Olen parikymppinen kahden lapsen äiti. Mieheni kanssa olemme asuneet yhdessä yli puoli vuosikymmentä. Olen nyt äitiyslomalla, molempien lasten kanssa kotona. Arki rullaa yleensä ihan mukavasti, mitä nyt tulee välillä kotitöistä kitistyä.. Ongelmaa on ollut miehen pornon katsomisesta muutaman kerran, mikä on syönyt entisestään huonoa itsetuntoani. Mies on luvannut ettei enää katso, kertonut että kyllä minä riitän hänelle ja rakastaa jne..
Kuitenkin on sellainen olo, että en riitä enkä ole
tarpeeksi hyvä. Mies ei ikinä kehu ulkonäköäni vaikka minulle ovat muut sanoneet useasti että olen kaunis ja fiksu. Mies ei tunnu huomaavan vaikka meikkaan ja laitan hiukset ihan vain häntä ilahduttaakseni. Sheivaan ja pukeudun nätisti, pidän kodista huolen ja hoidan lapset eikä silti ikinä kuulu kiitoksen sanaa! Sitä alkaa jo itsekin uskoa, että olen oikeasti niin ruma ja ällöttävä ettei minussa ole mitään kehumisen arvoista. Minä kyllä mainitsen aidosti ihailevana että onpas sulla hiukset kivasti tai näytät tosi hyvältä tuossa paidassa tai kiva juttu että lämmitit saunan tms.. Minä saan kiitoksen lähinnä ruuasta, jos edes aina siitäkään. Minulla ei ole oikein mitään harrastusta enkä nyt vielä pysty mitään aloittamaankaan kun vauva on täysimetyksellä. Opiskelut jäivät tauolle niin en sieltäkään saa myönteistä ja rakentavaa palautetta mikä saisi minut tuntemaan itseni hyväksi edes jossain. Onko tämä ongelma vain minun korvieni välissä? Miten kohotan itsetuntoani omin avuin? Miehelle olen kyllä joskus sanonut, että kaipaisin kehuja ja tunnetta siitä että olen arvostettu, haluttu ja rakastettu. En vaan kehtaa kovin usein tästä sanoa, mahdolliset huomionosoitukset eivät tuntuisi aidolta pakotettuna.. Äh olenko ihan lapsellinen?
Kuitenkin on sellainen olo, että en riitä enkä ole
tarpeeksi hyvä. Mies ei ikinä kehu ulkonäköäni vaikka minulle ovat muut sanoneet useasti että olen kaunis ja fiksu. Mies ei tunnu huomaavan vaikka meikkaan ja laitan hiukset ihan vain häntä ilahduttaakseni. Sheivaan ja pukeudun nätisti, pidän kodista huolen ja hoidan lapset eikä silti ikinä kuulu kiitoksen sanaa! Sitä alkaa jo itsekin uskoa, että olen oikeasti niin ruma ja ällöttävä ettei minussa ole mitään kehumisen arvoista. Minä kyllä mainitsen aidosti ihailevana että onpas sulla hiukset kivasti tai näytät tosi hyvältä tuossa paidassa tai kiva juttu että lämmitit saunan tms.. Minä saan kiitoksen lähinnä ruuasta, jos edes aina siitäkään. Minulla ei ole oikein mitään harrastusta enkä nyt vielä pysty mitään aloittamaankaan kun vauva on täysimetyksellä. Opiskelut jäivät tauolle niin en sieltäkään saa myönteistä ja rakentavaa palautetta mikä saisi minut tuntemaan itseni hyväksi edes jossain. Onko tämä ongelma vain minun korvieni välissä? Miten kohotan itsetuntoani omin avuin? Miehelle olen kyllä joskus sanonut, että kaipaisin kehuja ja tunnetta siitä että olen arvostettu, haluttu ja rakastettu. En vaan kehtaa kovin usein tästä sanoa, mahdolliset huomionosoitukset eivät tuntuisi aidolta pakotettuna.. Äh olenko ihan lapsellinen?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mielestäni pornon katsominen on kyllä kyseenalaista,mutta ei silti pettämistä/verrattavissa siihen,kysehän viihteestä tai materiaalista,eikä toisest ihmisestä. tuollainen harrastus olisi silti hyvä pitää ihan omana asianaan,ymmärrän täysin että se loukkaa. Kyse ei varmasti ole sinusta,olen itsekkin katsellut pornoa, vaikka rakastan tyttöystävääni olen pitänyt sen kuitenkin yksityisasanani,fantasiat ovat eriasia, kuin pettäminen monilla varmasti on sellaisia fantasioita joita ei oikeasti toteuttaisi,ainakaan eläessään parisuhteessa. Keskustele miehesi kanssa,mutta älä painosta seksualisuus on niin henkilökohtainen asia. Älä tunne oloasi petetyksi,voit toki kysyä hyväksyisikö hän samankaltaista sinulta.
