Olen seurustellut yli 5 v avomieheni kanssa. Seksi on hyytynyt jo vuosia sitten, mutta olemme hyvät ystävät ja voin väittää myös rakastavani häntä. Meillä on paljon yhteistä henkisellä tasolla, mutta toisaalta yhteiset tavoitteet elämästä puuttuvat.
Haluaisin huomattavasti enemmän vakiintumista ja turvallisuutta (lue keski-ikäistä elämää) kuin hän. Hän hoitaa itsensä ja asiansa miten sattuu. Kotonakin hän tekee jotain jos sattuu huvittamaan. Huolimatta siitä, ettei hän koske minuun, on hän minusta erittäin mustasukkainen. Olen alkanut oireilla mm. masennuksen ja unettomuuden kautta.
Väsyneenä pallotteluumme ehdotin hänelle, että muuttaisimme erilleen ja katsoisimme saisiko etäisyys uuden kipinän välillemme. Hän meni aivan paniikkiin, itki kuin pikkulapsi ja teki järjettömiä 'parannusehdotuksia'. Hän oli niin epätoivoinen, että sydäntäni raastoi.
Nyt olen perääntymässä muuttoajatuksesta, mutta sisimmässäni tunnen etten ole onnellinen, jos jään. Toivoisin vaikka salamaniskua taivaalta, mutta tiedän että minun on oltava vahva ja tehtävä päätökseni, kipeääkin tekevä. Mistä hitosta saan voimaa siihen? Miten ihmeessä te muut olette astuneet pelottavan kynnyksen yli?
Haluaisin huomattavasti enemmän vakiintumista ja turvallisuutta (lue keski-ikäistä elämää) kuin hän. Hän hoitaa itsensä ja asiansa miten sattuu. Kotonakin hän tekee jotain jos sattuu huvittamaan. Huolimatta siitä, ettei hän koske minuun, on hän minusta erittäin mustasukkainen. Olen alkanut oireilla mm. masennuksen ja unettomuuden kautta.
Väsyneenä pallotteluumme ehdotin hänelle, että muuttaisimme erilleen ja katsoisimme saisiko etäisyys uuden kipinän välillemme. Hän meni aivan paniikkiin, itki kuin pikkulapsi ja teki järjettömiä 'parannusehdotuksia'. Hän oli niin epätoivoinen, että sydäntäni raastoi.
Nyt olen perääntymässä muuttoajatuksesta, mutta sisimmässäni tunnen etten ole onnellinen, jos jään. Toivoisin vaikka salamaniskua taivaalta, mutta tiedän että minun on oltava vahva ja tehtävä päätökseni, kipeääkin tekevä. Mistä hitosta saan voimaa siihen? Miten ihmeessä te muut olette astuneet pelottavan kynnyksen yli?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse seurustelin 7 vuotta miehen kanssa, johon en tuntenut vetoa enää ensimmäisen parin vuoden jälkeen. Hän oli kuin paras ystäväni, hänen kanssa oli kivaa ja jollain tasolla varmaan rakastinkin häntä. Mutten koskaan nähnyt häntä aviomiehenäni, lasteni isänä tms. Hän oli erittäin hallitseva ja usein väkivaltainenkin ja tunsin olevani kuin hänen omaisuuttaan.
Mies petti minua reilun kahden vuoden seurustelun jälkeen. Asuimme jo yhdessä ja pitkän aikaa epäilin hänellä olevan suhde, kunnes lopulta jäi kiinni. Suhde jatkui vielä sen jälkeen, kunnes olin tosissani lähdön suhteen. Päätimme yrittää vielä ja anteeksi annettiin.
3 vuoden seurustelun jälkeen petin häntä, itse asiassa 5 kertaa seuraavan puolen vuoden ajan saman miehen kanssa. Salasuhde kuitenkin loppui, koska halusin vielä yrittää parantaa välejämme ja korjata menneen. Olin "kostoni kostanut". Uudet anteeksiannot ja sitten ostimme ensimmäisen yhteisen asuntomme. Asunnonostoa epäröidessäni mies vannotti, ettei ikinä enää lyö ja lupasi antaa enemmän vapautta, etten tukehtuisi. Halusin oppia uudestaan rakastamaan häntä avomiehenä.
