Olen juuri aloittanut AMK-opinnot hoitoalalla (sairaanhoitaja). Hain kyseiseen kouluun vain ja ainoastaan siksi, koska syksyn haussa ei muita itseäni kiinnostavia aloja ollut tarjolla ja opiskelupaikka oli saatava. Lisäksi suvussani ja lähipiirissäni on paljon hoitoalan ihmisiä ja olen aina tiennyt, että minun "kuuluu" mennä hoitoalalle.
Mutta.
Olen tässä opintojen edetessä huomannut, että hoitoala ei kiinnosta minua ollenkaan, enkä todellakaan halua sairaanhoitajaksi. Niimpä lopetin koulun, menin töihin ja aion ensi keväänä hakea kauppakorkeaan opiskelemaan kauppatieteitä. Kaupallinen ala on se, jota oikeasti haluan ja jonne olen aina salaa haaveillut meneväni. Kerroin suunnitelmastani vanhemmilleni ja siitäkös he riemastuivat!
Haukkuivat minut "lyttyyn" ja sanoivat, että teen todella ison virheen, kun lopetan koulun ilman mitään takuuta uudesta opiskelupaikasta. Sanoivat myös, että kuulun hoitoalalle ja siellä on töitä ihan varmasti tarjolla. Tiedän nuo asiat, mutta EN HALUA hoitoalalle. Tätä he eivät tuntuneet mitenkään käsittävän.
Olen siis 20-vuotias ja asun omassa asunnossa, joten päätän itse omasta elämästäni. Olisi kuitenkin ollut mukavaa, että vanhempani tukisivat minua päätöksessäni ja olisivat olleet iloisia puolestani, koska tajusin vihdoinkin, mitä oikeasti haluan tehdä työkseni. Meillä on muutenkin ollut aina todella hyvät ja läheiset välit, siksi ehkä otankin tämän turhan vakavasti?
Mutta.
Olen tässä opintojen edetessä huomannut, että hoitoala ei kiinnosta minua ollenkaan, enkä todellakaan halua sairaanhoitajaksi. Niimpä lopetin koulun, menin töihin ja aion ensi keväänä hakea kauppakorkeaan opiskelemaan kauppatieteitä. Kaupallinen ala on se, jota oikeasti haluan ja jonne olen aina salaa haaveillut meneväni. Kerroin suunnitelmastani vanhemmilleni ja siitäkös he riemastuivat!
Haukkuivat minut "lyttyyn" ja sanoivat, että teen todella ison virheen, kun lopetan koulun ilman mitään takuuta uudesta opiskelupaikasta. Sanoivat myös, että kuulun hoitoalalle ja siellä on töitä ihan varmasti tarjolla. Tiedän nuo asiat, mutta EN HALUA hoitoalalle. Tätä he eivät tuntuneet mitenkään käsittävän.
Olen siis 20-vuotias ja asun omassa asunnossa, joten päätän itse omasta elämästäni. Olisi kuitenkin ollut mukavaa, että vanhempani tukisivat minua päätöksessäni ja olisivat olleet iloisia puolestani, koska tajusin vihdoinkin, mitä oikeasti haluan tehdä työkseni. Meillä on muutenkin ollut aina todella hyvät ja läheiset välit, siksi ehkä otankin tämän turhan vakavasti?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Anna heille aikaa sopeutua ajatukseen, kun tuo tilanne taisi muuttua ihan puun takaa.
Hienoa että toteutat omia päämääriäsi!
Paljon onnea matkaasi, kyllä ne vanhemmatkin sinulle parasta toivoo kunhan säikähtivät kun lopetit heti alkuvaiheessa että et ookkaan pitkäjänteinen.
Oma poikani on valmistunut mielenterveyshoitajaksi, mutta nyt vain on tullut tosiasia eteen, ettei tahdo töitä löytyä muualta kuin vanhainkodista. Sinne ei poika tahdo mennä töihin, enkä ihmettele lainkaan.
Aikansa mietittyään hakeutui kauppakouluun, mutta pääsi onneksi aikuispuolelle, ja on nyt ihan tyytyväinen valintaansa.
Äitinä en suuremmin puuttunut valintaan, mutta ensimmäiseen ammattiin olen kyllä painostanut. Kesken en ole antanut kouluja jättää. Itse jätin aikoinaan koulun kesken ja sinne palaaminen on ollut todella ylivoimaista. Tätä en ole lapsilleni halunnnut, ja siksi olen yrittänyt kaikin keinoin tukea,että se ensimmäinen tutkinto on tullut suoritettua ilman mutkia.
Tyypillistä. Omat vanhempani eivät voineet hyväksyä kun vedin priimusoppilaana paperit lukiosta ja lähdin taidealalle. Sitten sain todistaa kuinka he muka "salaa" puhuivat keskenään että "ei siitä tule koskaan mitään." Tuntui minulle lähinnä herätykseltä siinä minkälainen se vanhempien rakkaus sitten olikin.