Kiitos vastauksestasi! Kiva kuulla miehen näkökulma asiaan, vaikkei tuo pornon katsominen edes ole enää mikään isompi ongelma. Mielestäni olemme käsitelleet asian ja mies tietää varsin hyvin mitä mieltä asiasta olen. En pidä pornon katsomista pettämisenä ja tiedän nyt jälkikäteen miten hölmöä oli siitä suuttua. Himot ne on hiirelläkin, eikö vain. Itsetuntoni tosin koki kovan kolauksen ja sitä yritän nyt jotenkin korjailla. Tai oikeastaan pohtia, miksi tarvitsen itsetunnon "pönkitystä" vai olenko liian itsekeskeinen ja vaadinko mieheltä liikoja..
Mieskulttuurissa halveksitaan huomionkipeyttä ja ihaillaan riippumattomuutta. Siksi mies on vähän pulassa, kun vaimo nahistuu kehujen puutteessa. Miten menetellä? Jos kehun vaimoa, en voi olla halveksumatta tämän heikkoutta. Ja halveksunta puolestaan nakertaa rakkautta.
Naisille taas on vastaavantapainen ongelma miehen seksinhimon kanssa. Miehen ajatukset tuntuvat pyörivän yhden asian ympärillä, mistä pornokin on osoitus, ja tämä saa naisen halveksumaan miestään. Halveksunta puolestaan nakertaa rakkautta...
Jokainen parisuhde kamppailee samantapaisten ongelmien kanssa. Kovin harva pariskunta löytää tyydyttävän ratkaisun asiaan.
Mutta. Miksi mieskulttuurissa halveksitaan huomionkipeyttä?? Miksi ihaillaan riippumattomuutta?? Sehän on jo lähtökohtaisesti jo ihan sairasta. Parisuhteessa kun tulee voida tarvita toista ja saada häneltä huomiota. Kuin äiti lapseltaan.
Huomionkipeys jo sananakin kertoo, että kyse on turhamaisuudesta ja huonosta itsetunnosta. Mikä siinä on sairasta, että oletetaan toisen pystyvän seisomaan omilla jaloillaan ilman jatkuvaa pönkitystä? Tuollainen riippuvuus ja keskinäinen kehuskelu "kuin äiti lapseltaan", hyi helvetti, sehän se vasta sairasta on. Molempien pitäisi olla aikuisia eikä mitään hyysättäviä lapsia.
Jessus minkälaista yksinkertaisuuden ylistystä. Toisen huomioiminen on sitä ns. rakastamista, sitä, mistä putkiaivo ei tajua tuon taivaallista.
Ihan oikea syy, miksi mieäs ei huomioi, kehu ja anna mitään myönteistä palautetta on se, että mieäs pelkää partnerin ylpistyvän ja luulevan itsestään liikoja ja silloin mieähen maailmaan astuu pelko menettämisestä, että pari lähtee muille maille mukavemmille.
Siitä syystä mieähen 'rakkaus' on haavoittamista, haukkumista, arvostelua, alistamista ja vähättelyä. Sillä lailla sovinistisonni pitää siippastaan turhamaisuuden loitolla ja itsetunnon alamaissa. Onneksi tällainen toiminta rupeaa yhä useammin nykypäivänä kolahtamaan omaan nilkkaan.