Viidentenä vuotena petin häntä hänen parhaan kaverinsa kanssa, en jäänyt koskaan kiinni, mutta omatunto alkoi kolkuttaa sydäntäraastavasti. Samoihin aikoihin mieheni joutui rahavaikeuksiin (lukuisista varoituksistani huolimatta!!!) ja todella vaikeaan tilanteeseen. Näytti siltä, ettemme selviäisi enkä halunnut olla mukana menossa protestilistalle. En kuitenkaan voinut (?) jättää häntä yksin selviytymään, vaan koska rakastin häntä ystävänä, halusin auttaa. Päätimme ostaa talon ja siinä yhteydessä hukuttaa velka kaupan yhteydessä. Kaikki meni hyvin, vaikka tässä vaiheessa jo halusin kaikkea muuta, ennen kaikkea päästä miehestä eroon, en kuitenkaan pystynyt siihen. Jollain tasolla halusin auttaa, olla tukena vaikeina aikoina ja näin pois päin. En halunnut missään tapauksessa ostaa taloa hänen kanssaan, mutta näin sen ainoana vaihtoehtona rahasotkuista eroon pääsemiseksi. Eivätkä sotkut olleet omiani, vaan pelkästään mieheni. Autovelkoja, ulkomaanmatkoja, elektroniikkaa ym. tästä sitä velkaa syntyi... yli 100 000 markkaa!!
Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut viisainta lähteä heti, kun hän jäi pettämisestä kiinni. En olisi itse koskaan häntä pettänyt enkä olisi joutunut "olosuhteiden pakosta" ostamaan taloa ihmisen kanssa, jonka kanssa en halunnut elää. Myötätunto vei kuitenkin vallan, enhän koskaan halunnut mitään pahaa hänelle. Odotin aina vain parempaa huomista, tietäen kuitenkin ettei sitä tule.
Elämä omakotitalossa oli yhtä helvettiä. Mies kärsi edelleen mustasukkaisuudesta ja oli kontrollifriikki. Myös seksin puute tuli kuvioihin. En ollut tuntenut häneen minkäänlaista vetoa viimeisin vuosiin enkä näin ollen koskaan tehnyt aloitetta. Ja tietenkin yritin torjua hänet niin usein kuin mahdollista. Tämä johti siihen, että aika ajoin mies kännipäissään makasi minut väkisin tai jos ei niin pitkälle menty, rikkoi puoli kämppää ja raivosi. Haukkui minut pystyyn useampaan otteeseen. Yritimme monesti keskustella seksistä ja yritin myös väkisin kestää sekstailut hänen mielikseen, mutta lopulta se oli mahdotonta. Pidättelin oksennusta joka kerta, kun hän oli sisälläni. Odotin vain, että se loppuisi. Teeskentelin orgasmeja, koska muuten hän suuttui jos en saanut ja ainakin teeskentelemällä pääsin aktista eroon nopeammin...
Yksi pahimmista muistoistani oli 2002 joulukuussa, kun mies tuli pikkujouluista kotiin. Häntä panetti, mutta koska oli hyvin kännissä ja erittäin aggressiivisella tuulella, yritin saada häntä nukkumaan enkä suostunut seksiin. Mies hermostui tästä ja päätti antaa minulle "opetuksen" panemalla suuhun väkisin ja lopuksi vielä B-rappuun. Itkut, huudot, potkut ja lyönnit eivät saaneet häntä lopettamaan. Seuraavana aamuna hän ei muistanut mitään eikä näin ollen pyytänyt anteeksi sellaista, mitä ei muistanut tehneensä.
Joulukuussa 2002 tapasin myös miehen, johon rakastuin päätä pahkaa. Kyseinen mies oli aikanaan avomiehelläni töissä ja he olivat kavereita. Tunsin siis tästäkin mieletöntä syyllisyydentuntoa, mutta annoin palaa. Sänkyyn asti emme menneet, omatunto riivasi. Tapailimme ja soittelimme salaa, ja ravintolailtojen päätteeksi kävelimme kaupungilla jutellen "meistä" ja haaveillen yhteisestä tulevaisuudesta. Pari kertaa mies oli myös luonani yötä, avomieheni ollessa kotoa, näytti suht vilpittömältä vaikkei sitä ollutkaan...
Keväällä 2003 päätin, että nyt on pakko lopettaa moinen pelleily ja päästävä eroon miehestä, lainoista ja vanhasta elämästä. Olin täysin rakastunut toiseen mieheen ja todella halusin kokeilla siipiäni. Halusin olla miehen kanssa, jota ei tarvinnut pelätä. Ratkaisu oli vaikea, mutta kannattava. Annoin itselleni "dead-linen", johon mennessä minun oli häivyttävä. Ja niin tein, tasan sinä viimeisenä päivänä ennen dead-linen umpeutumista.
Ponnahduslautana toimi todellakin toinen mies. Traagista, mutta totta. Väkivalta ym. eivät olleet nähtävästi riittäviä syitä lähteä, usko parempaan huomiseen oli liian kova.
