Olen ollut yhdessä avopuolisoni kanssa 8 vuotta, niistä 6 kihloissa. Suhteemme alkuaikoina mieheni petti minua ja tiedän sen tapahtuneen useasti. Hän jäi kiinni, pyysi anteeksi ja elämä jatkui. Annoin anteeksi ja uskon että pettämistä myöhemmin ei enää ole ollut. Jos totta puhutaan, en ole antanut anteeksi, enkä varsinkaan unohtanut. Tuntuu vain että vaikka toiseen luottaa, ei luota kuitenkaan. Vaikea selittää...
Vuosi sitten koin keskenmenon ja se ns. aukaisi silmäni. Tahdon elämältäni niin paljon muuta, kuin mitä nyt on. Olen kaiketi aina halunnut, en vain ole myöntänyt sitä itselleni. Hain viime syksynä kouluun ja muutamaan työpaikkaan. Mieheni ei ymmärtänyt lainkaan sitä että tahdoin tehdä jotain elämälleni. Olen varmasti tuhat kertaa koittanut selittää miehelle, että tahdon itselleni ammatin, työn jossa viihdyn ja että en aio jäädä nykyiseen työpaikkaani yhtään pidemmäksi ajaksi kuin on pakko(Pakko koska puolet asuntolainasta on kontollani). Olen 23-vuotias ja elämä edessä (omasta mielestä) mutta mies ei voi hyväksyä sitä.
Keskenmenon jälkeen olen halunnut vain elää omaa elämää, mielellään yksin. Miehen kanssa ei pysty keskustelemaan mistään asiasta ilman että hän suuttuu, häipyy ja uhkaa tehdä jotain itselleen. Olen yrittänyt selittää hänelle tuntemuksiani, pahaa oloa jne. mutta hän ei kuuntele ja jos joskus kuuntelee, hän huutaa vain "Arvaa miltä musta tuntuu!" Edes keskenmenon aiheuttamaan pahaan oloon en saanut häneltä tukea.
Vuosi on mennyt ja elämä on minulle hetki hetkeltä raskaampaa. Sukupuolielämä on väliltämme kuihtunut täysin, vain muutaman kerran koko vuoden aikana ja nekin kerrat ovat olleet minulle tuskaa. Tahdon pois tästä suhteesta, olen halunnut jo pitkään (Halusin jo ennen viime syksyn tapahtumia). Jatkuva riitely kuluttaa minulta voimia, koska olen miehen mielestä aina se joka on syypää kaikkeen, hänessä itsessä ei ole mitään vikaa.
Toisinaan uskon häntä, olen itse aiheuttanut kaiken; oli minun vikani että menetin lapseni, on minun vikani että tahdon elämältäni enemmän ja mies joutuu sen vuoksi "kärsimään"... Tunteeni miestä kohtaan ovat kuolleet. Välitän hänestä, mutta en rakasta, en aidosti.
Muutenkin olen väsynyt kaikkeen tuossa miehessä. Koko 8 vuoden ajan, olen ollut yksin se, joka hoitaa kodin, ruuanlaiton jne. Mies oppinut kotonaan siihen että nainen (hänen äitinsä) tekee kaiken valmiiksi, kuorii jopa perunat hänelle... Ei siinä mitään, minä teen ihan mielelläni, hoidan kodin jne, kunhan edes joskus saisin kiitoksen tai muun positiivisen huomautuksen. Itse kun tekee joskus jopa 12-tuntisia työpäiviä 7 päivää viikossa, ei aina jaksaisi olla heti kotiin tultua laittamassa ruokaa, pyykkäämässä tms.
Viimeisten kolmen kuukauden aikana olemme "uhkailleet" erolla puolin ja toisin. Minä olen ollut tosissani, mies ei. Alan todella olla niin väsynyt, että olen tämänkin viikon ollut sairaslomalla. Ollut vain sisällä ja miettinyt elämääni. Tästä seurauksena on ollut ainoastaan syyllistämistä miehen taholta...
Päätös on tehty, tahdon pois. Vielä kun keksisi siihen keinon. Yhteinen asunto, ajatukset siitä, mitä kaikki sukulaiset yms. sanovat (hehän olettavat meidän olevan onnellisia ja ikuisesti yhdessä) jne.
Oma on elämäni, tiedän, mutta mistä saa voiman ja rohkeuden ottaa itseään niskasta kiinni?
Onko kenelläkään samankaltaisia tarinoita jotka rohkaisisivat?
Vuosi sitten koin keskenmenon ja se ns. aukaisi silmäni. Tahdon elämältäni niin paljon muuta, kuin mitä nyt on. Olen kaiketi aina halunnut, en vain ole myöntänyt sitä itselleni. Hain viime syksynä kouluun ja muutamaan työpaikkaan. Mieheni ei ymmärtänyt lainkaan sitä että tahdoin tehdä jotain elämälleni. Olen varmasti tuhat kertaa koittanut selittää miehelle, että tahdon itselleni ammatin, työn jossa viihdyn ja että en aio jäädä nykyiseen työpaikkaani yhtään pidemmäksi ajaksi kuin on pakko(Pakko koska puolet asuntolainasta on kontollani). Olen 23-vuotias ja elämä edessä (omasta mielestä) mutta mies ei voi hyväksyä sitä.