Poikaystäväni ei myöskään huomaa jos meikkaan tai olen käynyt kampaajalla, mutta enpä kyllä kovin paljon meikkaakaan. Eikä hän muista, millaisia vaatteita minulla on. Ei se minua haittaa, saan itsetunnon kohotusta muista asioista :)
Esim. näistä:
- Halaukset, suukot, muut hellyydenosoitukset, kuten hassut lempinimet
- arjen pienet teot
- seksi
- yhteiset hetket ja harrastukset (myös tv:n katselu toisen kainalossa lasketaan)
Ja mitä itse voi tehdä?
- Laittaudu itseäsi varten! :)
- Tee kaikkea, mistä tykkäät ja missä olet hyvä. Vaikka opiskelusi keskeytyivät, voisitko esim. lukea vapaa-ajalla opintoihin liittyviä kirjoja/artikkeleita/lehtiä, tai suorittaa esim. verkkokursseja tai tenttejä, jos mahdollista ja jos ehdit. Jos ei muuta, niin ainakin olet hyvä äiti!
- Yllätä miehesi? Ehdota että hieroisitte toisianne? Tai laittaudu niin, että miehesi varmasti huomaa? ;)
Hei ja kiitos asiallisesta vastauksesta! Lohduttavaa kuulla että jollain muullakin on samanlainen mies, joka ei paljon sanallisesti imartele. Jäin miettimään noita "arjen pieniä tekoja". Onhan niitä meilläkin, paljonkin, ja niistä tulee hyvä mieli. Ehkäpä osaan nyt huomata ne pienet asiat paremmin ja antaa niistä kiitosta. Esim. minusta on mukavaa, että mies ottaa isomman lapsen mukaan kauppaan ja käskee mennä vauvan kanssa torkuille. Ja saattaapa tuoda sieltä jotain hyvää minullekin :)
Ammatillinen itsetunto on minulle oikeasti tärkeä. Tiedän olevani hyvä työssäni ja nyt siis kouluttaudun lisää. Oman alani artikkeleita tykkään lukea muutenkin ja seuraan alan ajankohtaisia asioita. Enpä ole ennen ajatellutkaan että sekin voi toimia hyvän mielen tuottajana! Ja kiitos. Olen hyvä äiti lapsilleni.
"pidän kodista huolen ja hoidan lapset eikä silti ikinä kuulu kiitoksen sanaa!"
Olet miehelles vain palvelija jotta miehes elämä olisi helpompaa ja voisi tehdä enemmän omia juttuja. Miksi teit lapsen tuon miehen kanssa. Olisit nyt ensin ottanut selvää että onko siitä parisuhteeseen. Selvästi se ei rakasta sinua enään.
Pornoriippuvuus on oikeesti sairasta ja kielii jonkinlaisest henkisestä vajavaisuudesta.
Melkein kaikki naiset saa pettyä miehiin. Ne ovat lapsellisia ja henkisesti tyhmiä. Aina pyörii vieraat naiset mielessä.
Mielestäni ihmiset sitoutuu liian varhain ja hankkii lapsia. Mies on ehtinyt kypsyä vasta 30v. jälkeen. Sitä ennen se on säälittävä runkkupelle. Poikkeuksia on harvassa.
Yleensä huonosti koulutetut naiset on myös henkisesti lapsellisia. He eivät ollenkaan tajua ensinnäkään TALOUDELLISTA vastuuta lapsesta, että ENSIN on hyvä itse seistä jaloillaan ja TIENATA RAHAA, ettei lapset ole riippuvaisia sossusta. Toiseksee on syytä miettiä vähäsen sitä miestä, että onko se lainkaan kypsä isäksi ja aviomieheksi!!!! Lapsia voi naisetkin saada 40v. asti. Parikymppisenä kannattaa elää sitä nuoruutta ja hankkia työpaikka.
