Hei,
toivoisin viestiini asiallisia vastauksia, koska koen kokemani väkivallan ahdistavana ja rankkana asiana elämässäni.
Yritän kertoa nyt kokemaani lyhyesti.
Mieheni oli ensialkuun ihana, ajattelin löytäneeni maailman suurisydämmisimmän miehen. Jo ensimmäisen "oikean riidan" tullen hän kävi minuun käsiksi kuristamalla. En tajunnut järkytyksen vuoksi odottaa anteeksipyyntöä, tapahtutta oli vaikea uskoa todeksi ja asia hautautui, eikä siitä sen suuremmin puhuttu. Mainittakoon vielä, että suhteemme alussa itsetuntoni oli melkoisen alhainen.
Pian suhteeseen tuli mustasukkaisuutta ja omistushalua. Mies halusi tietää salasanani kaikkialle (fb, sähköposti) ja mm. poistaa minulta kavereista miespuolisia tuttuja, jopa sellasia joita hän ei koskaan ollut tavannut. Mustasukkaisuus ylti jopa lemmikkiini, jos osoitin tälle "enemmän" huomiota, kuin miehelleni. Pienillä hyvillä hetkillä suhde pysyi kasassa, olin myös elämäntilanteessa, jossa lähelläni ei ollut perhettä tai ystäviä, mies oli ainut "tukeni".
Väkivalta jatkui ensin riitojen yhteydessä mm. läpsimisenä käsivarsiin ja potkimisena jalkoihin. Miehen perhe myös tiesi väkivallasta, muttei puuttunut asiaan muuten, kuin pyytämällä anteeksi poikansa käytöstä. Väkivalta paheni kerta kerralta ja joka kerta pelkäsin enemmän. Sain lyöntejä päähän ja muualle vartaloon. Kuristamista oli muutama kerta. Kerran suuttuessaan mies työnsi sormen silmääni ja yhden riidan päätteksi hän nyrjäytti nilkkani. Mikäli väkivaltaa ei ole itse kokenut, kokemani fyysinen väkivalta voi tuntua "suurelta", mutta tiedän että monet ovat joutuneet kokemaan vielä pahempaa. Henkeni puolesta pelkäsin oikeasti noin 2-3 kertaa.
Suhteessa oli paljon myös henkistä väkivaltaa. Haukkumista, vähättelyä ja alistamista. Suhteen tultua päätökseen (tässä vaiheessa kerroin väkivallasta läheisilleni päästäkseni irti) en tiennyt enää kuka olen ja mistä aiemmin tykkäsin. Niin paljon miehen alistaminen minuun vaikutti.
Nykyisin asun yksin ja asiani ovat suht.koht hyvin. Mies on kaukana minusta ja fyysisen väkivallan uhkaa ei enää ole. En ole koskaan käynyt puhumassa tapahtuneista missään ja mietinkin, että kuinka muut samoja asioita kokeneet ovat ns. lopullisesti päässet yli? Itseäni ahdistaa aina, kun muistot nousevat pintaan, kuten nyt. Ystäville olen puhunut, mutta usein vastaukset ovat "kamalaa, että olet joutunut kokemaan tuollaista"-luokkaa.
Kiitos asiallisista vastauksista.
toivoisin viestiini asiallisia vastauksia, koska koen kokemani väkivallan ahdistavana ja rankkana asiana elämässäni.
Yritän kertoa nyt kokemaani lyhyesti.
Mieheni oli ensialkuun ihana, ajattelin löytäneeni maailman suurisydämmisimmän miehen. Jo ensimmäisen "oikean riidan" tullen hän kävi minuun käsiksi kuristamalla. En tajunnut järkytyksen vuoksi odottaa anteeksipyyntöä, tapahtutta oli vaikea uskoa todeksi ja asia hautautui, eikä siitä sen suuremmin puhuttu. Mainittakoon vielä, että suhteemme alussa itsetuntoni oli melkoisen alhainen.
Pian suhteeseen tuli mustasukkaisuutta ja omistushalua. Mies halusi tietää salasanani kaikkialle (fb, sähköposti) ja mm. poistaa minulta kavereista miespuolisia tuttuja, jopa sellasia joita hän ei koskaan ollut tavannut. Mustasukkaisuus ylti jopa lemmikkiini, jos osoitin tälle "enemmän" huomiota, kuin miehelleni. Pienillä hyvillä hetkillä suhde pysyi kasassa, olin myös elämäntilanteessa, jossa lähelläni ei ollut perhettä tai ystäviä, mies oli ainut "tukeni".
