Miten saada lapsi laitoshoitoon? Kotona tilanne kestämätön

-JATKOA-
Tässä on taustalla pojan grandioosi ajattelu. Hän kuvittelee olevansa matemaattinen nero, vaikka tosiasiassa kyse on vain siitä, että matematiikka ja siihen liittyvät asiat ovat olleet hänen erityiskiinnostuksen kohteitaan ja pienempänä hän sen vuoksi vaikutti olevan edellä ikätovereitaan. Nyt kun pitäisi hallita monimutkaisempia käsitteitä ja hoksata eikä vain laskea mekaanisesti, matemaattisesti lahjakkaammat neurotyypilliset ikätoverit menevät ohi. Pahaa pelkään, että tätä pojan käsitystä itsestään matemaattisena lahjakkuutena tuli vahvistettua hänen ollessaan pienempi. Osittain siksi, että erityiskiinnostus ja erityislahjakkuus menivät meiltäkin vähän sekaisin, kuten tyypillistä on asperger ihmisten lähipiirille ja toisaalta koska halusimme antaa hänelle positiivista palautetta ja vahvistaa hänen itsetuntoaan.

Opettajiaan ei kunnioita, vaan etsii heistä virheitä ja käyttää näitä virheitä todistamaan itselleen, että on opettajiaan älykkäämpi ja pätevämpi ja hänen ei siksi tarvitse heitä totella. Esimerkiksi pieni kirjoitusvirhe koekysymyksessä on pojan mielestä selvä todiste siitä, että opettaja on epäpätevä ja hänestä ei tarvitse välittää. Sama toistuu muuallakin. Pojalla ei ole mitään käsitystä auktoriteetin kunnioittamisesta ja pieninkin virhe toiselta ihmiseltä tarkoittaa, että toinen ei ole minkään arvoinen eikä osaa mitään.

Ongelma on, että koska poika ei koulussa ole suoraan väkivaltainen, tekee rikoksia vain omaa perhettä vastaan, ei käytä päihteitä (hän on omasta mielestään aivan liian älykäs sumentaakseen aivojaan), käy koulua säännöllisesti ja pärjää ok, ei mitään apua tunnu olevan saatavilla. Neurologiselta puolelta tarjotaan jotain taitovalmennuksia, jotka eivät mitenkään pureudu pojan ongelmakäytökseen, psykiatrinen puoli viittaa kintaallaan, koska asperger ja lastensuojelusta selitetään, että kaikki riittävän strukturoitua ja tiukkakurista hoitoa tarjoavat paikat ovat vain päihdeongelmaisia varten.

Äärettömän tiukka ja ehdoton kuri auttaa hieman, mutta kotona sitä on lähes mahdoton ylläpitää. Eikä se ole reilua muita lapsia kohtaan. Lisäksi poika on nykyisin minua 15 senttiä pidempi ja 35 kiloa painavampi, joten fyysisesti en voi hänelle mitään ja poika käyttää sitä sumeilematta hyväkseen. Isänsäkään ei enää pysty häntä estämään tai pitelemään turvallisesti ja satuttamatta.

Miten hänet saisi sijoitettua paikkaan, jossa hänelle pystyttäisiin tekemään selväksi, että se peräseinä on olemassa ja mitä tahansa ei voi tehdä ja teoistaan joutuu kantamaan vastuun? Vai pitääkö odottaa, että poika joutuu sitten aikuisena vankilaan?

Et ole ainakaan kuvaamasi pojan äiti!

Autismi ja Asperger liitto yt:n sivustoilla löytyy tietoa.
Selaa otsakketta Ajankohtaisia aiheita.

http://www.autismiliitto.fi/index.phtml?s=1
----------

Aspergeri oireyhtymästä tietoa löytyy Terveyskirjasto linkissä. Asiantuntijana psykiatrian erikoislääkäri Matti Huttunen.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00354
-----------

Minulla on OIKEASTI Asperger-lapsi ja aloituksessa kuvatun soopan jauhannan kanssa oikeilla As-lapsilla EI OLE MITÄÄN TEKEMISTÄ!

Zemppiä ja voimia.

Onhan teillä tukiperhe? Auttaisi ainakin jaksamaan eteenpäin, koska jos lapsen antaa sijotukseen, niin siitä pahimmassa tapauksessa syyttelee sitten itseään, vaikka sijotus olisi kuinkka ollut ainoa oikea vaihtoehto.

