Vannoutuneille parisuhteen kannattajille varoitus, tämä teksti voi ylittää ymmärryksenne tai saada verenne kiehumaan:)
Paljon on puhetta "sinkkujen säälittävyydestä"; kuinka epätoivoiset sinkut (lähinnä naiset) juoksevat baareissa metsästämässä seuraa ja lähtevät yhden illan kumppanien mukaan. Nämä epätoivon musertamat, parisuhteessa tiiviisti elävien arvostelemat sinkut ovat säälittäviä, niiden puolesta saa oikein hävetä, mikseivät ne voi alkaa seurustella, miksion juostava baarista toiseen ja sängystä seuraavaan? Eivätkö nekin voi jo rauhoittua, eikö sitoutuminen kiinnosta? Pelottaako vastuunkanto yhteisestä elämästä ja arjen koittamisesta?
Oletteko ajatelleet, että loppujen lopuksi tällaisia sinkkuja on HYVIN vähän. Suurin osa sinkuista on ihan normaaleja, terveitä ihmisiä, joilla ei, yllätys yllätys, ole mitään sitoutumiskammoa, ja he olisivatkin valmiit sitoutumaan jos oikea kumppani löytyisi.
He tosiaan tahtovat löytää oman kultansa, eivätkä etsi epätoivoisesti sielunkumppaniaan eri sängyistä ja baarin huuruista. He eivät vain ole kohdanneet sitä oikeaansa.
Sitten, on olemassa vielä yksi ryhmä sinkkuja, sen ryhmä johon itse kuulun. Siksi kerronkin hieman omakohtaisiakin kokemuksia, jotta osaisitte ymmärtää meitä paremmin. Lukekaa ajatuksella...
Itselläni on takana vaikea parisuhde, jossa mies oli se osapuoli joka teki suhteen valehtelematta hankalaksi. Sairas mustasukkaisuus ja muusta puhumattakaan, tekivät elämästäni helvetin ja kodistani vankilan, joiden seinien ulkopuolelle meno oli kaikkea muuta kuin sallittua...
Tästä kaikesta minä sain voimaa viimeinkin lähteä. Nyt olen ollut vähän aikaa sinkkuna, eikä yhtään kaduta suhteesta lähteminen.
Ja, tiedättekö, miksen halua uutta miestä vielä vähään aikaan? Siksi, että tarvitsen nyt enemmän aikaa jotta voin luottaa uudestaan, tarvitsen varmuuden ettei minua enää kohdella kaltoin ja minun on oltava varma että olen turvassa entiseltäni. Tarvitsen aikaa itselleni.
Siksi en siis halua uutta miestä. Nyt odotan, että löydän elämääni tasapainon, pääsen irti kokonaan entisestä suhteestani ja saan tehdä sitä mikä minusta tuntuu hyvältä. Haluan olla itse onnellinen ennenkuin voin tehdä toisen onnelliseksi.
...!
Mietipä nyt sinkkujen säälittävyyttä uudelleen.
Onko säälittävää jos haluaa tuntea olevansa turvassa?
Onko säälittävää haluta olla onnellinen?
Onko säälittävää haluta tasapainoista elämää?
Niinpä. Sitä minäkin.
Paljon on puhetta "sinkkujen säälittävyydestä"; kuinka epätoivoiset sinkut (lähinnä naiset) juoksevat baareissa metsästämässä seuraa ja lähtevät yhden illan kumppanien mukaan. Nämä epätoivon musertamat, parisuhteessa tiiviisti elävien arvostelemat sinkut ovat säälittäviä, niiden puolesta saa oikein hävetä, mikseivät ne voi alkaa seurustella, miksion juostava baarista toiseen ja sängystä seuraavaan? Eivätkö nekin voi jo rauhoittua, eikö sitoutuminen kiinnosta? Pelottaako vastuunkanto yhteisestä elämästä ja arjen koittamisesta?
