Taustaa sen verran että vanhempani erosivat seitsemän vuotta sitten kun itse olin 13 ja siskoni 16, äitini petti isää yhdenlaisen juopporentun kanssa ja päätti tämän kanssa jatkaa avioliiton päätyttyä. Sisko jäi asumaan isälle lapsuudenkotiini, minä muutin äidin kanssa vuokrarivariin ja ennen kuin huomasin myös uusi mies oli sinne muuttanut. Siitä alkoi kolmen vuoden helvetti, mies oli alkoholisti, putki päällä joka toinen viikko, lupasi muuttua mutta ei tällaiset koskaan muutu. Hakkasi äitiä, varasti minulta ja äidiltä ja humalapäissään huusi että tappaa vielä meidät molemmat. Muutaman kerran heilui puukon kanssa.. Täysi vastakohta isääni joka tekee paljon töitä, talous kunnossa, ei juo liikaa, se vanhempi johon turvaudun hädänhetkellä, kaikin puolin hauska ja rehti mies josta olen todella ylpeä. Hän pyysi minua useasti muuttamaan takaisin hänen luokseen, mutta halusin pitää huolta äidistäni. En pystynyt lähtemään. 16 vuotiaana muutin muualle opiskelemaan. äiti kitui helvetissään vielä vuoden ennenkuin pakkasi laukkunsa ja muutti perässäni miehelleen sanaakaan sanomatta. Se oli luultavasti elämäni paras päivä.
Minun ja äitini suhde on tuon kaiken takia hyvin avoin, en koe olevani katkera koska tuon kaiken kokeminen teki minusta vahvan ja rohkean nuoren naisen. Oliko äitini teinivuosinani mielestäni hyvä äiti? Ei. Mutta hän oli hyvä ystävä. Minusta oli loistavaa nähdä miten hän nousi kaiken tapahtuneen jälkeen, aloitti uuden työn, alkoi treffailla miehiä ja tapasikin mieleisensä. Viime vuonna hän meni naimisiinkin. Uusi mies on mukava, mutta toisaalta jokainen ajattelee oman isänsä olevan parempi. Miehellä ei ole kunnollista työtä eikä hän sellaista yritä etsiäkkään. Minä ja siskoni olemme molemmat muuttaneet Suomesta britteihin viimeisen parin vuoden aikana ja siskollani on jo kaksi lastakin, oma avomieheni kosi minua pari kuukautta sitten ja minäkin haluaisin parin vuoden päästä alkaa suunnittelemaan lapsen hankkimista.
Viikko sitten äitini pudotti pommin; hän saa tyttövauvan joulukuussa. Ensimmäinen reaktioni oli täysi hysteria, itkin ja itkin ja oksensin. Ajatus ällötti. Äitini on nuori, 41 v, kahden kauniin tytön mummo. En osaa lukea itseäni jotta tietäisin miksi reagoin kuten reagoin, mutta sisällä on tunne etten halua olla tekemisissä tämän asian kanssa. Minusta tuntuu ettei tällä vauvalla ole yhtä hyvät lähtökohdat (isä) kuin minulla ja siskollani. Ja minua pelottaa että äiti tekee yhtä huonojan päätöksiä tulevaisuudessa kuin menneisyydessä. Ja mitä sitten kun itse haluan vauvan? Entä siskoni lapset joilla ei nyt sitten olekaan mummoa jolla on kaikki maailman aika ja takas heille? Miten suhtautua uuteen sisarukseen? Miten olla sujut asian kanssa?
Jos joku ollut samassa tilanteessa, niin kokemuksia kaivataan.
Toinen juttu josta haluaisin mielipiteitä on entisen isäpuoleni kuolema vähän aikaa sitten. Kun hän oli sairaalassa hän sovitteli riitojaan monien ihmisten kanssa ja yleinen mielipide oli että myös minun ja äitini olisi pitänyt käydä antamassa hänelle anteeksi ja lähettään hänet rauhassa viimeiselle matkalle. En suostunut. Kaiken sen jälkeen mitä hän teki, en olisi pystynyt. Rehellisesti olen sitä mieltä että hän ansaitsi kivuliaan kuoleman kaiken sen kivun jälkeen mitä hän muille aiheutti. Tämä aiheutti pahennusta, olemme kuulemma pahoja ihmisiä kun emme menneet. Onko ihmisillä oikeutta tuomita tämä jos he eivät itse ole olleet näkemässä ja kokemassa sitä vuosien helvettiä? Teinkö sinun mielestäsi väärin?