Valitettavasti todellakin olen tällaisen pojan äiti. Tai ei, tuo ei ole totta. Poika on äärettömän rakas. Sanotaan ennemmin näin; valitettavasti meillä on pojan kanssa juuri nyt näin vaikea tilanne.

Asperger lapsia on erilaisia. Osalla ei tiettyjen asperger piirteiden lisäksi ole muita ongelmia tai ne eivät ole suuria, mutta valitettavasti kaikkien kohdalla asiat eivät mene niin onnellisesti. Kieltämättä autismipiireissä tuntuu, että meidät, joiden lapsilla on isompia käytösongelmia, yritetään vaientaa. Se ei palvele ketään.

Esimerkiksi vaikka neuropsykologisesta kuntoutuksesta (mitä monet pitävät jonkinlaisena viisasten kivenä) on meidän lapsen kanssa ollut hyötyä tietyissä asioissa, se on täysin mitääntekemätöntä näiden isojen käytösongelmien suhteen. Joko niihin ei oteta kantaa tai jopa tavoitteet ovat käsittämättömiä. Vai miltä kuulostaa tavoite, jossa lapsi yrittää vähentää sisarusten lyömistä kolmasosaan entisestä?

Silti meillä meni ihan ok murrosiän alkuun asti ja siksi toivon, että ikä saattaisi tuoda taas muutosta parempaan. Mutta juuri nyt tilanne kotona on kestämätön.

Tukiperhettä meillä ei ole, mutta vahvat tukiverkot kyllä. Ja aiemmin poika viettikin viikonlopun tai kaksi kuukaudessa mummolassa, jotta saimme hengähtää. Nyt on niin väkivaltainen, että emme uskalla sinne viedä ja sen sijaan nuoremmat sisarukset käyvät siellä hengähtämässä, kun haluavat.

Ongelmana on, että arki kotona ei suju yhtään. Ja koska ongelmat ovat isoimpia kotona (siis esim. koulussa pärjää erilaisilla tukitoimilla enimmäkseen ihan hyvin), ei ketään tunnu kiinnostavan. Ja lastensuojelu valittelee, että sopivia hoitopaikkoja ei ole. Psykiatrinen puoli taas aina vetoaa asperger diagnoosiin, eikä poikaa ole edes kunnolla sillä puolella ikinä tutkittu. Aspergerhan ei sinänsä mitenkään vähennä mielenterveydenhäiriöiden esiintyvyyttä, vaan päin vastoin. Itse asiassa pojan grandioosiudessa on jotain samaa, kuin yhdellä veljistäni hänen maanisten vaiheidensa aikana (hänellä on ykköstyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joten sitäkin on suvussa.) Mutta kun asperger on todettu, oletetaan kaiken johtuvan siitä.

Ennen murrosikää pystyimme hyvin vahvalla struktuurilla ja elämän rauhoittamisella (esim. kaikenlaisten video yms. pelien täyskielto ja pelikonsolien poistaminen kotoa, poika on niihin addiktoitunut ja käytös on karmeaa, jos saa pelata edes puolituntia viikossa) saamaan tilanteen sellaiseksi, että arki sujui. Nyt olemme joutuneet jo luopumaan kaikesta paitsi aivan tärkeimmän vaatimisesta kotona (poika ei esim. ole käynyt nytkään suihkussa pariin viikkoon, sellaisten asioiden kanssa ei nyt vain pysty tappelemaan, kun turvallisuusasioissa on tarpeeksi.) Samanlaista struktuuria emme nyt vain kotona enää hänelle pysty rakentamaan.

Eikö mitenkään saisi lasta tutkimuksiin ajatuksella että sulkisi pois tuon kaksisuuntainen mielialahäiriö-epäilyn ? Jos vaatisi pikaisia tutkimuksia ja jos kieltäytyvät vaatisi kirjallisena perustelut ja ilmoittaisi että tekee kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Siihen varmaan jonkin tason lääkitystä olisi.

