Hei kaikki,
kirjoitin juuri pitkän tekstin ja klikkasin jotain mainosta ja kaikki häipyi tuhkatuuleen joten aloitan alusta.
Alkuplörinät tulee nyt hyvin tiivistetysti:
Olen 25 vuotias nainen, takana on muutama kaikki alle puoli vuotta kestänyttä suhdetta. Kesällä muutin ensimmäistä kertaa omilleni ja se on ollut järkyttävää. En meinaa kestää tätä yksinoloa.
Vanhempani ovat kuolleet, elin lastenkodissa ja sen jälkeen sijaisperheessä. Koskaan en ole sanonut vanhemmille ihmisille vastaan, enkä koskaan saanut olle se murrosikäinen teini joka heittää tavaroita seinään ja kiroilee. En koskaan. Minulle ei ole osoitettu hellyyttä ruumiillisesti niin pitkälle kuin muistan, lapsena sitä varmasti oli. Myöskään en muista että minulle olisi koskaan sanottu että minua rakastetaan, paitsi siinäkin tietysti pienempänä. Mutta kyllä se mielessäni on usein ollut että jos oikeat vanhempani olisivat elossa, heille olisin saanut huutaa, olisin saanut päästä syliin ja saada halauksia niinkuin jotkut ystävättäreni vieläkin saavat.
Mutta nyt itse asiaan:
Mitään isähahmoa tuskin haluan.. mutta jotakin outoa haluissani on ja haluankin kysellä teiltä muilta naisilta (tai miehiltäkin) olenko yksinkertaisesti sanottuna Sairas?
Suhteideni aikana seksissä oli useasti mukana piiska, koska kiihotun piiskatuksi tulemisesta hirvittävästi. Vähän aikaa sitten luin keskustelua "kotikurista parisuhteessa" ja olin samaan aikaan tyrmistynyt, hämmentynyt, kiinnostunut, ja mietin voiko tuollaisia pariskuntia olla olemassa?
Tiedän miksi suhteeni eivät kestä, olen hyvinkin lapsellinen usein. Jos vaikka myöhästyn linja-autosta, tai teen ruokaa ja jotain sattuu puuttumaan, alan kiukutella todella lapsellisesti. Saatan heittää ruuat roskikseen tai heittää jonkun tavaran seinään. Alan itkeä hyvin pienistä asioista, ja kiroilen ja puhun todella rumasti. (en tiedä johtuuko tämä siitä etten murrosiässä saanut tehdä niin, mutta vaikken pidä tästä puolesta itsessäni ollenkaan, sitä vain tapahtuu ja päivittäin miltei)
Miesystäväni ovat tätä katselleet ja normaalina ihmisinä tietysti lähteneet kävelemään. Ja ymmärrän sen täysin.
Mielessäni on vain erittäin nolo haave:
Minulla olisi mies joka uskaltaisi sanoa minulle vastaan, jolle voisin huutaa ja itkeä niin paljon kuin sielu sietää eikä hän hätkähtäisi siitä. Ja kun saisin näitä naurettavia kiukunpuuskia joissa tavarat ja sanat lentelee täysin täysin turhista asioista niin hän uskaltaisi antaa minulle piiskaa, vaikka vyöllä housujen läpi. Ei missään nimessä lyömistä kasvoihin tms, ja jotkut risujen hakemisetkin pihalta tuntuvat oudolle, mutta sillä lailla että kuitenkin tuntuisi se piiskaus. Asiasta on nolo jopa nimettömänä kirjoittaa, mietin sanojani tarkasti. Haluaisin että mies olisi kuitenkin hellä ja ihana muuten (tottakai kaikki sellaisen miehen haluavat), mutta onko tässä nyt jotain sairasta? Haluaisin että mies löisi minua.. vaikkei kyse tavallaan ole lyömisestä. vai onko?! En tiedä, tuntuu että nuo kotikurikeskustelut ovat sen verran jo fetissejä, ja liittyvät seksiin etten siksi kirjoittanut sinne. En haluaisi tuon asian johtavan seksiin millään lailla.