Väkivalta jatkui ensin riitojen yhteydessä mm. läpsimisenä käsivarsiin ja potkimisena jalkoihin. Miehen perhe myös tiesi väkivallasta, muttei puuttunut asiaan muuten, kuin pyytämällä anteeksi poikansa käytöstä. Väkivalta paheni kerta kerralta ja joka kerta pelkäsin enemmän. Sain lyöntejä päähän ja muualle vartaloon. Kuristamista oli muutama kerta. Kerran suuttuessaan mies työnsi sormen silmääni ja yhden riidan päätteksi hän nyrjäytti nilkkani. Mikäli väkivaltaa ei ole itse kokenut, kokemani fyysinen väkivalta voi tuntua "suurelta", mutta tiedän että monet ovat joutuneet kokemaan vielä pahempaa. Henkeni puolesta pelkäsin oikeasti noin 2-3 kertaa.
Suhteessa oli paljon myös henkistä väkivaltaa. Haukkumista, vähättelyä ja alistamista. Suhteen tultua päätökseen (tässä vaiheessa kerroin väkivallasta läheisilleni päästäkseni irti) en tiennyt enää kuka olen ja mistä aiemmin tykkäsin. Niin paljon miehen alistaminen minuun vaikutti.
Nykyisin asun yksin ja asiani ovat suht.koht hyvin. Mies on kaukana minusta ja fyysisen väkivallan uhkaa ei enää ole. En ole koskaan käynyt puhumassa tapahtuneista missään ja mietinkin, että kuinka muut samoja asioita kokeneet ovat ns. lopullisesti päässet yli? Itseäni ahdistaa aina, kun muistot nousevat pintaan, kuten nyt. Ystäville olen puhunut, mutta usein vastaukset ovat "kamalaa, että olet joutunut kokemaan tuollaista"-luokkaa.
Kiitos asiallisista vastauksista.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Hei!
Käy puhumassa kokemuksistasi ammattiauttajalle, osaa paremmin sinua auttaa kuin ystävät vaikka tärkeitä hekin. Älä ole missään tekemisissä enää tuon miehen kanssa. Aikaa vaatii paljon, tuollaiset kokemukset eivät hetkessä häviä mielestä.
Hienoa että pääsit elävänä tuosta suhteesta irti, vastaavanlaisia ikäviä tapauksia ollut viime aikoina paljon, joista nainen ei ole hengissä selvinnyt.
Itselläni aikaa noin 6kk erosta, väkivaltainen ja mustasukkainen kontrolloiva mies oli minullakin, mutta noin pahaksi ei väkivalta onneksi vielä päässyt, toki siihen suuntaan oli menossa, onneksi tajusin lähteä ajoissa. Keskusteluapua olen itsekin hakenut ja kokenut sen hyödylliseksi. Painajaisia näen edelleen ja itsetunnon uudelleenrakennus on vielä kesken, mutta parempaa kohti mennään!
Mukavaa syksyä sinulle!
Prinsessalla aina omatunto on se joka kolkuttaa..... tietää aiheuttaneensa itse mutta luonne ei anna periksi, siksi se totuus (omatunto) rassaa.... ja sitä kun on vaikea projisoida muualle ilman uutta "syytettävää". Sitä se vain on..... puhuppa omalle luonteellesi asiasta, se voi helpottaa.
Voi kun meitä toivottomia on niin paljon. Kerrot paljon kuin minun elämästäni.
Meni siis kymmenen ero vuotta ennen kuin pystyin alkamaan puhumaan menneistä. Sinun kannattaa etsiä joku psygologi terveyskeskus tai ryhmä jossa on väkivaltaa kokeineita naisia. noilla trauma kriisi alan sosiaaliihmisillä on tietoa ryhmistä samoin seurakunnissa. Hae apua. yölliset ahdistukset on liikaa kaiken kokemasi jälkeen.
Hei,
kiitos asiallisista vastauksista lena5 ja oppivainen ymmärrys.