Toisaalta lapsen käytöstä voisi kyllä selittää tuolla, että omat ajatuskuviot ovat vahvat, omaehtoisuus myös. Valehtelu on varmaan asioiden selittämistä vain omasta näkökulmasta kun muuta ei kykene ymmärtämään. Murrosikä on kyllä raju ja olette tosi kovilla. Kotiin pitäisi saada esim neuropsykiatrisen valmentajan tukea, joka pystyisi toimimaan lapsen kanssa. Sitten yksi keino on vuokrata pieni yksiö, jossa poika toisen vanhemmatn kanssa asuu osan ajasta. Se on kallis (teillä onneksi mummola) vaihtoehto, mutta tarjolla ei varmasti ole juuri mitään. Näiden lasten kanssa viranomaisvastuuta ei ole olemassa.

Tuo väkivaltaisuus on kyllä tärkein. Vaatikaa vammaispuolelta tukea. Me olemme saanet jotain apua sieltä jossain vaiheessa.

Nuorten Ystävillä on joitain asperger-yksiköitä, mutta nuo huostat ei ole hyviä ratkaisuja, mielestäni. Tilanne pitäisi vaan saada rauhoittumaan. En usko että olette saaneet riittävästi ennaltaehkäisevää apua, koska Suomessa tukimuotoja ei ole.

Koulussa tilanne vielä menee ilmeisesti. Löytyisikö kunnasta yhtään ainoaa neuropsykiatrista valmentajaa tukemaan perhettä. ?Tai ohjaajaa vammaispuolelta, joka voisi olla kotona kun lapset kotiutuvat ? Tai edes perhetyöntekijää, jolla olisi edes alkeellisen tason tiedot autismista ja tilanteen tukemisesta ?

Käytöshäiriö/keskittymishäiriöt yleisiä. Onko tutkittu ADHD/ADD ja niihin lääkitys esim. Vaikea keskittymishäiriökin lisää ongelmakäytöstä.

Tässä joitain ajatuksia....

Meillä on neuropsykologinen valmentaja pojalle. Suoraan sanottuna olemme hyvin pettyneitä siihen, kuten taisin jo sanoa. Keskitytään epäolennaisuuksiin ja niitä isoja käytösongelmia ei oteta ollenkaan vakavasti.

Valehtelu ei aina ole pelkästään oman näkökulman kertomista (vaikka tosin usein sitäkin, kuten tuossa esimerkissäni, jossa hän syytti luokkatoveria lunttaamisesta. Koska poikani mielestä jääkiekonpelaajat tai tytöt eivät voi osata matematiikkaa, ainakaan paremmin kuin hän, on tämän luokkatoverin ollut pakko luntata, kun hän kerran sai paremmat pisteet.) Osa on myös selkeää toiveajattelua, mutta osa on selkeästi tarkoitushakuista ja omaa etua tavoittelevaa. Tämän huomaa erityisen hyvin siitä, että kahta ensimmäistä on ollut hänellä aina, mutta tarkoitushakuinen valehtelu on uutta; se alkoi oikeastaan saman tien hänen kehitettyään mielen teorian tasolle, joka valehtelun mahdollistaa.

Erilleen muuttoa olemme harkinneet, mutta pelkään, että siinäkin voisi käydä huonosti. Minä tosiaan olen poikaa pienempi ja heikompi ja hän tietää tämän ja olen mm. joutunut lukittautumaan vessaan piiloon tai häipymään kotoa ja jättämään hänet rikkomaan paikkoja. Isäkään ei pysty häntä enää hillitsemään turvallisesti, koska ovat samanpituisia ja poika painavampi. En myöskään usko, että muutto auttaisi poikaa yhtään. Toki pojan kanssa pois muuttaminen turvaisi muita lapsia.

Ongelma, minun näkökulmastani, on se, että vaikka pojalla on erityistarpeita ja -haasteita, hän kuitenkin elää samassa maailmassa kuin me muutkin. Vaikka esimerkiksi peseytymättömyys on hänen itsensä kannalta ikävää ja tietysti kukaan ei halua hänen lähellään sen vuoksi olla, niin silti se on asia, joka hänen erityisvaikeuksiensa valossa on paitsi ymmärrettävää, myös siedettävissä olevaa. Mutta kun hänellä on niin monia sietämättömiä käytösmalleja. Täysin riippumatta hänen erityistarpeistaan (ja vaikka ne ongelmia selittävätkin), toisia ihmisiä ei saa lyödä tai muuten satuttaa. Toisten tavaroita ei saa varastaa. Toisten tavaroita ei saa rikkoa. Seinään ei saa potkia reikää. Toisia ei saa tirkistellä suihkussa ja niin edelleen.