Kerran yhden miesystäväni kanssa meillä oli seksiä jossa oli jälleen piiska mukana, olin juuri tullut töistä ja todella vihainen jostain ja vittuilin hänelle päin naamaa, hän kuitenkin halusi seksiä ja siihen tilanne johtikin. Kun hän piiskasi minua, se tuntui sillä kerralla aivan erilaiselta. Siltä että kaikki se kiukku ja vihaisuus purkautui pois kehostani.. enää en kehtaa edes kirjoittaa.
Toimiiko tälläinen suhde, ja onko tälläisiä edes? Toivoisin asiallisia vastauksia.
kirjoitin juuri pitkän tekstin ja klikkasin jotain mainosta ja kaikki häipyi tuhkatuuleen joten aloitan alusta.
Alkuplörinät tulee nyt hyvin tiivistetysti:
Olen 25 vuotias nainen, takana on muutama kaikki alle puoli vuotta kestänyttä suhdetta. Kesällä muutin ensimmäistä kertaa omilleni ja se on ollut järkyttävää. En meinaa kestää tätä yksinoloa.
Vanhempani ovat kuolleet, elin lastenkodissa ja sen jälkeen sijaisperheessä. Koskaan en ole sanonut vanhemmille ihmisille vastaan, enkä koskaan saanut olle se murrosikäinen teini joka heittää tavaroita seinään ja kiroilee. En koskaan. Minulle ei ole osoitettu hellyyttä ruumiillisesti niin pitkälle kuin muistan, lapsena sitä varmasti oli. Myöskään en muista että minulle olisi koskaan sanottu että minua rakastetaan, paitsi siinäkin tietysti pienempänä. Mutta kyllä se mielessäni on usein ollut että jos oikeat vanhempani olisivat elossa, heille olisin saanut huutaa, olisin saanut päästä syliin ja saada halauksia niinkuin jotkut ystävättäreni vieläkin saavat.
Mutta nyt itse asiaan:
Mitään isähahmoa tuskin haluan.. mutta jotakin outoa haluissani on ja haluankin kysellä teiltä muilta naisilta (tai miehiltäkin) olenko yksinkertaisesti sanottuna Sairas?
Suhteideni aikana seksissä oli useasti mukana piiska, koska kiihotun piiskatuksi tulemisesta hirvittävästi. Vähän aikaa sitten luin keskustelua "kotikurista parisuhteessa" ja olin samaan aikaan tyrmistynyt, hämmentynyt, kiinnostunut, ja mietin voiko tuollaisia pariskuntia olla olemassa?
Tiedän miksi suhteeni eivät kestä, olen hyvinkin lapsellinen usein. Jos vaikka myöhästyn linja-autosta, tai teen ruokaa ja jotain sattuu puuttumaan, alan kiukutella todella lapsellisesti. Saatan heittää ruuat roskikseen tai heittää jonkun tavaran seinään. Alan itkeä hyvin pienistä asioista, ja kiroilen ja puhun todella rumasti. (en tiedä johtuuko tämä siitä etten murrosiässä saanut tehdä niin, mutta vaikken pidä tästä puolesta itsessäni ollenkaan, sitä vain tapahtuu ja päivittäin miltei)
Miesystäväni ovat tätä katselleet ja normaalina ihmisinä tietysti lähteneet kävelemään. Ja ymmärrän sen täysin.
