppia kunnes oikein huomasin mieheni muka aina kinasi äitinsä kanssa,mutta teki aina niinkuin äiti päätti.Senhän se muori kyllä tiesi. Lopetin koko anoppilassa käynnin.Vieläkin mieheni on täys mamari vaikka on jo viiskymppinen jä äiti liki 80,mutta yhä jaksaa huolehtia onko lapsi saanut ruokaa ym..ym..Olen sanonutkin että ainut oikea nainen hänelle on äiti.Yhä äiti poimii parhaat marjat saaparhaimmat kalat jos äiti sanoo että mustikat on terveellisi niitä syödään kuukausi yhteen pötköön. Äidille ei saa ikinä sanoa rumasti kun äiti rupeaa vollottamaan.Näitä ikuisia mammanpokia on kyllä olisi vain mukava tietää mikä vaihe kasvatuksessa on mennyt heidän kohdallaan pieleen.
Se mikä on puuttunut on ISÄN vahva rooli ja läsnäolo. Sen tähden nuo hirviöäidit ovat saaneet yliotteen pojistaan. Hyväähän ne äidit tarkoittavat. Mutta 80-vuotiaan naisen ja 50-vuotiaan miehen "hyvä" EI OLE SAMA - ainakaan sen ei PITÄISI olla!
Tässä keskustelussa onkin tullut esiin useampia näkökulmia... eli "syytä" voi olla niin anopissa, pojassa kuin miniässäkin. Itsekin elän samankaltaisessa tilanteessa (holhoava anoppi yrittää sekaantua elämäämme), mutta ainakin omalla kohdalla tilanne on viimeisen vuoden aikana muuttunut parempaan päin.
Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että voin keskustella anopin kanssa asioista. Ei se alussa ollut helppoa - paljastaa anopille, että hänen vilpitön apunsa enemmänkin ahdistaa kuin auttaa. Hän on kuitenkin ymmärtänyt asian ja molemmat yritämme sopeutua uuteen tilanteeseen. Anoppi siihen, ettei meidän talossa enää tarvita kodinhoitoapua ja minä siihen, että voin antaa jonkin verran periksi reviiristäni (esim. pyydän tekemisen puutteesta kärsivän anopin toisinaan esim. auttamaan mankeloinnissa, koska se on omasta mielestäni hyvin paskamaista hommaa :).
Yhteiset pelisäännöt täytyisi kai neuvotella, jos vallitseva tilanne ei miellytä. Kun on kyse useammasta ihmisestä, niin tietysti tilanteeseen vaikuttavat kaikkien omat odotukset ja opitut toimintamallit. Vaikka itse haluaisi kaiken sujuvan tietyllä tavalla, muilla ei ehkä olekaan samanlaiset ajatukset. Kompromissejakin joutuu ehkä tekemään.
On minullakin pinna napsahtanut useaan otteeseen ja anopin kanssa on kyräilty toisiamme, mutta tähän mennessä on kuitenkin pystytty vielä sopimaan ja pyytämään anteeksi. Joudumme kuitenkin olemaan melko paljon tekemisisssä mieheni yrityksen tiimoilta, eikä kahden naisen kinastelu ole hyväksi kokonaisuudelle.
Oma mieheni taisi olla se henkilö, joka alussa käynnisti minun ja anoppini keskustelut. Ei kai sitä kukaan haluaisi uuteen ihmiseen tutustuttuaan heti alkaa kertoilemaan tälle, mitkä asiat hänen tekemisissään eivät miellytä. "Anoppisuhde" on jossain mielessä melko iso poikkeus muihin ihmissuhteisiin, mutta ei sen pitäisi hallita elämää. Parasta olisi, jos oma parisuhde ja elämä yleensä muuten on tyydyttävää ja toimii - ei niin ehdi anopin sähläämistä ajatellakaan.
Jaksamista sinulle, ei se anoppikaan ikuisesti ole olemassa ;)
Eipä oo meikäläisellä tuollaisia(kaan) ongelmia.
Jaksamisia :)