Ei miehelle merkitse yhtään se miten hiuksenne laitatte ja pynttäätte. Päinvastoin tulee vaan kanamainen kuva. Ongelma on siinä että mies todellakin himoitsee muita naisia. Ikävä totuus.
Otan osaa. En edes uskalla arvata minkälaista vääryyttä sinulle on tehty, kun olet noin täynnä ärtymystä miehiä kohtaan?
Vetelet rennolla kädellä syyttäviä tuomioita toisesta sukupuolesta, ilman harkintaa oman kannan oikeutuksesta. Sehän onkin täysin irrelevanttia, koska kysehän on juuri sinun mielipiteestä ja sen täytyy olla se ainut absoluuttisesti oikea. Mitäköhän nuo epäkypsät "runkkupellet", toisia himoitsevat ja vastuutansa pakoilevat veijari miehet ajattelisivat sinusta? Uskotko kommenttien olevan yhtään kohteliaampia taikka rakentavampia? En minäkään.
Ainut asian tynkä, jonka kirjoituksestasi löysin on tuo pynttäämisen turhuus. Perustelut vain ontuvat. mutta mitä siitä, kun olet kuitenkin "oikeassa". Luuletko, että jos Ladaan asennetaan mallia "nätin katsoa ja kivan hypistellä" jalopuuratti, niin paraneeko Ladan ajot siitä ja kuinka paljon? - Miten sitten naisen pyntääminen kasvattaa hänen luonnetta, kommunikointia ja parisuhdetaitoja? Ei niin, ei sitten mitenkään. Sama ihminen siellä kiillon ja kimalluksen alla kuitenkin on. Ei yhtään parempi, eikä yhtään huonompi.
Jos AP ihmetteli miehensä arvostuksen puutetta, niin vastaavasti samasta puutteesta voisi kommenttiesi perusteella sinuakin syytellä. Jokainen meistä löytää elämästää sen mielekkyyden omalla tavallaan. Toivottavasti vielä sinäkin.
No tuota... Mielestäni mieheni ei ole mikään "säälittävä runkkupelle" vaan isä lapsilleen ja edelleen se sama mies johon joskus rakastuin. Hänessä on paljon hyvääkin, vaikka aloituksestani taisi saada toisenlaisen kuvan. Tottakai päävastuu kodin ja lastenhoidosta on nyt minulla kun olen äitiyslomalla. Ongelma oli siinä, että minua välillä turhauttaa, koska tunnen ettei tätä "työtäni" arvosteta.
Mistäpäs tiedät millainen koulutus minulla on? Yksi ammatti on jo taskussa ja nyt kouluttaudun lisää edetäkseni uralla. Taloudellinen puoli on kunnossa ja itsepä halusin lapset nuorena. Lapsia en kadu enkä myöskään heidän isäänsä. Aion edelleenkin "kanamaisesti" meikata ja pitää huolta ulkonäöstäni, koska viihdyn paremmin huoliteltuna. Aivan sama mitä muut (mukaan lukien mieheni) ajattelevat.
Lapsellinen, hmm, ehkä hieman. Se ei tosin ole suhteenne ongelma. Huomion, hyväksynnän ja hellyyden kaipuu on meissä kaikissa olemassa. Joka toisin väittää on joko tunteensa niellyt tai kadottanut.
Muistan, kun lapset olivat pieniä oli vaimolla vauhti päällä. Koko ajan hösäämässää jotain. Koskaan ei hänellä ollut aikaa pysähtyä huomaamaan tai kuuntelemaan. Hän on jälkeenpäin todennut, ettei koskaan saanut arvostusta minulta. Kommentti oli minulle shokki. Niin kuin olin yrittänyt huomioida, kehua ulkonäköä ja lähennellä kuin kissa pistoksessa oli se kaikki jäänyt huomaamatta. Olin palvonut vaimoani, eikå hän ollut sitä huomannut, vaan vähättelli aina etten oikeasti ole kiinnostunut ja olen vain odottamassa jotain parempaa. Minä, kun oli ihan sokeana rakkaudesta, en huomannut muutoksia ulkonäössä, koska minulle tärkeintä oli hän itse ei se kuori. Kuitenkin kehuni hänen upeudesta vähäteltiin pinnallisuutena. Mikään ei siis ollut oikein tai riittävää.