Välillä tuntuu, että olemme tehneet pojalle karhunpalveluksen ymmärtämällä häntä niin paljon ja hyväksymällä niin paljon hänen erityisyytensä vuoksi. Hänen tuntuu olevan aivan mahdotonta käsittää, että erityisyydestään huolimatta tietyt perussäännöt koskevat häntäkin. Ja jos hän ei sitä opi, hän ei voi ikinä elää minkäänlaista itsenäistä elämää ja se olisi sääli. Ja minusta tuntuu, että nyt olisi viimeinen hetki hänelle oppia tuo asia ja me emme sitä kotona pysty hänelle opettamaan.

Ai niin, unohdin tuon ADHD-asian. Poika ei ole ylivilkas, tarkkaavaisuuden erityisyydet ovat ennemminkin aspergeriin sopivia. Impulssikontrollin kanssa sen sijaan on paljon ongelmaa, samoin toiminnanohjauksen. Toiminnanohjaukseen neuropsykologinen kuntoutus tosin on auttanut hieman (ei se täysin hyödytöntä ole ollut.) Neurologin mukaan nämä piirteet kuitenkin selittyvät aspergerilla ja erilliseen tarkkaavaisuushäiriödiagnoosiin ei ole tarvetta. Pienempänä kokeiltiin kahta eri stimulanttia ja ei todellakaan koskaan enää. Kumpikaan ei todellakaan sopinut, vaan pojasta tuli äärettömän väkivaltainen (silloin väkivaltaisuus muuten ei vielä ollut näin pahaa), seinille lähes kirjaimellisesti kiipeilevä apina, jolla silmät lähes pyörivät päässä. Ja tämä hyvin varovaisella annostuksella. Stimulanttikokeilut lopetettiin lyhyeen, koska eivät selvästikään hänelle sopineet. Muutenkin poika on aina ollut aika herkkä lääkkeille ja tuntuu aina keräävän kaikki mahdolliset sivuvaikutukset.

Kirjoitukset OVAT outoja, siitä olen samaa mieltä jonkun edellisen kanssa.

Asperger-oireyhtymään ei viittaa MIKÄÄN pojan käytöksessä.

Törkeintä oli jo edempänä viittaus väkivaltaisuuteen ja äidin kirjoittama ennuste vankilakierteestä. Tutkimuksen mukaan vankien keskuudessa ei ole Asperger-ihmisiä yhtään enempää kuin muussakaan väestössä, mutta ADHD-henkilöitä on sen sijaan huomattavasti enemmän vangeissa kuin väestössä keskimäärin.

Ja tosi, tosi outoa on vielä se, että vuosikymmeneen ei ole päässyt mihinkään neurologian kuntoutukseen monissa sairaanhoitopiireissä, niin tuo kirjoittelija heittelee sitäkin kuin jotain itsestään selvyyttä.

Minä epäilen koko kirjoitusten todenperäisyyttä.

Tai jos tuolla tavalla käyttäytyvälle on asetettu As-diagnoosi, niin sitten saa romukoppaan heittää jo koko diagnoositutkimuksenkin.

Voi tosiaan olla jokin tietty kuva, jota halutaan ylläpitää, mitä as voi olla tai sitten ei. Arvostetttuja piirteitä halutaan korostaa ja on vaikea ymmärtää sitä, että as lapset ovat eri persoonallisuuksia.

Murrosikähän voi olla todella vaikea ja raastava ihan tavallisellakin lapsella. Ja varmaan potenssiin kymmenen sitten näiden lasten kanssa, joilla tuo omaehtoisuus on äärettömän vahvaa. Olette saaneet tukea, ainakin jonkin verran. Mutta miten tilanne laitoksessa paranee ? Voi saada uusia huonoja vaikutteita vain lisää.
Täytyyhän niitä tukipaikkoja olla ! Vammaispuolen on tuettava teitä myös ! Ota sinne yhtetyttä. Täytyy olla tukipaikkoja haastavasti käyttäytyville lapsille. Ota yhteyttä lastensuojelun esimiehiin, vammaispuolen esimiehiin tai soten johtajaan tilanteesta.ja vaadi apua. Kaikki paikat ovat tietenkin huostaanoton takana kun muuta ei tässä maassa ole ! Ota yhteyttä potilasasiamieheen, googleta tukipaikkoja haastavasti käyttäytyville lapsille. Ja soita niihin. Poika voisi vaikka käydä tutustumassa paikkaan. ilman maksusitoumusta ette häntä kyllä mihinkään saa.