Mielessäni on vain erittäin nolo haave:
Minulla olisi mies joka uskaltaisi sanoa minulle vastaan, jolle voisin huutaa ja itkeä niin paljon kuin sielu sietää eikä hän hätkähtäisi siitä. Ja kun saisin näitä naurettavia kiukunpuuskia joissa tavarat ja sanat lentelee täysin täysin turhista asioista niin hän uskaltaisi antaa minulle piiskaa, vaikka vyöllä housujen läpi. Ei missään nimessä lyömistä kasvoihin tms, ja jotkut risujen hakemisetkin pihalta tuntuvat oudolle, mutta sillä lailla että kuitenkin tuntuisi se piiskaus. Asiasta on nolo jopa nimettömänä kirjoittaa, mietin sanojani tarkasti. Haluaisin että mies olisi kuitenkin hellä ja ihana muuten (tottakai kaikki sellaisen miehen haluavat), mutta onko tässä nyt jotain sairasta? Haluaisin että mies löisi minua.. vaikkei kyse tavallaan ole lyömisestä. vai onko?! En tiedä, tuntuu että nuo kotikurikeskustelut ovat sen verran jo fetissejä, ja liittyvät seksiin etten siksi kirjoittanut sinne. En haluaisi tuon asian johtavan seksiin millään lailla.
Kerran yhden miesystäväni kanssa meillä oli seksiä jossa oli jälleen piiska mukana, olin juuri tullut töistä ja todella vihainen jostain ja vittuilin hänelle päin naamaa, hän kuitenkin halusi seksiä ja siihen tilanne johtikin. Kun hän piiskasi minua, se tuntui sillä kerralla aivan erilaiselta. Siltä että kaikki se kiukku ja vihaisuus purkautui pois kehostani.. enää en kehtaa edes kirjoittaa.
Toimiiko tälläinen suhde, ja onko tälläisiä edes? Toivoisin asiallisia vastauksia.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Lyöminen, kurittaminen ja taltuttaminen ovat eri asioita.
Lyömisellä on kolkko kaiku. Eiköhän se ole voittopuolisesti tuomittavaa. Myös masokistien kohdalla.
En ole mikään kallonporaaja mutta ilmeisesti sinun kohdallasi ei ole masokismista kyse. Kipu ei kai ole tavoitteesi vaan se on väline.
Kaivannet taltutusta ja hallintaa. .Eiköhän sen sortin miehiä löytyne jotka itsekin saavat siitä kicksejä.
Ainakin minä saan fantasioidessani sellaisesta. Käytäntö saattaisi olla eri juttu.
Aikanaan minulla oli lyhytaikainen tuttavuus naiseen jonka kanssa esileikki piti alkaa hänen tukkansa kiskomisella. Alkuun nuori mies oli ällikällä eikä oikein uskaltanut.
tukan kiskominen ja raiskausfantasiat on ihan normikauraa. Niitä on usemmilla kuin uskottekaan.. ;)
Kyllä olet sairas. Olen minäkin lastenkodissa asunut mutta en ole noin sairaaksi tullut enkä ikinä löisi naista. Kannattaa hakeutua alkoholistien seuraan. Alkoholisteilla on usein pakottava tarve käskeä naista ja ovat jopa väkivaltaisia. Kukaan normaali mies ei ala naista lyömään vaikka nainen haluaisi.
S/M-seksifantasiat ovat ihan ok ja miljoonat ihmiset maailmassa toteuttavat niitä koko ajan, mutta minusta vaikuttaa että sinun kohdallasi mukana on muutakin, sellaista mikä kannattaisi käydä läpi terapeutin kanssa. Terapeutti jos kuka on ihminen, johon sopii tämä lauseesi:
"Minulla olisi mies joka uskaltaisi sanoa minulle vastaan, jolle voisin huutaa ja itkeä niin paljon kuin sielu sietää eikä hän hätkähtäisi siitä."
Tarvitsisit luultavasti korjaavan kokemuksen jollekin lapsuuden aikaiselle traumallesi ja riittävän pitkäkestoisessa terapiassa se onnistuisi.
Parisuhde, jossa miehestä tulee kurittava isähahmo, ei ole parisuhde eikä varsinkaan sellainen parisuhde, jossa kasvatetaan tulevaisuudessa ehkä myös lapsia. Ennen vakiintumista kannattaa hakea ammattiapua.
Et ainakaan tervepäinen ole!