Olen monesti miettinyt, että puhumaan pitäisi mennä, mutten oikein tiedä että minne. Vertaistukiryhmästä olisi varmasti paljon apua ja olisi vapauttavaa puhua samaa kokeneiden ihmisten kanssa, mutta paikkakunnallani sellainen ei ole mahdollista. Tähän asti en ole juurikaan pystynyt avautumaan asiasta muuten kuin humalassa, mikä ei tietenkään ole hyvä vaihtoehto.. Muutaman kerran olen saanut itkukohtauksia, joita en pystynyt kontrolloimaan ja kaikki kokemani paha nousi vain pintaan. Sen jälkeen tajusin, että vaikka kuinka yrittäisin sivuttaa tapahtuneen ja jatkaa elämää, niin se ei ole mahdollista, ennenkuin olen oikeasti päässyt yli ja pystynyt antamaan anteeksi.
Olen harkinnut terapiaan menoa, mutta toisaalta minua pelottaa, että siellä ei ymmärrettäisi tilannettani, koska en ole enää fyysisesti uhattuna. Toisaalta myös tuntuu, että auttaako menneiden asioiden vatvominen oikeasti vai onko ainut apu antaa itselle aikaa?
Haluan myös lisätä kertomaani erään asian, joka on tavallaan väkivallan seuraus. Eron jälkeen, kun kaikki alistaminen loppui.. Aloin harrastamaan paljon irtosuhteita. Uskon, että se johtui siitä, että kun viimein sain vapauden päättää itse omasta elämästäni ja teoistani. Yritin kai hakea jonkunlaista hyväksyntää kaiken sen tilalle mitä mies minulta hajotti. Lähes kaikki suhteet tapahtuivat humalassa. Olen yrittänyt saada itseäni tuosta "tavasta" irti, koska olen huomannut, että se hajottaa ihmistä vielä enemmän, mutten vain onnistu. Oikeaa suhdetta en voisin kuvittellakkaan itselleni vielä.
Enempää kirjoitettavaa en nyt keksi, kiitos vielä vastauksista!
Aloita vasta sitten seurustella uudestaan kun koet päässeesi yli, ja sittenkin varovasti, ettei ole liian tiivistä.
Asiat on kerrottava aivan todenmukaisesti, puhuminen, myös kirjoittaminen johonkin omaan tiedostoon.
Itsetuhoisuudesta on mahdollista parantua, irtosuhteet ovat ehkä yksi osoitus, aina ei voida ajatella, se johtuisi yksinäisyyden pakenemisesta. Kun pääsee tasapainoon kestää yksinäisyyttäkin.
Heräsin välillä keskellä yötäkin kirjoittamaan, se ei olisi ollut mahdollista muutoin kuin olemalla yksin, piti heti saada kaikki purettua.
Hei.
Kiitos vastauksesta mmmm.
Nyt on sitten aika varattu aikusten psykiatrian polille. Soitin sinne ja pyysin päästä terapiaan puhumaan asioista. Suht pitkään emmin soittamista, en meinannut millään uskaltaa tarttua puhelimeen. Nyt on kummiskin helpottuneempi olo, kun tietää että pääsee käsittelemään noita muistoja.
Itsetuhoisuudesta tiedän, nuorempana se on ollut liian suuri osa elämää, onneksi ei ole enää samalla tavalla.
Eiköhän tämä tästä vielä :)
Hei,
Pakko kirjoittaa tänne, vaikka viimeisimmän kirjoituksen jälkeen onkin ollut hiljasta..
Kävin siis ensimmäisessä terapiassa, vaikka pelotti ja ahisti, oli hyvin lähellä, etten perunut koko aikaa. Terapian jälkeen olo oli huojentunut ja hyvä, helpotti avata jollekkin synkimpiä salaisuuksia menneisyydestä. Olin itsestäni ylpeä. Tätä oloa kesti noin 2tuntia, sen jälkeen olo on ollut yhtä helvettiä.