Vammaispuoli voi antaa esim. ostopalveluna ohjaajapalveluita nuorelle. Harrastusta, ulkoilua, muuta tekemistä. Kotiin on saatava ohjaaja edes lyhyeksi aikaa, että perhe jaksaa. Poika on varmaan vielä ikäänsä nähden paljon lapsellisempi. Vaadi yhteistyötä lasu, psykiatria, vammaistyö, lääkäri. jos löytyisi jokin keino rauhoittaa tilannetta.

Ainakaan aiempina vuosina vammaispuoli ei halunnut olla neurologisten lasten kanssa missään tekemisissä, koska he eivät ole vammaisia, heidän ei katsota kuuluvan vammaispalveluja tarjoavien lakien alle. Tuskin ajat siitä ovat paljon ainakaan parempaan suuntaan muuttuneet.

Vai "arvostettuja piirteitä halutaan korostaa..."
On siinä taas typerä kannanotto!
Ihan kuin vanhemmat eivät arvostaisi lapsensa kaikkia piirteitä, eivätkä muutenkaan tajuaisi lapsestaan paljoakaan. Mutta sehän on niin tyypillistä tälle palstalle tulevien neuvojien asenteena.

Totta hemmetissa kaikki lapset ovat omia persoonallsiuuksiaan, sitä olen minäkin aikanaan myös sijaripalstalla käynyt lukemattomia kertoja korostamassa, koska ennen kaikkea siellä viljellään asennetta, että jos henkilö on kerran kaukaa nähnyt yhden Asperger-lapsen, hän pystyy sen jälkeen tunnistamaan heidät kaikki.

Myös liiton toiminnassa mukana olleena tunnen heitä paljon, useita heistä myös heidän persoonallisuutensa erityispiirteitä myöten. Ja tätä taustaa vasten on pakko sanoa, että tässä ketjussa kuvattu lapsi on aika kaukana läheskään tyypillisestä As-lapsesta. Veikkaisinkin, että hänen kohdallaan diagnosointiin ei ole paljon uhrattu aikaa, se ei ehkä ole ollut riittävän perusteellinen ja todennäköisesti tuolla lapsella on vähintään kaksoisdiagnoosi ja ehkä sen lisäksi vielä vaikutteita jostain muusta oireyhtymästä.

Mutta näille lapsille tehdään kyllä niin paljon turhia, täysin aiheettomia ja laittomia huostaanottoja, että kyllä kummalle tuntuu, jos joku ei lastaan laitokseen saa silloin kun hänet sinne ehdoin tahdoin haluaa. Kyllä varmaan jokin kanava löytyy, mitä kautta voi edetä. Se on sitten kokonaan eri juttu, onko se lapselle paras ratkaisu, mutta toivottavasti löydätte vaihtoehdon, joka on vähintään siedettävä kaikkien osapuolien kannalta.

Asperger lapsi kuuluu vammaispuolelle, koska vaikea-oireinen asperger-lapsi on vammainen ja tarvitsee kaikki mahdolliset tuet. Olet oikeutettu myös omaishoidon tukeen ja esim kolmen vapaapäivän ajaksi (joita et käytä) olet oikeutettu saamaan vammaispuolen kautta esim. ostopalvelua. Lapsi on oikeuttu kuntoutustukeen kelan kautta jos ei
pääse esim. opiskelemaan. Sitäkin kannattaa selvittää.

Olisiko pojan paikka esim peruskoulun jälkeen jossain ammatillisessa oppilaitoksessa, jossa perehtyneisyys näihin erityisnuoriin. Niissä voi olla asuntoloitakin. Luovi nimi kannattaa googlettaa.

Toivotttavasti saatte apua asperger-lapsellenne.

Ihan sama, mihin nämä lapset sinun mielestäsi kuuluvat, mutta
lainsäädännön mukaan he eivät vammaispuolelle kuulu.