Luultavasti kaipaat rajoja noille kiukunpuuskillesi. Joku joka pistää hanttiin sinulle jolloin sinä saat rauhan sisääsi.
Kiitos viesteistänne.
Niistä oli apua, sai ainakin muutaman ihmisen mielipiteen asiaan.
Sulla on lapsuus ja nuoruus elämättä, jonka vuoksi olet hyvin keskeneräinen. Se mitä et ole saanut elää, kaipaa sinussa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Sisäinen lapsesi kaipaa tuoda ulos kaiken mitä hänellä on sisällään.. lapsen raivoa, vihaa, itkua ja kaikkea muita tunteita. Sinun täytyy saada elää lapsuutesi tunteet ja tarpeet läpi, et voi muuten eheytyä. Voisitko päästä johonkin terapiaan käsittelemään näitä asioita? Toivoisin että löytäisit rinnallesi rakastavan miehen, jonka kanssa saisit käydä läpi kasvuprosesessin ja eheytyä kokonaiseksi ihmiseksi.
Olen 37 vuotias ja joutunut käymään läpi suuren kasvun. Rankimmat kasvuvuoteni sijoittuvat ikävuosille 27-31. Lapsuuden merkitys on järkyttävän suuri. Jos siellä on ollut isoja puutteita, niin ne varmasti seuraavat mukana. Ihminen voi kuitenkin käydä traumansa läpi ja eheytyä. Itse olen käynyt läpi uskomattoman kasvuprosessin. Nykyinen mieheni on ollut elämässäni 6 vuotta. Olen äärettömän kiitollinen hänelle, että hän seisoi rinnallani, kun minä itkin, raivosin ja huusin. Minä kävin teini iän läpi vasta viime vuosien ajan. Olen nykyään kuin toinen ihminen.. tasapainoinen, iloinen ja rakastava.
Mulla sama tilanne kuin edellisellä(tiedän mitä puhut). Löysin miehen joka jaksoi katsella kiukkua ja raivoa ja pysyi rinnallani. Usein oltiin aika lähellä päättää suhde, mutta onneksi jaksettiin, koska nyt ollaan onnellisesti naimisissa ja siitä kiukusta ei ole enää tietoakaan :) Kasvamiseen meni 2-3 vuotta. Tilanne ei kyllä ollut ihan niin paha kuin ap:llä, mutta paha kuitenkin. Pms pahensi aina kiukun 10-kertaiseksi.
Jossain vaiheessa opin tunnistamaan omat tunteeni ja ymmärtämään mistä ne johtuivat ja miten ne vaikuttivat parisuhteeseeni. Tästä saan kiittää puolisoani täysin.
Varmaan ratkaisevin tekijä oli siinä että ymmärsin jossain vaiheessa kuinka lapsellista ja epänormaalia kiukkuni määrä oli ja kuinka se haavoitti miestäni. Eheytymisen a ja o on että pystyy myöntämään rehellisesti itselleen sen että on toiminut väärin ja miettii miten voisi toimia ensi kerralla vastaavassa tilanteessa. Kaipasin aivan hirveästi sitä että joku jaksaisi mua sellaisena kuin olen ja halisi niin pitkään että saisin imettyä rakkautta tarpeeksi itseeni.
Kaikki tämä johtui kasvatuksesta jonka olin saanut vanhemmiltani. Isäni kiukuttelee vieläkin... Sinä tosin haluat että sinua lyödään, mutta näen sen niin että jokin samankaltainen mekanismi tuon tarpeen kehittymisessä on ollut kuin minulla halipulassa. Ehkä vaan hieman erikoisempi...
Et ole ap epänormaali tai huono ihminen, mutta kukaan muu ei pysty koskaan täysin ymmärtämään mitä sulle on tapahtunut. Suosittelisin kanssa terapiaa/vihanhallintakurssia, jolla saisit ainakin pahimmat kiukunpuuskat laannutettua :)
Valitse nauraminen vihan sijasta. Elämä ei ole niin vakavaa .-)