Huono kommunikaatio ja heikko itsetunto on suhteelle tuhoisa yhdistelmä. Sillä saa vahvankin tunnesiteen rampautettua ja arjesta tulee odottavaa kärvistelyä asemissaan.
Kiitos ajatuksia herättävästä vastauksestasi. Olen hieman surullinen puolestasi, kun kerrot palvoneesi vaimoa eikä hän sitä huomannut. "Lähennellä kuin kissa pistoksessa" tosin vaikuttaa siltä, että olisit ollut vain seksiä vailla. Ehkä et ole ollut, mutta siltä se on saattanut vaimosikin mielestä vaikuttaa ja siksi hän on torjunut kehut ja lähentelyt? Nyt kun oikein mietin, kyllähän minä saan huomiota mieheltäni. Pepun puristus ohi kulkiessa, silmän isku kaupan kassajonossa, pikainen hiusten silittäminen nukkumaan mennessä, tekstiviestit jotka alkavat sanoilla "moi kulta/rakas/honey" jne.. Pitäisi minunkin vaan keskittyä ja huomata nämä pienet asiat. Ne tuntuvat olevan mieheni tapa huomioida minua?
Huono kommunikaatio kai se on meidänkin ongelma. Parisuhde on väistämättä arkipäiväistynyt ja lasten hoito vie ainakin minun ajan ja huomion. Pitäisi osata nipistää jostain aikaa myös parisuhteelle, mutta vauva tosiaan on vielä niin pieni.. Ehkäpä tämä tästä helpottaa :)
Kiitän tässä nyt yleisesti kaikkia vastaajia. Jopa niitä negatiivisiakin kommentteja. Sain ainakin uusia näkökulmia pohdittavaksi kun ongelma tosiaan tuntuu olevan korvieni välissä. Hyväksynnän tarve ja tunne siitä, että on hyvä sellaisenaan, kuuluvat jokaiselle. Alan keskittymään enemmän siihen, millaisen kuvan luon itsestäni mielessäni ja yritän saada mielihyvää arjesta. Ei työssä/opiskeluissa suorittamisesta eikä ulkonäön kehuskelusta.
"....Lähennellä kuin kissa pistoksessa" tosin vaikuttaa siltä, että olisit ollut vain seksiä vailla. Ehkä et ole ollut, mutta siltä se on saattanut vaimosikin mielestä vaikuttaa ja siksi hän on torjunut kehut ja lähentelyt?..."
Pelko on vaimolleni loputon energianlähde. Pelkäämällä ikäviä asioita hän sai sopivasti energiaa selviytyäkseen kaikista päivän rasituksista ja edesottamuksista. Kun tähän lisätään vielä huono itsetunto, jonka takia on joka päivä ansaittava olemassa olonsa suorittamalla, ollaan jo aika lähellä niitä vaikuttimiä joita vaimoni seurasi.
Hänen kotoaan opitut huonot parisuhdetaidot ja "asemasodan" omaiset perheen roolimallit kannettiin uuteen omaan kotiin ja vaikuttaneisiin taustoihin täysin syytön mies laitettiin kaiken tämän henkiseksi maksumieheksi. Anopin hyvällä säestyksellä, myrkytyksellä ja masinoinnilla saatiin myös pelko ja epäilys lopullisesti kylvettyä ja itämään välillemme. "Yöpakkaset" alkoivat ja paluuta takaisin normaaliin ei ollut enää olemassa, vaikka minkä teit.