Jatkuvaa ahistusta väkivaltaisista muistoista, painajaisia ja itkua. Olen itkenyt lähes joka ilta. Tuntuu, kuin joutuisin elämään muistot uudelleen.. En tiedä onko minusta käsittelemään asioita, jos tulevat kuukaudet tulevat olemaan tälläisiä. Säälittäväähän tämä on, koska kaikesta on 3vuotta aikaa.. 2,5vuotta olin suht onnellinen, koska en ajatellut tapahtunutta. Nyt olo on ahistuneempi kuin vuosiin. Nytkin päätä särkee itkemisen vuoksi ja olo on ihan rikkinäinen. Tuntuu, kuin voisin vieläkin tuntea väkivaltaisen käden lyövän.
Onko muilla tullut tämmöistä oloa ja kuinka olette päässeet sen yli..?
Traumakokemukset ovat sellaisia, että ne tulevat takautumina. Kokemus on fyysinen kokonaisvaltainen.
Tämä täytyy ottaa huomioon, kun traumaattisia kokemuksia aletaan käymään läpi, Oliko terapeuttisi kokenut? Ymmärtääkö hän traumoja, onko traumaterapeutti?
Jos traumoja kokeneen ihmisen kokemuksia aletaan väärin avaamaan ja palauttamaan mieleen, terapeutti saattaa saada traumakokemuksen uudelleen päälle, ja kokemus aiheuttaa uuden trauman.
Olikohan terapeuttisi pätevä?
Minusta ei ole normaalia, että sulla on noin huono olo nyt. netistä löytyy traumaterapia-sivustot, mistä voit etsiä oma-apuohjeita.
Olet sama ihminen kuin ennen kokemaasi. Yritä palauttaa itsesi tähän hetkeen.
Kiitos vastauksesta!
Kävin puhumassa kaupunkini mielenterveystoimistossa, eli en usko että terapeuttini oli traumaterapeutti, vaikka monenlaista on varmaankin nähnyt ja kuullut.. Hänelle ei oltu edes kerrottu miksi olin hakeutunut juttelemaan, vaan kerroin tilanteesta itse.
En itsekkään uskonut olon tulevan näin huonoksi, toivoin, että olo helpottaisi.. Yritän kovasti päästä tähän hetkeen takaisin, mutta ei se vain tunnu onnistuvan. Ahdistus painaa rintaa, enkä tiedä millä sen saisi pois. Kävin katsomassa yhtä traumaterapia sivustoa, aloin miettimään sinne soittamista..
"Olet sama ihminen kuin ennen kokemaasi. Yritä palauttaa itsesi tähän hetkeen." Kiitos tuosta, tosi kauniisti sanottu, melkein tuli tuostakin itku.
no, mennyttähän ei voi muuttaa.
itse ajattelen, että niin kävi, ei voi mitään....
osana on elämääni ja onhan se muuttanut ihmisenä niin, että osaa iloita niistä pienistä arjan hyvistä hetkistä ja olla kiitollinen että tietyt jutut elämässä hyvin, mikä ei ole kaikille suomen maassakaan itsestään selvyys.
kyllähän ne välillä muistuu mieleen, mutta ei ahdistavasti eikä ns. häiritse arkipäiväistä elämääni. Miesten seurassa olen kyllä arempi kuin naisten, mutta ujo olen jo perusluonteeltani, joten senkin kanssa osaa elää....
Liikunta auttaa. Ulkona käveleminen tai muu sellainen normaali ja tavallinen. Kannattaa välttää kahvia ja sokeria, syödä terveellisesti. Ja yritä tehdä tavallisia askareita, nouda arkirutiineita, nuku riittävästi.
olisi hyvä jos voisit puhua jonkun kanssa näistä tuntemuksistasi, siis jonkun ystävän johon luotat. Sellaisen joka jaksaisi uudestaan ja uudestaan kuunnella sinua. Älä eristäydy. Hakeudu sinulle tärkeitten ihmisten pariin, mutta vältä niitä johon et luota.
Kirjoita tunteistasi. Älä kapseloi niitä, mutta älä myöskään jää niihin kiinni liikaa, vaan tule tähän hetkeen.
Tällaisia tuli vielä mieleeni.
Sen ensimmäisen lyönnin tai kuristämisen jälkeen kannattaa erota heti. Ja pyydä aina apua läheisiltä vaikka se tuntuis vaikeelta. Oisit vaan ottanut kiltin miehen.
Olisit sinä hiljaa kun et osaa muuta kuin kiertää veistä haavassa,
Kaikkihan ne alussa niin kilttiä ovat. Mutta jos on väkivallan alla elänyt osaa nähdä ne pienet alku merkit.