Keskenmenon jälkeen olen halunnut vain elää omaa elämää, mielellään yksin. Miehen kanssa ei pysty keskustelemaan mistään asiasta ilman että hän suuttuu, häipyy ja uhkaa tehdä jotain itselleen. Olen yrittänyt selittää hänelle tuntemuksiani, pahaa oloa jne. mutta hän ei kuuntele ja jos joskus kuuntelee, hän huutaa vain "Arvaa miltä musta tuntuu!" Edes keskenmenon aiheuttamaan pahaan oloon en saanut häneltä tukea.
Vuosi on mennyt ja elämä on minulle hetki hetkeltä raskaampaa. Sukupuolielämä on väliltämme kuihtunut täysin, vain muutaman kerran koko vuoden aikana ja nekin kerrat ovat olleet minulle tuskaa. Tahdon pois tästä suhteesta, olen halunnut jo pitkään (Halusin jo ennen viime syksyn tapahtumia). Jatkuva riitely kuluttaa minulta voimia, koska olen miehen mielestä aina se joka on syypää kaikkeen, hänessä itsessä ei ole mitään vikaa.
Toisinaan uskon häntä, olen itse aiheuttanut kaiken; oli minun vikani että menetin lapseni, on minun vikani että tahdon elämältäni enemmän ja mies joutuu sen vuoksi "kärsimään"... Tunteeni miestä kohtaan ovat kuolleet. Välitän hänestä, mutta en rakasta, en aidosti.
Muutenkin olen väsynyt kaikkeen tuossa miehessä. Koko 8 vuoden ajan, olen ollut yksin se, joka hoitaa kodin, ruuanlaiton jne. Mies oppinut kotonaan siihen että nainen (hänen äitinsä) tekee kaiken valmiiksi, kuorii jopa perunat hänelle... Ei siinä mitään, minä teen ihan mielelläni, hoidan kodin jne, kunhan edes joskus saisin kiitoksen tai muun positiivisen huomautuksen. Itse kun tekee joskus jopa 12-tuntisia työpäiviä 7 päivää viikossa, ei aina jaksaisi olla heti kotiin tultua laittamassa ruokaa, pyykkäämässä tms.
Viimeisten kolmen kuukauden aikana olemme "uhkailleet" erolla puolin ja toisin. Minä olen ollut tosissani, mies ei. Alan todella olla niin väsynyt, että olen tämänkin viikon ollut sairaslomalla. Ollut vain sisällä ja miettinyt elämääni. Tästä seurauksena on ollut ainoastaan syyllistämistä miehen taholta...
Päätös on tehty, tahdon pois. Vielä kun keksisi siihen keinon. Yhteinen asunto, ajatukset siitä, mitä kaikki sukulaiset yms. sanovat (hehän olettavat meidän olevan onnellisia ja ikuisesti yhdessä) jne.
Oma on elämäni, tiedän, mutta mistä saa voiman ja rohkeuden ottaa itseään niskasta kiinni?
Onko kenelläkään samankaltaisia tarinoita jotka rohkaisisivat?
Vastaukset 6
Vanhimmat
en ole ollut samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. elät hetkeä joka ei varmasti ole helppoa. olet tehnyt päätöksen eikä kukaan tosiaan voi kertoa miten parhaiten ratkaisusi toteuttaisit. ilman kipua se tuskin tulee onnistumaan, olisithan jo toiminut jos se olisi tuskatonta. yhteinen asunto ei voi olla syy pysyä yhdessä etkä ole vastuussa sukulaisillesi elämästäsi, tiedät kyllä sen. mutta suhteen lopettaminen. onko se varmasti oikea ratkaisu, vaikka nyt se näyttäisikin ainoalta. kirjoittamisesta päätellen voisit tehdä vielä ennen sitä jotakin. ensinnäkin lopettaa äitinä olo miehellesi, näytä että olet tasavertainen avopuoliso ja sinullakin on omat tarpeesi ja toiveesi. pistä kotityöt jakoon, varmasti miehesi pystyy tiskaamaan, siivoamaan ja oppisi tekemään jopa ruokaakin. osallistumaan kotitöihin. ota aikaa myöskin itsellesi, jatka opiskeluja vaikka työn ohella, jollei nykyinen työ suo siihen mahdollisuuksia vaihda työtä. olette lapseton pari (ilmeisesti) joten järjestelyt pitäisivät olla helppo toteuttaa. "avaa häkkisi ovi, astu ulos" ja jätä siitä mahdollisesti nouseva riitely miehellesi, ei varmasti jaksa yksinään kauan. poistu vaikka ulos raittiiseen ilmaan "melusaasteelta" pakoon. et tarvitse miehesi lupaa elää omaa elämääsi. hanki siihen lisää sisältöä.