Oletteko ajatelleet, että loppujen lopuksi tällaisia sinkkuja on HYVIN vähän. Suurin osa sinkuista on ihan normaaleja, terveitä ihmisiä, joilla ei, yllätys yllätys, ole mitään sitoutumiskammoa, ja he olisivatkin valmiit sitoutumaan jos oikea kumppani löytyisi.
He tosiaan tahtovat löytää oman kultansa, eivätkä etsi epätoivoisesti sielunkumppaniaan eri sängyistä ja baarin huuruista. He eivät vain ole kohdanneet sitä oikeaansa.
Sitten, on olemassa vielä yksi ryhmä sinkkuja, sen ryhmä johon itse kuulun. Siksi kerronkin hieman omakohtaisiakin kokemuksia, jotta osaisitte ymmärtää meitä paremmin. Lukekaa ajatuksella...
Itselläni on takana vaikea parisuhde, jossa mies oli se osapuoli joka teki suhteen valehtelematta hankalaksi. Sairas mustasukkaisuus ja muusta puhumattakaan, tekivät elämästäni helvetin ja kodistani vankilan, joiden seinien ulkopuolelle meno oli kaikkea muuta kuin sallittua...
Tästä kaikesta minä sain voimaa viimeinkin lähteä. Nyt olen ollut vähän aikaa sinkkuna, eikä yhtään kaduta suhteesta lähteminen.
Ja, tiedättekö, miksen halua uutta miestä vielä vähään aikaan? Siksi, että tarvitsen nyt enemmän aikaa jotta voin luottaa uudestaan, tarvitsen varmuuden ettei minua enää kohdella kaltoin ja minun on oltava varma että olen turvassa entiseltäni. Tarvitsen aikaa itselleni.
Siksi en siis halua uutta miestä. Nyt odotan, että löydän elämääni tasapainon, pääsen irti kokonaan entisestä suhteestani ja saan tehdä sitä mikä minusta tuntuu hyvältä. Haluan olla itse onnellinen ennenkuin voin tehdä toisen onnelliseksi.
...!
Mietipä nyt sinkkujen säälittävyyttä uudelleen.
Onko säälittävää jos haluaa tuntea olevansa turvassa?
Onko säälittävää haluta olla onnellinen?
Onko säälittävää haluta tasapainoista elämää?
Niinpä. Sitä minäkin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sääli itseäsi!
Mitäs valitsit paskan, ihan oma vikasi.
Ei tuollai voi syyttää naisia, jos mies olikin paska. Etkö paviaani käsitä, että jotkut miehet muuttuvat suhteen edetessä. Milloin mistäkin syystä. Mutta ei sitä todellakaan voi tietää miehestä heti alusta, että joo, toihan ihan selkeesti muuttuu hulluksi paskiaiseksi jossain välissä.
Ei siis ole naisen vika.
Hyvä kirjoitus, vaikka en ole ikinä pitänyt sinkkuja säälittävinä. Hyvä että sait lähdettyä pois huonosta suhteesta, se on vaikeaa vaikkei sen voisi kuvitella olevan. Toivottavasti löydät onnea ja turvaa elämään, kaikkea hyvää!
Outoa miksi naiset rakastaa noita väkivaltasia, mustasukkaisia narsisitimiehiä. Kunnon miehet jää yksin...
Ei ne miéhet sellaisia yleensä alussa ole. Eikä suuri osa varmasti tavallisia miehiä kummenpia tapauksia. Kaikki väkivaltaiset ei ole panoeinoja tai naistensuursuosikkeja.
Ystävän elämästä olen nähnyt kuinka vaikea väkivaltaisesta suhteesta on irrota. Naista on jo alistettu pitkään ennen kuin eka lyönti osuu. Ja pelko on jo tässä vaiheessa kova. Jos lähdet tiedät, että nyrkki osuu.
Minusta on loukkaavaa syyllistää naista siitä, että mies lyö.