Onneksi olin vahva luonne ja tiesin mitä en halunut. Siskostani tuli perheen helmi ja minä olin se reppana joka ei tienyt mitä halusi. Nyt, vaikka elämä on heitellyt työsuhteesta/ projektista toiseen ja toimeentulo on mitä on -ainoa mitä en ole katunut pätkääkään, että otin silloin joskus sen toisen suunnan kuin muut.
Neuvoni sinulle: vanhemmat eivät elä sitä elämääsi vaan sinä itse!
Täälläkin taidealaa opiskeleva, josta olisi pitänyt tulla mieluiten tradenomi tai opettaja. Vanhemmat järkyttyivät kun lähdin opiskelemaan "sossupummien" alaa. Kun kerroin tulevaisuudensuunnitelmistani taidealan yrittäjänä siihenkin tuli täystyrmäys. Eivät he sitä pahalla tarkoittaneet, olen ainoa lapsi ja he suojelevat minua joskus liikaa. Toisen vanhemman lähipiirissä sattui aikanaan konkurssi joten siksi minua on kehotettu pysymään poissa yrittäjyydestä.
Olen ollut mukana osuuskuntatoiminnassa ja nyt minua odottaa työt isossa mediatalossa. Että se siitä sossupummaamisesta. Onneksi vanhempien aseneet ovat vuosien saatossa muuttuneet ja he ovat nähneet, kuinka kovalla kunnianhimolla olen löytänyt paikkani alalta, josta jalansijan saaminen on vaikeaa.
Hoitoala on himputin vaativa ala nykyään, pitää hallita monipuolisia taitoja ja varmaankin sitten jaksamiseltaa "revetä vähän joka suuntaan".
Siksikin se oma halu ja motivaatio on niin tärkeä, kun juuri sen avulla hoitsut jaksaa työssään paremmin päivästä toiseen.
Jos taas nuin vaativalle alalle menee esim pelkästään siitä syystä ettei läheiset tykkää kyttyrää, niin suuri mahdollisuus että palaa loppuun alalla, kun siellä nääntyy jo heitäkin jotka rakastavat työtään.
Vanhemmat on yleensä huolissaan juuri siistä syystä lapsistaan kun mille tahansa alalle ja koulutukseen on nykypäivänä niin kova tunku, että moni ei pääse yhtikäs minnekään sisään ja sitten on pelko että jääkö toi meidän nuori ihan elämän ratapenkalle istuksimaan kun työllisyystilannekkin on tosi heikko tällä hetkellä.
Eli siitä huolesta yleensä tuo toppuuttelu kumpuaa ja nuoresta sitten tuntuu että häntä yritetään väkisin laittaa muottiin joka tuntuu aivan vieraalta hänen persoonalleen tai omimmille taidoilleen.
Jos opiskelujen alkuvaiheessa tökkää noinkin pahasti, niin ihan turhaa siellä on aikaansa tuhlata, vaan antaa reilusti paikkansa sellaiselle kenelle se on unelmien täyttymys, kun näitähän monta kertaa sieltä varasijalta riemusta kiljuen tulee tilalle. Ja sitten suuntaa sille alalle mille mielellään menee oppimaan ja missä haluaa laittaa ittestään parasta tiskiin.
Älä hyvänen aika piittaa siitä mitä muut sanovat. Tee niin kuin itsestäsi tuntuu paremmalta. Onnea omalle tiellesi!
Yhdyn aikaisempiin vastauksiin täällä ja samoin kokemaasi.
Kahdesti itsekin olen hakenut hoitoalalle, mutta äitini mielestä minun ei kuulu koskaan päästä naisten aloille sukupuolestani huolimatta. Kun olin jo aloittanut kansanopiston perhepäivähoitajan linjan, äiti totesi myöhässä:"Et sitten EKOon astu!"
Hänessä on selvästi narsistin ja marttyyrin kateudenvietti. Hänen mielestä paikkani on sängynpohjassa hautaan asti. Olemme siis kohtalontovereita vanhempiemme kohtelun osalta. En ole välittänyt heidän kommenteistaan, vaan teen päätökseni itse. Säilytä sinäkin päätäntävaltasi ja hae kauppatieteelliseen suunnitelmasi mukaan. Salaa tarvittaessa esim. hakuprosessi tai opiskelupaikkakunta.
Minäkin olen ollut siivousalalla 5 vuotta. Olen 25 vuotias. Viime talvesta asti minua on alkanu kiinnostaa maalarin ammatti. Myönnän etten ole täysin tyytyväinen nykyiseen työhön. Kun sanoin isälleni ajatuksistani, hän tyrmäsi heti ja sanoi että kun olen vakituisessa työssä, minun ei kannata lähteä mihinkään.