kannattaisi varmaankin myös selvittää uudestaa miehesi alkuaikojenne pettämiset, koska asia on jäänyt painamaan sinua. voi tuntua pahalta repiä haavoja auki, mutta kyllä miehesi on vähintään velkaa sen että ottaa vastuun teoistaan, istuu vielä samaan pöytään ja on läsnä aidosti keskustelussa. on vaan niin että anteeksiantaminen ei ole vain sana joka sanotaan. vie aikaa käsitellä loukkaus, siihen kuluu myös monenlaista tunnetta loukkaajan ja loukatun välille. pienestä jutusta kun ei ole kyse. joskus ehkä pystyt antamaan aidosti anteeksi. se helpottaa sinuakin silloin paljon.
siis, pakota miehesi kasvamaan pikku-pojasta miehen suuntaan. jos puolisoltasi ei löydy valmiuksia ymmärtää arvoasi, erkanee tienne varmastikkin itsekseenkin.
Kiitos viestistäsi.
Oli todella helpottavaa saada todellisia neuvoja, eikä pelkkiä solvauksia yms.
Mietiskeltyäni lisää, olen yhä vain varmempi siitä että minun pitää saada elää omaa elämää. Yksin.
Se todella tuntuu ainoalta mahdollisuudelta, koska voimani eivät enää riitä yrittämiseen. En pysty muuttamaan "miestä" mieheksi, lopulta sen täytyy lähteä hänestä itsestään. Keskustelemaan hän on kykenemätön, enkä sitäkään enää jaksa yrittää.
Tänään olen ottanut yhteyttä kiinteistövälittäjiin jotta saisin hinta-arvion asunnosta. Asiat alkaavat rullata pikku hiljaa eteenpäin, vaikkakin epäröintiä edelleen on. Kaikki sattuu lujaa, mutta uskon vakaasti, että olen onnellinen vasta kun ainoa huoleni olen vain minä itse.
Olen valvonut nyt useamman vuorokauden ja lukenut tuota kirjoitustani läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Viesti itsessään taisi lopulta olla se "rohkaiseva tekijä".
Olen tähän asti elänyt muita varten, nyt on aika aloittaa minun omani.
Eikös joku sananlasku tms. sano että, "On ensin rakastettava itseään, ennen kuin voi rakastaa muita."
Kiitos vielä sinulle mies 40, annoit paljon ajattelemisen aihetta.
Tuntuu pahalta sanoa näin, vain lukemisen perusteella. Mutta sanoisin, että lähde. Sinä ansoitset paljon parempaa. älä anna hänen seistä onnesi edessä, vaan ajattele kerrankin vain itseäsi.
Sinä ja jaksamisesi ovat tärkeimmät asiat juuri nyt!
Minulla on juuri samanlainen tilanne päällä. Haluaisin opiskella ja nauttia elämästä yhdeksän kipeän seurusteluvuoden jälkeen. Päättää aivan itse omista asioista, mutta avomies ei kuulemma voi kuvitella elämää ilman minua ja mikäli minä lähden - hän tappaa itsensä. En tiedä onko tämä vain uhkailua, mutta en ole uskaltanu testata. Nyt tässä parisuhteessa eletään pakon edessä ja kenelläkään ei ole kivaa. Minun näkemys asiaan on, ettei kenenkään maailma kaadu yhteen ihmiseen (tai sen puuttumiseen). Meillä jokaisella on oma elämä elettävänä ja omaakin onnea on ajateltava.
Olis mukava vaihtaa sähköpostitse ajatuksia toisen samassa tilanteessa olevan kanssa...
Olisi tosiaan mukava vaihtaa ajatuksia.
Elämä tosin on kiireistä tällä hetkellä, mutta kelpaisi kyllä ystäväksi joku joka ymmärtää tunteita ja ajatuksia.
Kirjoittele, jos haluat purkaa omia tuntojasi.
[email protected]
Tosi kamalaa että puoliso itsemurhalla uhkaillen pakottaa teidät jäämään kamalaan suhteeseen - ei se voi olla oikein! Se viimeistään tappaa tahdon olla ko. suhteessa, kun ei koe olevansa vapaa tekemään päätöksiä, olemaan itse vastuussa elämästään.
Erosimme poikaystäväni kans joku vuosi sit ja hän rupes katumaan, mut mä en enää halunnut palata entiseen, niin sain tod. kuulla kaikki itsemurhauhkauksista lähtien... Sanoin vaan sit että "et sä itseäs tapa, ja jos tapatkin niin ei se minun syyni ole, eikä sinua voisi auttaa sillä sinä tekisit sen koska olet jo niin päättänyt tehdä".
Minulla ei ollut tuolloin juurikaan tunteita häntä kohtaan, joten olin aika "kylmäpäinen". Moinen ruinaaminen, kiristys ja uhkailu vain sai minut kaikkoamaan kauemmas.
Luottakaa itseenne ja tietäkää, että teille käy hyvin, mitä ikinä päätättekään ja muistakaa, että itse pystyy vaikutamaan todella elämäänsä ja onneööisuuteensa! Älkää tyytykö vaan tahtokaa!