Kaikki mitä tein ei ollut oikein tai tein sen "muka" vääristä motiiveista. En ollut "olemassa", mutta kaikki tekemäni alistettiin arvostelulle ja korostettiin niitä seikkoja, joita en vielä ollut suorittanut. Työjono kasvoi kasvamistaan vaikka kuinka ja miten yritti sitä lyhentää. En myöskään "vastuun tunnottomana" lainkaan ymmärtänyt, ettei vaimoni äitinä voi miestään enää huomata. Sehän olisi edesvastuutonta edes olettaa mitään sellaista. Jos myöhästyin bussista kotiin tullessa jouduin selittelemään missä olin ollut. Jos joku oli nähny minut edes samassa tilassa jonkun minulle tuntemattoman "väärän" ihmisen kanssa, jouduin parin viikon kovennetulle kylmäkuurille ja "kuulusteluihin". Ihmettelyihini ja kysymyksiini todettiin, että kyllä sinä tiedät, sinut on nähty, kyllä minä sinut tunnen, olet vain etsimässä jotain parempaa... Puolustele nyt sitten itseäsi tuntematonta ja näkymätöntä syytöstä vastaan, etenkin kun selittely vain heikensi asemaani.
Olisin halunnut olla hänelle olemassa kumppanina ja saada kaipaamani huomion, välitämisen tunteen ja läheisyyden kaikkine mausteineen, mutten en kelvannut. Kovasti minusta oltiin kuitenkin mustasukkaisia, mutta oma uskallus ei riittänyt lähentyä ja minun yritykseni torjuttiin systemaattisesti peläten asemaansa. Mitään mitä yritin vakuutella sanoin ja teoin ei uskottu tai ymmärretty. Siivousta kytsuttiin "leikillisesti" esileikiksi ja muistutettiin, ettei minulla ole koskaan varaa maksaa elatusmaksuja...
Edellä mainutuista syistä oikeasti toivon, että teidän suhde tuosta sutviutuu. Huomaan, että olet jo löytänyt niitä arjen pieniä nopeasti ohikiitäviä tähtihetkiä puolisosi tekemisessä ja huomioinnissa. Pidä niistä kiinni, ne ovat arvokkaita ja niitä muistelemalla pärjää yli vääjäämättä välillä ilmaantuvien rospuuttokausienkin.
Muista, että te molemmat olette vielä "nuoria" noin imhimillisesti ajatellen. Ette vielä voikaan olla "täysinoppineita" parisuhdetaitajia ja toisen ymmärtäjiä. Kommunikaatio on muutakin kuin sanoja. siihen kuuluvat sanan painot, eleet, hengitys jne. Kun tuota ei sanallista viestintää yrittää tulkita lopputulokseen vaikuttaa omat tunteet ja sielunmaisema alkuperäisestä tarkoituksesta huolimatta. Viesti vääristyy ja usein kääntyy aivan päälaelleen. Surullista, mutta niin valitettavan yleistä.
Teidän on hyvä jatkaa, kun molemmilla on yhteen kuuluvuuden tunne ja halu vaalia ja viedä sitä yhteistä eteenpäin. Onnea ja malttia suhteenne rakentamiseen. Ymmärtämystä :-).
Nuorena olet aloittanut. Parikymppinen, kahden ( 2 ) lapsen äiti!?
Yhdessä asumista yli puoli vuosikymmentä = 5 vuotta.
Muutto yhteen alla 15-vuotisena!
Jos tuo olisi totta niin ei olisi mikään ihme jos korvien välistä löytyisikin ongelmia.
Seuraavaan provoon tarkkaile hieman kalenteriaikoja!
Parikymppinen=20-29-vuotias. Yksinkertaista.
29-vuotiaasta tuskin käytetään ilmaisua parikymppinen.
Itse käsitän parikymppisen melko tasan 20-vuotiaana henkilönä, vuosi alle tai yli.
Eli ikähaarukka 19-21.
Parikymppinen nainen ja asunut yhdessä miehen kanssa yli puoli vuosikymmentä? Lienet sitten alaikäisenä muuttanut yhteen miehesi kanssa?