Itselleni uusi mies on ollut kuin pelastava enkeli, koska rakkaudesta häneen pystyin karistamaan pölyt jaloistani ja jättämään mieheni. Tiedän, että tarina kuulostaa hirveältä koska olen pettänyt ja rakastunut toiseen, mutta tosiasia on se, että exäni oli hyvin mustasukkainen, määräilevä ja väkivaltainen... pienimmätkin vapaat hetket käytin loppuvaiheessa hyväkseni ja mittani täyttyi. Ehkä suhde oli tuhoon tuomittu jo ensimmäisten ongelmien ilmetessä...
Pääsiäisenä 2003 heitin miehelleni päin naamaa, että nyt riitti. Hän lähti ulos vihaisena ja kun tuli takaisin, olin häipynyt. Soittoja ja uhkailuja jatkui seuraavat kuukaudet, mutta tilanne kuitenkin rauhottui. Hän löysi uuden naisen ja itse sain keskittyä elämään uuden miehen kanssa.
Nyt olen ollut uuden miehen kanssa kihloissa 6kk ja odotan ensimmäistä lastani. Kaikki tuntuu niin oikealta. Olo on parempi kuin koskaan.
Alkuperäiselle kirjoittajalle en osaa sanoa muuta kuin että lähde, jos on pienintäkään epäilystä suhteen toimivuudesta. Sitä parempaa huomista ei ikävä kyllä tule. Kukaan ei myöskään arvosta ihmistä, joka on suhteessa säälistä tai myötätunnosta. Eroaminen tekee kipeää, miehesi on vain kestettävä se. Ei ero ole sinullekaan helppoa! Mutta Sinä et ole se, joka kantaa vastuun miehestä. Hän tekee sen ihan itse. Sinun ei pitä potea huonoa omaatuntoa siitä, jos teet hänet surulliseksi. Tekee kipeää katsoa surevaa, mutta niin se vaan on. Elämä jatkuu ja parempi näin, kuin että jatkatte hänen mielikseen.
Toisen mieliksi eläminen tukahduttaa sisimpäsi ja lopulta päädyt samaan kuin minä, ei ole hyvä sekään. Jos et saa häneltä sitä, mitä elämältä haluat, päädyt jossain vaiheessa kokeilemaan siipiäsi mahdollisesti vielä kipeämmällä tavalla.
Ilmoittele kuinka kävi. Taidan turhaan "moralisoida", koska tiedät kyllä itsekin mikä on oikein ja mikä väärin. Toivon vain, ettet heitä hukkaan yhtään enempää aikaa, jos tunne todella on vahva. Itsestäni tuntuu, kuin 7 vuotta olisi mennyt täysin taivaan tuuliin.
Jos haluat meilata, niin laita postia [email protected]
Voimia ja tsemppiä!
Ihan vain kommenttina. Et vaikuta mielestäni kyllä yhtään itsekkäältä ja julmalta, vai kuinka sen muotoilitkaa. Onnea paremman elämän löytämiselle! Itselleni kävi samantapaisesti viime vuonna, lähdin suhteesta, löysin uuden miehen ja olen onnellisempi kuin koskaan!!
Itse pitkitin aikanaan viisi vuotta selvää päätöstä ja joka hetki siitä meni hukkaan. Rohkeutta, kerran se vain kirpaisee.
lähtemiseen ja eroon. Ja loputtomasti päättäväisyyttä, että myös pystyy olemaan erossa eikä palaa. Olin samantyyppisessä tilanteessa vähän aikaa sitten, jäin useammaksi vuodeksi vain sen vuoksi, että mies tolkutti ettei selviä lähdöstäni. Läksin monta kertaa ja palasin aina takaisin. Tiesin, ettei meillä ole tulevaisuutta ja odotin vain oikeaa hetkeä lähteä. Sitä hetkeä ei tullut, mutta minäkin tapasin elämäni miehen, ihanan, ymmärtäväisen ja turvallisen ja viimeistään silloin tajusin, miten onneton olen ollut. Päätin, ettei päivääkään enää ja tein miehelleni selväksi, että nyt erotaan ja lopullisesti. Seurasi tietenkin itkua ja hammastenkiristystä, mutta nyt asumme erillämme ja olemme ystäviä, olen entisen mieheni tukena ystävänä kun hänellä on vaikeaa. Ero sattui ja satutti, sattui myös minuun, vaikka rakkaus olikin jo kuollut. Nyt elämä näyttää valoisalta ja minulla on upea kahlitsemattomuuden tunne. En malta odottaa mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Päivääkään en ole eroa katunut, vain sitä, että hukkasin vuosia huonossa suhteessa. Hukkasin kallisarvoista aikaa sekä itseltäni että entiseltä mieheltäni.