Mitä ne pienet alkumerkit ovat, mitä tarkoitat?
Minäkin luulin miestä erittäin lempeäksi. Siksi hänen kanssaan halusin parisuhteen muodostaa. Kodin ulkopuolella mies onkin erittäin ujo ja hiljainen, ylikiltti ja aina hyväntuulinen. Kotona aivan muuta. Kuin kaksi eri ihmistä.
Joka ei ole kokenut väkivaltaa, ei tiedä miten se sattuu. Minusta tuntuu pahalta kun tv:ssä keskustellaan aiheesta, niin toimittajat puhuu hymyssä suin?
Olen kiinnittänyt samaan huomioon. You Tubessa on kirkon perhetyöntekijä Paula Ruotsalaisen videoita eri aiheista parisuhteeseen liittyen (Paulan parisuhdevinkit), muun muassa perheväkivaltaa käsitteleviä. Hän puhuu perheväkivallasta hymyillen, ja minulle välittyy vaikutelma ettei se perheväkivalta hänestä niin iso ongelma olekaan. Ilmeistä, eleistä ja non-verbaalisesta viestinnästä välittyy sellainen mielikuva.
Voimia sinulle. Itse näen vielä silloin tällöin painajaisia kaikesta tapahtuneesta, herään yöllä itkien. Välillä tulee pelkotiloja ja välillä olo on sellainen että voisin romahtaa. Parille kaverille olen uskaltanut kertoa tapahtuneesta, syytän kai itseäni liikaa, että näin kävi.
Jokainen selviytyy omalla tavallaan. Itse olin naimisissa 16 vuotta ja jo ensi kuukausien jälkeen mies oli sekä henkisesti että fyysisesti väkivaltainen. En toivoisi sellaista parisuhdetta kenellekkään. Siinä vaiheessa, kun tajusin todella miten sairas koko suhde on, oli jo kaksi lasta.
Miksi en eronnut? Siksi, että pelkäsin. En itseni, vaan lasten puolesta, koska mies uhkasi lapsia "lopullisella" väkivallalla ja tiedän, että hän olisi sen myös toteuttanut. Avioliiton aikana mies oli useaan otteeseen väkivaltainen myös lapsia kohtaan. Se oli juuri sellainen avioliitto, jonka tuloksista voi lukea Alibin kaltaisista lehdistä. Mikään viranomaistaho ei minua ja lapsia pystynyt suojelemaan, koska tälläisen ihmisen ajatusmaailma on vain sellainen, ettei mitkään lakipykälät estä pahaa tekemästä. Lähestymiskielto on sekin vain kaunis asia paperilla, jos toinen on valmis vaikka tappamaan perheensä eikä tekijän omalla kohtalollakaan ole mitään väliä. Alkoholi ei avioliittoon liittynyt; mies ei juonut lainkaan, en myöskään minä.
Ihmeen kautta jossain vaiheessa mies suostui eroon. Lapseni kärsivät edelleen tänä päivänä eletystä elämästä; toinen lapsi ei ole työkykyinen, vaan henkisesti sairas ja toinen sinnittelee jollain lailla, huumeet on olleet kuvioissa useamman kerran. Se mies tuhosi kirjaimellisesti lasteni elämän alistamalla, uhkailemalla, lyönneillä, eristämällä sukulaisista ja ystävistä jne. Itse olen tästä kaikesta jo yli päässyt niin, etten ajattele koko ihmistä. Terapiaan en mene, koska minulla ei ole koskaan ollut tapana puhua asioistani kenenkään kanssa. Asioitten jatkuva jauhaminen ei minua auta, Jokaisella on oma psykologinen selviytymiskeinonsa, minulla se on yksinkertaisesti se, että unohdan asian ja elän tätä päivää, siitä nauttien. Lasten kohtalo tietenkin surettaa ja toivon, että hekin jokin päivä unohtavat kaiken näkemänsä ja kokemansa tai ainakin voisivat elää aikuiselämänsä siitä jotenkin nauttien.
"Hei pitkästä aikaa!
Kiitos kovasti taas kirjotuksista! On ihanaa, että on olemassa ihmisiä, jotka ymmärtävät. Kiitos myös siitä, että muutkin ovat jakaneet tänne kokemuksiaan, vaikka surullisia kokemuksia ovatkin.