Tällaisissa asioissa viranomaiset noudattavat lakeja kiihkeästi, muuten se ei heitä niinkään kiinnosta. Siis siihen vedotaan innokkaasti, että heidän ei kuulu auttaa, koska neurologisten oireyhtymien lapset eivät kuulu lain mukaan vammaisiin. Ja se ei kiinnosta ollenkaan, jos avohuollon tukia ei suurimmassa osassa kunnassa ole tarjolla ollenkaan, vaikka laki niin edellyttäisi.

Hyvä, että jotkut tajusivat oikaista noin törkeän väärän tiedon levittämisen!

Asperger-lapset eivät todellakaan ole vammaisia!
Eivätkä he myöskään kuulu vammaislain piiriin.

Koko ketju tuntuu olevan ihan kuin ehdoin tahdoin väsätty väärän tiedon levittäjäksi näistä lapsista.

Ap:lle paljon voimia!
Nämä jotka sanoo ettei aloittajan poika voi olla asperger ovat joko omien as-lapsiensa kanssa olleet todella onnekkaita tai eivät ole assien kanssa olleet tekemisissä.

Minulla on 9-vuotias as poika ja minun perheeni tulee olemaan samassa jamassa muutaman vuoden päästä kuin aloittajan perhe on nyt. Osittain jo nyt ongelmat ovat samoja kuin ap:n perheessä.

Aspergereitä on erilaisia, joillakin on todella pahoja käytöshäiriöita kuten minun pojallani ja ap:n pojalla.
Minun pojallani on lääkitys joka jonkin verran auttaa.

Ongelma on se minkä ap:kin kuvailee, apua ei saa. Kotona on lapsen kanssa pärjättävä vaikka mikä olisi. Psykiatriseen hoitoon ei lasta oteta koska on as diagnoosi, lastensuojelulla ei ole yksiköitä joilla olisi neurologista osaamista ja suurin osa kuntoutuksista ja terapioista on hyödyttömiä.

Omaishoidontuki on kuntakohtainen, esim. minä en ole saanut omaishoidontukea koska määrärahoja ei kunnassa ole, muuten kielteisen päätöksen mukaan perusteet tuelle olisi.

Minä en ap valitettavasti voi sinulle neuvoja antaa enkä auttaa mutta halusin vain kertoa että meitä on muitakin samassa veneessä olevia.

Nuorten ystävillä on jotain neurologista osaamista, mutta on väärin, että kotiin ei saa kuntoutusta ja tukea. As-lapsi on todella raskas ja jokainen on oma persoonansa.
Vanhemmilta vaaditaan epäinhimillisiä ponnistuksia. Mutta lapsi on rakas. Nuo autismi- liitot eivät tee mitään asian eteen.
Vammaispuolelta saimme ohjaaja-palveluita sekä omaishoidon tuen. Asiat ovat kuntakohtaisia. Mutta asiaa yritetään nyt tuoda esille. Ainakin Honkalampi-säätion joku projetki alkaa toimimaan aktiivisesti, että perheet saisivat apua.
Tuen järjestäminen tulee yhteiskunnalle aina halvemmaksi kuin tämä nykyinen tilanne.
Voimia teille as-lasten vanhemmille !

Täällä olisi AS-osaamista: www.nuorisokotipuro.fi

Oma lapseni on saanut Asperger- ja ADHD-diagnoosit 7-vuotiaana. Hän on aina ollut haastava lapsi, mutta nyt tilanne on kärjistynyt siihen, että kotona ei enää pärjätä. Hän on ollut avohuollon sijoituksessa 12/12 lähtien, mutta nyt tuossakaan paikassa ei hänen kanssaan enää pärjätä. Hän ei tule toimeen ikäistensä kanssa, kavereita ei ole, jumittumat ovat päivittäisiä ja jumittumasta usein seuraa 2-3 tunnin totaaliraivari. Nyt lastensuojelu olisi laittamassa lastani Liminkaan koulukotiin, 300 km päähän kotoa. Ja tuo nuorisokoti Puro on meistä 40 minuutin ajomatkan päässä. Vaikka lapsellani on Aspergerista johtuen tällä hetkellä olemisessaan ja elämisessään todella vaikeita ongelmia, hän ei ole mielestäni mikään koulukotipoika! Hänellä on neurologiset ongelmat, mitä hän ei ole itselleen valinnut, joten miten niitä osataan hoitaa koulukodissa? Hän ei ole nuorisorikollinen, vaan yksinäinen ja herkkä poika, joka purkaa pahan olonsa raivareina, kun ei itsekään tiedä miten toimia eikä pääse jumi-tilanteesta eteenpäin.