Miten niin loukkaavaa. Itse se on sen äijän valinnut. Minusta on loukkaavaa, että naiset pakoilevat vastuutaan. Syrjivät hiljaisia ja kilttejä miehiä ja ravaavat vittumehut reisille roiskuen jänskien panopellejen perässä. Sitten on vielä pokkaa kitistä kun panopelle lyö ja pettää. Huono maku ja arvostelukyvyn puute on ihan oma vika, kyllä miehestä oikeasti näkee yhdellä vilkaisulla millainen se on, ei se mitenkään yllättäen "muutu" väkivaltaiseksi pettäjäksi, kyllä se oli sellainen jo alunpeirin. Hyi vittu että olette tekopyhiä.
Totta turiset. Tuossa kohdassa että miehestä näkee oikeasti mikä se on miehiään. Siksi on todella väärin väittää että näistä ATM pellehermanneista olisi "kunnon miehiksi" suhteeseen päästyään. pillu ei todellakaan paranna ketään joten jätetään ne höpinät nyt pois laskuista. Kerran sosiaalisesti rajoittunut, työtä vieroksuva pysyy sellaisena vaikka naisen saisikin.
Ja sinä olet tietysti esimerkki siitä kiltistä ja mukavasta miehestä. Olen vakuuttunut, että väkivaltaiset miehet ovat enimmäkseen juuri näitä katkeria miehiä, jotka joku nainen on erehtynyt huolimaan. Tällainen mies on sairaan mustasukkainen ja kontrolloiva kun tietää kuinka pienet mahdollisuudet uutta naista on saada.
Sanoo mies, joka ei ole koskaan seurustellut ja luulee tietävänsä mistä puhuu..
Samaa mieltä tuosta, että muista miehistä näkee tai kuulee aika nopeasti, onko todennäköistä että se lyö tai pettää. Luultavasti naisille pidetään kuitenkaan erilaista fasadia yllä, mene ja tiedä.
Minusta on myös hyvä, että olet ajatellut käsitellä vanhaa kuormasi ennen kuin alat uuteen suhteeseen. Tiedän, että se kannattaa. Heikkona olisit helposti altis epämääräisiin suhteisiin, jotka haavoittaisivat sinua edelleen ja edelleen.
Itse en ole kokenut väkivaltaa suhteessa, mutta muuten isoja ongelmia ex-miehellä oli. Eropäätöksen teko jo helpotti oloa, tiesi että nyt se on ainakin pahimmilta osin ohi. Nyt 1.5 v erosta, huomaa kuinka elämä on tullut tasapainoiseksi ja useammat ihmiset ovat kyselleet onko minulla uusi mies kun hehkun. Ei ole, olen vain niin onnellinen ;-) Kun kokee vaikeita hetkiä, osaa arvostaa elämän pieniä asioita, läheisiään, ystäviään ja perhettään. Ja on ehkä helpompi erottaa mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä elämässä, onnellisuudessa ja rakkaudessakin.
Suosittelen lukemista: Fisher: jälleenrakennus. Stemppiä ja muista, että vaikka vaikeita hetkiä on ja tulee olemaan, lopussa kuitenkin kiitos seisoo! Ja jonain päivänä kun kuorma on purettu ja tunteet auenneet, rohkeutta elää ja nauttia!
Tuon tekstin jälkeen jäin miettimään aavistuksen verran hölmistyneenä, että onko olemassa vielä ihmisiä joille sinkkuus on sairaus? Erikoista. Mä tykkään kyhnätä parisuhteessa, enkä järin paljon ole eläissäni sinkkuna ollut, mutta en kuitenkaan koskaan ole ajatellut et sinkkuus olisi jotenkin ihmeellistä tai halveksittavaa.
Sehän on erinäisiä syitä (en jaksa luetella listaa, jokainen ajatelkoon itse), miksi ihminen on tai haluaa olla sinkku. Kuten parisuhdekin. Kaikilla on kaikkeen syynsä, yleensä.