"Oisit vaan ottanut kiltin miehen" tuohon haluan sanoa, että moni kakku päältä kaunis ja pinta voi pettää.. Mistä olisin voinut tietää miehen taipumuksesta väkivaltaan? Ja kun sain sen huomata, olin henkisesti jo aika rikki, enkä osannut lähteä. Toki minua saa moittia tyhmyydestä ja jäämisestä, mutta sen vain sanon, että helppoa on huudella, kun et itse ollut kengissäni.
Äiti40 ja muut väkivallan kokeneet ja siitä tänne kirjottaneet, toivon kovasti voimia ja parempia päiviä myös teille!
Olen jatkanut terapiassa. Enää ei ahdista niin paljon, vaikka jännitän aikoja aina kovasti. Kyllä se itku tuppaa tulemaan silti aika useasti, mutta koen silti, että nyt on jo helpompi hengittää.
Tämä ent. mies oli laittanut minulle viestiä muutama päivä sitten, sanoen että haluaa minut takaisin.. Siitä tuli inhottava ja ahdistunut olo, poistin kuitenkin viestin ja kerroin asiasta myös terapiassa.
Pyrin elämään päivän kerrallaan. Välistä tuntuu, että selviän kyllä, toisina hetkinä itken lattialla. Se kuuluu varmaankin asiaan.. Ajatus siitä, että asioiden käsittely auttaa minua jättämään ne vielä joskus menneisyyteen auttaa jaksamaan. Haluaisin niin kovin oppia jälleen luottamaan ihmisiin. Helpottaa, että terapiassa kuunnellaan :)
Se surettaa kylläkin, että elämässä on nyt sattunut muutamia muita inhottavia asioita, taitaa elämä potkia nyt oikein kunnolla päähän..mutta pitää koittaa olla vahva."
Hei
Hei, halusin kertoa Sinulle oman kokemukseni.
Omista kauhunhetkistäni on jo lähes 20 vuotta, enkä ole vieläkään puhunut tapahtuneista kenellekään, muuta kuin harvalle ihmiselle yleisellä tasolla maininnut, että jonkinlaista väkivaltaa on ollut. Pelkään edelleenkin tämän miehen kostoa, jos hän saisi tietää minun kertoneen jotakin.
Kirjoitit, että:
"Sen jälkeen tajusin, että vaikka kuinka yrittäisin sivuttaa tapahtuneen ja jatkaa elämää, niin se ei ole mahdollista, ennenkuin olen oikeasti päässyt yli ja pystynyt antamaan anteeksi."
Minä en ole antanut, enkä anna niitä vuosia anteeksi. En koskaan.
En ole sivuuttanut tapahtuneita, vaan syvällisesti miettinyt niitä. Olen ymmärtänyt, etten voinut vaikuttaa niihin (esim. bussi myöhästyi, enkä tullutkaan normaalin aikataulun mukaan työttömän miehen luo kotiin). Vika ei ollut minussa, vaan sairaalloisessa mustasukkaisudessa ja omistushalussa, ja miehen heikossa itsetunnossa.
En ole koskaan edes harkinnut anteeksiantoa, se ei ole mahdollista tätä miestä ja hänen tekojaan kohtaan.
Joskus jotain kamalaa uutista jonkin naisen, jonkun rakkaan tyttären surullisesta kohtalosta lukiessani, kyyneleet nousevat silmiini. Annan niiden tulla sen hetken, en patoa niitä, en ole koskaan padonnut. Haavat eivät parane koskaan ihan kokonaan, mutta olen hyväksynyt sen. En anna tämän miehen pilata elämääni, ja sen ajatuksen voimalla nämä hetket ovat vain ohikiitäviä.
Minusta ei tullut miesvihaajaa, mutta edelleen olen varauksellinen miehiä kohtaan. Toivon etten olisi koskaan joutunut kokemaan sellaista, mutta en saa niitä kauhukokemuksia pois vaikka kuinka haluaisin.
Jos minulle tulee ahdistava olo ja muistikuvat tapahtuneista tulevat liikaa mieleen (edelleenkin, vaikka ovat lientyneet), minua auttaa kun sanon itselleni:
Ne teot eivät minun elämääni pilaa. En anna sitä iloa.