Minäkin tässä kerään rohkeutta se ratkaisevan askeleen ottamiseen...Rakkautta ei mun puolelta enää ole, ainoastaan ehkä kiintymystä.
Meillä on myös lapsi, joka on tietysti päällimmäisenä mielessä, ja tekee tämän vielä vaikeammaksi.
Ollaan käyty vuosi sitten perheneuvolassakin, josta olikin apua...vähäksi aikaa.
Jossain tässä kesän aikana havahduin ja huomasin etten tunne yhtään mitään. Ahdistaa eikä nytkään oikein edes henki kulje.
Aikaisemmin kun ollaan puhuttu erosta, mieheni on alkanut itkemään ja pyytänyt uutta mahdollisuutta..."teen sitä ja tätä ja tuota jos vaan saan jäädä". Tähän asti olen antanut periksi, ja uskonut ja halunnutkin luottaa siihen että kaikki järjestyy.
Nyt ei enää tunnu siltä, nyt en edes halua yrittää, pitäis vaan saada se sanottua ääneen.
On se vain niin vaikeaa :(
Meilaa jos haluat juttuseuraa [email protected]
Kaikki puhuvat siitä kuinka saisivat sanottua, että haluaa eroon toisesta. Itse taidan olla siinä tilanteessa että mies miettii mitä hän haluaa elämältään. Jotenkin noita juttuja lukiessani pienikin toivon hiven häipyi. Jos olisin järkevä, soittaisin hänelle heti ja ilmoittaisin lähteväni jokatapauksessa. Mutta en voi. Niin paska kun se mies joskus onkin - niin paljon välitän ja niin pahalta ja turhalta ajatus erosta tuntuu. Toivon vain että hän tekee ratkaisunsa ja on varma siitä. Itse en haluaisi lähteä... Pahinta on tämä epävarmuus. Odotan tämän viikon ja sitten se selviää. 5 vuotta on pitkä aika poisheitettäväksi...miksi parisuhde on niin monimutkainen asia?
Olen todella kiitollinen ajatuksistanne. Ymmärrän selvemmin, että kierrän jonkinlaista kehää, joka ruokkii itseään. Alan taas jotenkin pehmetä ja tuudittautua ajatukseen, että meillä menee vielä hyvin. En kestä ahdistusta ja siksi suggeroin itseni pumpulisilla unelmilla perheonnesta ja muuttuvasta miehestä.
Mutta faktahan on se, että molempien pitää muuttua, koko suhteen luonteen pitää muuttua. Muuten on kyse vain vallasta ja kontrollista, ei tasa-arvoisesta suhteesta. Olisi valtava taakka ajatella toisen elävän minulle mitoitettua elämää.
Meidänkin rahatilanteemme on ns. perseestä, parisuhdeneuvonnat ja seksiterapiat on käyty. Siellä mies vannoi yrittävänsä kaikkea sata lasissa, mutta ne yritykset jäivät kyllä juhlapuheiksi. Kännissä mies lupailee aina maat ja taivaat. Se on hirveää. Olen pyytänyt sitä pitämään pään kiinni, koska uskon aina niihin lupauksiin kuin lapsi ja petyn kun ne eivät toteudu.
Olen pari kertaa 'ajautunut' pettämiseen, yhtään kiistämättä omaa vastuutani siitä ja suoraansanottuna ei yhtään kaduta. Ne ovat olleet läheisyyden, hyväksynnän ja naiseuden kannalta välttämättömiä. Mutta pitempiä suhteita minulla ei ole ollut. Olen myös ajatellut etten halua erota uuden suhteen avulla, se olisi väärin kaikkia kohtaan.
Kai minuakin pidättelee välittämisen lisäksi käytäntö, fyffen takia pitäisi muuttaa jonnekin jorpakkoon, enkä haluaisi että poika joutuu vaihtamaan elämänpiiriään, entinen avioerolapsi kun on ja joutunut pienempänä sopeutumaan suuriin muutoksiin. Tuntuu että suhteemme imee minulta voimat olla myös äiti.
Pelkään aivan selvästi tehdä päätöstä, koska tuskatonta sellaista ei ole. Ja ikävä kyllä olen turruttanut viime aikoina tuskaani lipittämällä viiniä enemmän kuin tarpeen.
Pakoilen omaa vastuutani jopa niin paljon, että etsin vastauksia horoskoopeista ja harkitsin jopa ennustajalla käymistä, minä yleensä järkevä, älykäs nainen.
Jatkan rohkeuden keräämistä ja toivotan sitä kaikille samassa tilanteessa painiskeville kanssasiskoille ja -veljille.