Hän on tällä hetkellä hätäsijoitettuna tuonne Puroon, mutta se on paikkakuntamme lastensuojelun mielestä liian kallis paikka, joten vaihtoehtoina ovat joko Turku tai Liminka. Kumpaankin on yhtä pitkä matka. Miten lapsen sijoittaminen 300 kilometrin päähän perheestään tukee häntä??? Emme ole mikään white trash -perhe, vaan tavallinen, työssäkäyvä, laskunsa maksava perhe. Lapsi on saanut kotona rakkautta ja rajoja, ja olemme yrittäneet pärjätä hänen kanssaan niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt ei kuitenkaan omat keinot riitä. Minä en suostu missään tilanteessa siihen, että rakas poikani viedään 300 kilometrin päähän nuorisokotiin. Otan hänet sitten mieluummin takaisin kotiin, ja tilanne räjähtäköön täällä käsiin...

Ap:lle paljon voimia ja tsemppiä tilanteeseen!

Pystyn oman poikanikin kohdalla kuvittelemaan että tilanne saattaa revetä joskus näinkin pahaksi.

Meilläkin Asperger-lapsella on paljon patoutunutta vihaa, josta hän kertoo suusanallisesti nyt 17-vuotiaana.

Hän perustelee vihan kumpuavan kaikesta väärästä kohtelusta, mitä hän on joutunut kokemaan ja tällä hän tarkoittaa koulukiusaamista, laitonta huostaanottoa, sekä koulussa että laitoksessa pahoinpitelyksi joutumista jne.

Siis kotiolojaan hän ei valita, ei ole koskaan ollut aggressiivinen ketään kohtaan.

Mutta vihaa, suurta vihaa hänessä on, vaikka tietenkään kotona ei ole vihaa lietsottu, vaan toimittu siten kuin jokainen järkevä vanhempi tässä kohden yrittäisi tehdä eli työstää hänen huonoja kokemuksiaan tunnetasolla.

Muutaman vuoden hän sai terapiaa, kun tappelin sitä hänelle huostaanoton jälkeen. Siis laittomassa huostaanotossa hänelle ei järjestetty yhtään mitään. Monta vuotta lapsen tuntenut lääkäri oli sitä mieltä, että ulkopuolista tukea pitäisi ehdottomasti jatkaa ammatinvalinta/jatkokoulutusvaiheiden yli, mutta Kelalla ei ollut siihen varaa kuulema.

Mikä tämä tällainen yhteiskunta on, jolla ei ole varaa nimenomaan näihin lapsiin? Heitä kohdellaan psykiatrisina potilaina (jota he eivät ole ainakaan pienempänä, toki väärä kohtelu ja laittomuudet tekevät psykiatrian puolen potilaan kenestä tahansa) eli toisin sanoen jätetään vailla asianmukaista kuntoutusta. Tai tehdään laittomia huostaanottoja kuntoutuksen saamiseksi, eikä sittenkään saada mitään tai korkeintaan analyyttista psykoterapiaa, joka ei näille lapsille sovi.

Ja kaiken tappelun jälkeen vanhemmille jää käteen se, mitä sanotaan, että ei ole varaa. Sitten odotetaan, että lapsen patoutunut viha oikein paisuu paisumistaan ja kun tilanne on riittävän paha, leimataan lapsi rikolliseksi ja paiskataan koulukotiin.

Järkyttävää.

Kai nyt sanomattakin on selvää, miten tämä lapsille kostautuu, että heidän kuntoutukseensa ei ole varaa tällä yhteiskunnalla.

Ymmärrän täysin edellisenkin kirjoituksen. Kun puhutaan näissä yhteyksissä laittomista huostaanotoista, silloin tarkoitetaan todella laitonta toimenpidettä, jolloin lapsen tarve erikoissairaanhoitoon ei johdu puutteista kotioloista, ei siis laiminlyödystä kasvatuksesta ja huolenpidosta.