Kaikesta huolimatta en toivo tälle miehelle pahaa. Toivon ainoastaan, että minun ei tarvitse tietää hänestä enää koskaan mitään.
Toivon kaikille väkivaltaa kokeneille paljon jaksamista!
minä kävin psykologilla ja hän totes, et jo nyt ex-mieheni on psykopaatti...
Taitaa olla aika paljon meitä kaltoin kohdeltuja naisia, ja miksei myös miehiä. Itse olen myöskin kokenut kaikenlaista perheväkivaltaa, alistamisesta fyysiseen väkivaltaan ja kaikkea siltä väliltä. Elämäni on ollut jo monta vuotta onnellista uudessa parisuhteessa. En kuitenkaan pysty puhumaan näistä kauhun vuosista kenenkään kanssa. Jotenkin olen kapseloinut ne sisimpääni. Siellä ne ovat. En uskalla edes raottaa kapselia, pelkään romahdusta.
Hyvä, että nimimerkki "Väkivaltaakokenut" on uskaltanut hakea apua. Loistavaa tulevaisuutta sinulle.
Hei jälleen,
kiitos uusista vastauksista :)
nimimerkille Nainen, kiitos kun kerroit tarinasi, on hyvä osata kirjoittaa tunteistaan ja tapahtuneesta, vaikka ääneen olisikin vaikea puhua.. Olet ehkä oikeassa, että anteeksiantaminen olisi todella vaikeaa. Asioiden kanssa täytyy vain oppia elämään ja hyväksyä, että se on osa omaa menneisyyttä, muttei enää koskaan tulevaisuutta. Kovasti voimia ja onnea sinulle tulevaisuuteen! Pakko vielä sanoa, että asenteesi on täys 10 :)
Ohi on, toivoisin loistavaa tulevaisuutta sinullekkin! Jos menneitä alkaa käsittelemään, romahdus voi tulla ja luultavasti tuleekin, mutta sen kaiken jälkeen voisi elää elämää ilman pelkoa romahduksesta. Toivottavasti pystyt vielä joskus puhumaan tapahtuneista.
Noniin ja itsestäni, minulla on mennyt iha hyvin. Terapiassa käynti tuntuu ei enää hermostuta juurikaan ja nautin siitä, että joku kuuntelee. Olen myös kirjoittanut tekstejä väkivallasta vapaa-ajallani, jos asiat ovat tulleet mieleen. Välillä ajattelen, että olisi hienoa julkaista niitä joskus, tukemaan muita väkivaltaa kokeneita ja kokevia..
Olen myös ottamassa melkoisen edistyaskeleen, jotta voin jättää asian taaksenpäin.. Olen nimittäin ollut miehen kanssa yhä avioliitossa, vaikka emme tekemisissä ole olleetkaan. En vain ole halunnut olla häneen yhteydessä ja tuntui, etteivät voimat riittäisi hoitamaan laillista avioeroa. Vihdoin olen kuitenkin varannut ajan, jotta saisin laillisen eron voimaan. Ulkonakin on tullut käytyä ja en ole ollut yhtä kevytkenkäinen miehiä kohtaan, kuin aiemmin kerroin.. Tästä kuuluu iso kiitos terapialle ja kaikille jotka minulle sitä suosittelivat. Päivä kerrallaan kohti parempaa :)
Tietty huonojakin päiviä on ja ahdistusta tapahtuneen takia, mutta huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Toivoisin yhä kovasti, että menneen voisi vain pyyhkiä pois ja unohtaa kokonaan.. Se ei kuitenkaan ole vaihtoehto, joten asian kanssa on opittava elämään.
Toivon kovasti, että myös muut täällä kokemuksistaan kirjoittaneet uskaltaisivat niitä alkaa jossain vaiheessa käsittelemään.
Haluan vielä lisätä, että itseäni ainankin auttoi, kun sanoin sen ääneen. "Minua on lyöty, en pääse siitä yli ja se sattuu". Voin tietenkin puhua vain omasta puolestani, mutta se oli/on ensimmäinen askel ja sen jälkeen oli heti hieman helpompi hengittää, kun pudotti sen valtavan mustan möykyn sanoina suustaan ulos.