Minun ja äitini suhde on tuon kaiken takia hyvin avoin, en koe olevani katkera koska tuon kaiken kokeminen teki minusta vahvan ja rohkean nuoren naisen. Oliko äitini teinivuosinani mielestäni hyvä äiti? Ei. Mutta hän oli hyvä ystävä. Minusta oli loistavaa nähdä miten hän nousi kaiken tapahtuneen jälkeen, aloitti uuden työn, alkoi treffailla miehiä ja tapasikin mieleisensä. Viime vuonna hän meni naimisiinkin. Uusi mies on mukava, mutta toisaalta jokainen ajattelee oman isänsä olevan parempi. Miehellä ei ole kunnollista työtä eikä hän sellaista yritä etsiäkkään. Minä ja siskoni olemme molemmat muuttaneet Suomesta britteihin viimeisen parin vuoden aikana ja siskollani on jo kaksi lastakin, oma avomieheni kosi minua pari kuukautta sitten ja minäkin haluaisin parin vuoden päästä alkaa suunnittelemaan lapsen hankkimista.
Viikko sitten äitini pudotti pommin; hän saa tyttövauvan joulukuussa. Ensimmäinen reaktioni oli täysi hysteria, itkin ja itkin ja oksensin. Ajatus ällötti. Äitini on nuori, 41 v, kahden kauniin tytön mummo. En osaa lukea itseäni jotta tietäisin miksi reagoin kuten reagoin, mutta sisällä on tunne etten halua olla tekemisissä tämän asian kanssa. Minusta tuntuu ettei tällä vauvalla ole yhtä hyvät lähtökohdat (isä) kuin minulla ja siskollani. Ja minua pelottaa että äiti tekee yhtä huonojan päätöksiä tulevaisuudessa kuin menneisyydessä. Ja mitä sitten kun itse haluan vauvan? Entä siskoni lapset joilla ei nyt sitten olekaan mummoa jolla on kaikki maailman aika ja takas heille? Miten suhtautua uuteen sisarukseen? Miten olla sujut asian kanssa?
Jos joku ollut samassa tilanteessa, niin kokemuksia kaivataan.
Toinen juttu josta haluaisin mielipiteitä on entisen isäpuoleni kuolema vähän aikaa sitten. Kun hän oli sairaalassa hän sovitteli riitojaan monien ihmisten kanssa ja yleinen mielipide oli että myös minun ja äitini olisi pitänyt käydä antamassa hänelle anteeksi ja lähettään hänet rauhassa viimeiselle matkalle. En suostunut. Kaiken sen jälkeen mitä hän teki, en olisi pystynyt. Rehellisesti olen sitä mieltä että hän ansaitsi kivuliaan kuoleman kaiken sen kivun jälkeen mitä hän muille aiheutti. Tämä aiheutti pahennusta, olemme kuulemma pahoja ihmisiä kun emme menneet. Onko ihmisillä oikeutta tuomita tämä jos he eivät itse ole olleet näkemässä ja kokemassa sitä vuosien helvettiä? Teinkö sinun mielestäsi väärin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Et tietenkään tehnyt väärin suhteessa isäpuoleesi. Kuinka joku voi olla niin törkeä, että sanoo jotakin tuollaista, sitä vain ihmettelen.
Suhteestasi äitiin tulee mieleen, että onkohan käynyt niin, että roolinne ovat kiepsahteet väärin päin. Kerroit huolehtineesi äidistäsi ja nyt pelkäät, että hän tekee virheitä niin kuin äiti pelkää "epäilyttävän" poikaystävän ja raskauden ilmoittaneen tyttärensä puolesta. Minusta tuntuu, että olisi viisainta jutelle jonkun ammatti-ihmisen kanssa tuosta tilanteesta. Sinun pitäisi rakentaa rauhassa omaa aikuisuuttasi eikä murehtia äitiäsi, toisaalta tunteille ei voi mitään. Huolehtiminen on kaikin puolin turhaa asioista, joihin et mitenkään voi vaikuttaa. Siksi kannattaisi käydä terapiassa ainakin muutaman kerran.