Monesti vanhemmat ovat joutuneet tekemään moninkertaisen työn tavanomaiseen lapseen verrattuna.

Kun ei ole varaa järjestää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa oikeita hoitomuotoja, sitten odotetaan ongelmien kärjistymistä, että lapsi saadaan huostaanottoon viimeistään silloin, kun "ei mitään muuta enää ole tehtävissä".

Tästä puhui jo vuosia sitten nyt kuntaliitossa työskentelevä Aila Puustinen-Korhonen, joka silloin perhekuntoutuskeskuksen johtajana kauhisteli sitä, että jo pienten neurologisten lasten kyseessä ollen, ei heidän paikkansa ole häiriintyneiden, ilman oikeaa kotikasvatusta jääneiden lasten joukossa laitoksissa, joissa ei ole edes riittävästi henkilökuntaa.

Surullista, valtavan surullista tämä viime vuosikymmenten kehitys on lasten ja nuorten kannalta. Ja kyllä tästä surusta saavat osansa kantaa myös lasten vanhemmat. Sympatiaa aloittajalle, ei paljoa muuta ole annettavana kuin toivotuksia, ja vuosien hirvittävän huolen lapsesta olen joutunut kokemaan minäkin.

Nyt on viety kirja ainakin Risikolle ja useammalle kansanedustajalle, jossa kuvataan lapsiperheen arkea as-erityislapsen kanssa.
Kirjassa vaaditaa tuki- ja kuntoutus polkuja näille lapsille ja oikeutta asua vanhempiensa luona. Sekä kuvataan miten raakaa kohtelu on ja annetaan myös kovaa kritiikkiä.

Ei nämä lapset todellakaan kuulu mihinkään kasvatuslaitokseen !!!

Näiden vanhempien tulisi yhdistyä ja vaatia muutosta, vaikka arki tahtoo viedäkin kaikki voimat. Nämä lapsethan karmeinta hintaa maksaa tästä toiminnasta.

Pitäisikö koittaa luoda jotain yhteistä. Näitä vanhempia on valtavat määrät, mutta kaikki taistelevat yksin.
voisi laittaa vaikka s-postia...

Olisi kiva tietää miten ap:n pojan kanssa asia on lopulta mennyt näiden vuosien jälkeen? Ja myös muiden ketkä vastanneet ja nuorempia lapsia kun myös heidän keiden mielestä Asperger lapsi ei voi käyttäytyä näin.
Meillä myös painitaan edelleen hieman erilaisten asioiden kanssa mutta koko perhettä terrorisoivalla käytöksellä Asperger pojan kanssa jolla teini-ikä tuonut paljon lisää ongelmia :(

Älkää ainaskaa ottako enää.

Poikasi ei ole aspergeria nähnytkään. Jos lapsi diagnosoidaan nuorena, hänelle ei käsittääkseni saa antaa diagnoosia psykopatiasta.

Olen lähes 100% varma että pojallasi on anti sosiaalinen persoonallisuushäiriö, eli toisin sanoen hän on psykopaatti.

Aspergerin oireyhtymän omaava ei käyttäydy tuonne päinkään. Satunnaisia raivokohtauksia voi olla mutta ei manipulointia, gaslightaamista, murhaamisella uhkailua ja sellaista että pitää hauskana toisen nöyryyttämistä. Kaikki tämä on ilmiselvää psykopaattista käyttäytymistä.

Suosittelisin viemään hänet uudelleen diagnosoitavaksi nyt kun on vanhempi ja kertoa psykiatrille kaikki mitä on tehnyt.

En halua laitokseen.

En uskoisi tätä todeksi, ellen tuntisi vailla diagnoosia olevaa autistipoikaa.

Syy hänen diagnosoimattomuudelleen oli aikanaan se, että "lasta ei haluta leimata". Se on hieno ajatus, mutta samalla lapsi jäi kaiken avun ja tuen ulkopuolelle koko peruskoulun ajaksi. Ongelmia hyssyteltiin, kunnes alettiin suoraan lääkitä toista ongelmaa (sairautta). Oliko sekään oikein, hypätä suoraan kemialliseen hoitoon?

Kamala tilanne. Äitejä pitäisi uskoa. Äidin itku neuvolassa ei aina ole masennusta!