Jos itse joskus jäisin sinkuksi, niin myös valitsisin pysyä jatkossakin sinkkuna. Siitä huolimatta, vaikka parisuhdeihminen koen olevanikin enemmän. Ei kuitenkaan parisuhteeseen viitsi ryhtyä vain siksi, että on joku jonka kanssa olla. Sen pitää tuntua hyvältä ja oikealta.
Jos sellaista fiilistä ei ole, niin minusta sinkkuna oleminen on silloin viisasta (jopa) valita parisuhteen sijaan. Ei vain ns. "joutua olemaan sinkkuna".
Kaikessa rauhassa sinkkuna, ei pidä muiden ajatuksista liikoja välittää. Kun omasta elämästä on kyse ja omasta hyvinvoinnista. Enemmän vahinkoa syntyy muiden mieliksi elämisestä, kun jokin ei tunnu omalta valinnalta ja hyvältä.
Aika moni nainen sanoo, että jos nyt jäisi sinukuksi, niin ei enää lähtisi parisuhteeseen. Vaikka siis olisi ihan hyväkin parisuhde. En minäkään tunnista mitään sinkkusääliä.
Hyvä aloitus! Itselläni on takana kolme huonosti toiminutta parisuhdetta. Aina oli jokin, aluksi vähäpätöiseltä tuntunut juttu, joka alkoi vuosien saatossa syömään kaiken energian. Suhteissa minua vaivasi aina oman tilan puute. Kun erosin viimesestä vaikeasta avioliitostani, päätin elää sinkkuna lopun ikääni. En halunnut enää parisuhteen riitoja ja jatkuvaa väänämistä omasta tilasta. En ole oikein parisuhdetyyppi.
Eipä siinä sitten kauaa mennyt, kun tapasin samassa elämäntilanteessa olevan naisen. Muutaman kuukauden tapailun jälkeen huomasimme olevamme aivan rakastuneita toisiimme. Päädyimme molemmille optimaaliseen, kahden sinkun sitoumukselliseen suhteeseen. Asumme erillään, mutta aika lähellä toisiamme. Emme halua edes ajatella yhteenmuuttoa. Olemme onnellisia näin, joten miksi pitäisi ottaa parisuhteen taakka kannettavaksi.
Mulla on hieman saman tyylinen tilanne, vaikka siihen johtanut tapahtumaketju oli erilainen.
Vanha suhde oli huono lähinnä puhumattomuuden ja luonteiden yhteensopimattomuuden vuoksi. Pitkästä ja myrskyisestä suhteesta ottaa kuitenkin aikaa päästä kunnolla kuiville, vaikka elämä alkaakin olla jo aika hyvin tasapainossa.
Pientä säätöä kesällä kuitenkin oli pitkästä aikaa ja vaikka se ei kuitenkaan johtanutkaan sen enempään, oli hienoa huomata, että kelpaan vielä, voin saada muutakin kuin huutoa, piikittelyä ja hylkäävää kohtelua ja joku voi tulla läsnäolostani onnelliseksi.
Olen myös oppinut rakastamaankin itseäni aivan erilailla kaikkien vaikeuksien jälkeen. Vaikka olenkin myös hyvin sosiaalinen, pidän yhä enemmän omastakin seurastani, eikä yksinäisyyttä enää täytä hirvittävä kaipuu, jonka kohdistan keheen tahansa vähänkään kiinnostavaan.
Tiedän kuitenkin myös, mitä parisuhde voi sopivan ihmisen kanssa olla, ja pidän sitä edelleen erittäin tavoittelemisen arvoisena. Kuitenkin edellytyksenä on, että luonteet sopivat yhteen niin, ettei kumpikaan joudu yrittämään tahtoen tai tahtomattaan muuttamaan itseään, tai toimimaan luonnettaan vastaan, suhteen toimimiseksi.