Sillä iällä ei mielestäni ole paljon merkitystä. Ehkä olisi pitänyt jättää koko asia mainitsematta kun kommentoijat takertuvat siihen eikä itse aiheeseen. Sanotaan näin, että olen lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Mielestäni parikymppinen vielä kuitenkin :D
On sillä iällä merkitystä ja suuresti onkin. Vielä alle kolmekymppiset elävät sellaista huuhaa aikaa, että parisuhteen perustaminen pitäisi jättää vielä tuonemmaksi. silloin tulisi se nuoruuden aika mentyä ja tultus ja sitten olisi jo valmiinpi tasoittumaan ja ottmaan vastuuta kodin rakentamisesta.
Eli eläkää ja nauttikaa nuoruus ilman minkäänlaista parisuhdetta, olkaa vapaita ja iloisia ja pyrkikää luomaan itsellenne vakaa tulevaisuus.
Liian varhain aloitettuna on suuri vaara kasvaa erilaisiin ajatuksiin ja sitä kautta eroon, joka on katastrofi, sitä se on henkisellä tasolla, taloudellisella tasolla ja ennenkaikkea se sekoittaa mahdollisten lastenne elämän totaalisesti, yksin on varsin vaikeaa mennä lasten kanssa eteenpäin, sillä parin viikoin välein tapaavalla vanhemmalla ei ole juurikaan mitään apua annettavana.
Uudet suhteet eivät välitä lapsistanne, heittävät pihalle heti kun voivat ja muutoinkaan eivät edistä lastenne tulevaisuutta.
Niin no. Lapset kuitenkin on jo tehtynä, että turhapa sitä on itkeä jos jonkun mielestä on vakiinnuttu liian aikaisin. Ollaan sitten lapsellisia, tyhmiä. Samoja ongelmia on varmasti myös kolmekymppisinä yhteiselämänsä aloittaneilla. Parisuhteen arkipäiväistyminen alkuhuuman jälkeen on edessä kaikilla ja siitä pitää vaan selvitä. Jotkut pöljät vaan erehtyvät kertomaan siitä täällä keskustelupalstalla ja saavat kuraa niskaan koska ovat joidenkin mielestä liian nuoria. Kiitos, menenpä nyt nurkkaan itkemään koska olen pilannut oman, mieheni ja lasteni elämän saamalla perheen alle 30-vuotiaana. Hahah.
Aloittajan ongelma johtuu siitä, että kotiäiti tekee töitä kotona yksin ja usein odottaa miehensä täyttävän sekä esimiehen, työkaverin, ystävän ja aviomiehen tehtävät. Kodin ulkopuolella töissä käydessä tai opiskellessa riittää, että saa silloin tällöin kiitosta joltain taholta, joko työpaikalta tai kotoa. Kotiäiti odottaa saavansa mieheltä kaiken tarvitsemansa. Mies saattaa tietää tämän, mutta koska hänen oma itsetuntonsa ei ole koskaan ollut yhden ihmisen kehujen varassa, ei hän pysty ymmärtämään eikä täyttämään kotiäidin hyväksynnän tarvetta. Miehestä alkaa tuntua, että hän tekee töitä niska limassa, eikä vaimo silti ole tyytyväinen, vaan odottaa mieheltä jotain mystistä ja käsittämätöntä. Keskustelu ja lupaukset voivat auttaa tilannetta hetkellisesti, mutta pitemmän päälle faktat eivät muutu: kotiäiti tarvitsee ja odottaa mieheltä sellaista johtajuutta, mihin keskimääräinen ihminen ei pysty.
Ainoa ratkaisu tällaiseen takalukkoon on, että vaimo päättää lähteä opiskelemaan tai töihin kodin ulkopuolelle ja siitä tehdään perheen yhteinen tavoite ja suunnitelma. Puolisoiden palkkaa tai työn merkittävyyttä ei pidä vertailla, sillä kysymys ei ole urasta vaan perheen kestävyydestä ja sen jäsenten tyytyväisyydestä.
Tasavertaisessa liitossa, jossa kummankaan itsetunto ei ole kokonaan riippuvainen toisesta, on paljon helpompi elää. Silloin nainen pääsee näyttämään esimerkkiä, miten puolisoa kehutaan, ja mies muistaa muutenkin kiittää, koska naisen työpanos kotona ei ole enää itsestäänselvyys.