Olen tässä parin viime päivän aikana miettinyt onnellisuutta ja sen saavuttamista. Tulin siihen tulokseen, että koen onnea sellaisina hetkinä, jotka nousevat jotenkin elämäni arkisen perustason yläpuolelle. Havaintoni ei liene lajissaan ainutlaatuinen, mutta sen seurauksia on syytä miettiä hetki.
Kadehdimme helposti itseämme rikkaampia ja sosiaalisempia, mutta loppujen lopuksi tuossa kateudessa ei ole mitään järkeä. Ajattelen veljeäni, jolla on paljon ystäviä, lähes rajattomat menestymismahdollisuudet naisten parissa ja vakituinen hyvä työpaikka; silti hän ei vaikuta minua onnellisemmalta. Tämä hänen elämänsä on nimittäin ehtinyt muodostua hänelle arkiseksi perustasoksi, joten hänen onnellisuuteen vaadittava rimansa on noussut tuota tasoa korkeammalle (ja naisten kohdalla luultavasti jo kutakuinkin saavuttamattomiin).
Kun taas minä, jonka arjessa ei ole mitään, huomaan kokevani suurta onnea hyvin vähäpätöisistä asioista. Alkuviikosta astuessani seminaarisaliin eräs naisopiskelija hymyili minulle niin vilpittömästi, aivan kuin olisi ilahtunut suuresti minut nähdessään, että minusta tuntuu että vähintään koko viikkoni on jo kääntynyt plussan puolelle. Normaalille ihmiselle tällaisessa ei olisi mitään ihmeellistä, sillä heille vastaavat kokemukset ovat jokapäiväisiä, mutta minun elämässäni tilanteet, joissa joku vieras ihminen reagoi minuun noin myönteisesti, voi laskea sormilla. Kokemus siis ylitti arkitasoni reilusti: olin onnellinen.
Samalla lailla on säännöllisesti matkustavia ihmisiä, joiden on päästävä yhä kauemmas ja ihmeellisempiin paikkoihin maailman ääriin, jotta siitä saisi edes jotakin irti. Minä en käy missään, joten kun tänään päätin lähteä lenkillä tutkimaan kotiseutuni metsäpolkuja ja löysin kävelymatkan päästä kerrassaan ihastuttavan "tänne kätken ruumiin jos siihen joskus tulee tarvetta" -rämeikön ja metsälammen, ruskan kirkkaiden värien heijastuessa vedestä iltapäiväauringossa tunsin saapuneeni toiseen maailmaan. Sen enempää ei tarvittu.
Tästä havainnosta seuraa päätelmäni: minun ei kannata nostaa tasoani tai tavoitella muutosta kohti parempaa elämää. Siitä nimittäin seuraa, että todennäköisyyteni kokea onnellisuutta ei niin tekemällä nouse vaan laskee, sillä nostettu taso muuttuu nopeasti perustasoksi, minkä jälkeen tarvitsen onneen aina vain suurempia kokemuksia ja elämyksiä. Kun tarkemmin ajattelen nykytilannettani, jossa toisen ihmisen perusystävällisyys ja lukemattomien lehtien (höhöhö) alle hautautuneella metsäpolulla juokseminen riittävät euforiaan, niillä rikkailla ja sosiaalisilla saattaa olla enemmän syytä kadehtia minua kuin minulla heitä. Mitä vähemmän minulla on, sitä helpommin saavutan onnen ja tyytyväisyyden!
Mitä tähän sanoo palstan zen-mestari? Muiden kommentit ovat myös (vähintään) yhtä tervetulleita. Loppuun vielä aihetta sivuten asiallista musiikkia:
http://www.youtube.com/watch?v=GCtQmwJ1WAY
"Haven't got a lot
I don't need a lot
Coffee's only a dime!"
Kadehdimme helposti itseämme rikkaampia ja sosiaalisempia, mutta loppujen lopuksi tuossa kateudessa ei ole mitään järkeä. Ajattelen veljeäni, jolla on paljon ystäviä, lähes rajattomat menestymismahdollisuudet naisten parissa ja vakituinen hyvä työpaikka; silti hän ei vaikuta minua onnellisemmalta. Tämä hänen elämänsä on nimittäin ehtinyt muodostua hänelle arkiseksi perustasoksi, joten hänen onnellisuuteen vaadittava rimansa on noussut tuota tasoa korkeammalle (ja naisten kohdalla luultavasti jo kutakuinkin saavuttamattomiin).
Kun taas minä, jonka arjessa ei ole mitään, huomaan kokevani suurta onnea hyvin vähäpätöisistä asioista. Alkuviikosta astuessani seminaarisaliin eräs naisopiskelija hymyili minulle niin vilpittömästi, aivan kuin olisi ilahtunut suuresti minut nähdessään, että minusta tuntuu että vähintään koko viikkoni on jo kääntynyt plussan puolelle. Normaalille ihmiselle tällaisessa ei olisi mitään ihmeellistä, sillä heille vastaavat kokemukset ovat jokapäiväisiä, mutta minun elämässäni tilanteet, joissa joku vieras ihminen reagoi minuun noin myönteisesti, voi laskea sormilla. Kokemus siis ylitti arkitasoni reilusti: olin onnellinen.
Samalla lailla on säännöllisesti matkustavia ihmisiä, joiden on päästävä yhä kauemmas ja ihmeellisempiin paikkoihin maailman ääriin, jotta siitä saisi edes jotakin irti. Minä en käy missään, joten kun tänään päätin lähteä lenkillä tutkimaan kotiseutuni metsäpolkuja ja löysin kävelymatkan päästä kerrassaan ihastuttavan "tänne kätken ruumiin jos siihen joskus tulee tarvetta" -rämeikön ja metsälammen, ruskan kirkkaiden värien heijastuessa vedestä iltapäiväauringossa tunsin saapuneeni toiseen maailmaan. Sen enempää ei tarvittu.
Tästä havainnosta seuraa päätelmäni: minun ei kannata nostaa tasoani tai tavoitella muutosta kohti parempaa elämää. Siitä nimittäin seuraa, että todennäköisyyteni kokea onnellisuutta ei niin tekemällä nouse vaan laskee, sillä nostettu taso muuttuu nopeasti perustasoksi, minkä jälkeen tarvitsen onneen aina vain suurempia kokemuksia ja elämyksiä. Kun tarkemmin ajattelen nykytilannettani, jossa toisen ihmisen perusystävällisyys ja lukemattomien lehtien (höhöhö) alle hautautuneella metsäpolulla juokseminen riittävät euforiaan, niillä rikkailla ja sosiaalisilla saattaa olla enemmän syytä kadehtia minua kuin minulla heitä. Mitä vähemmän minulla on, sitä helpommin saavutan onnen ja tyytyväisyyden!
Mitä tähän sanoo palstan zen-mestari? Muiden kommentit ovat myös (vähintään) yhtä tervetulleita. Loppuun vielä aihetta sivuten asiallista musiikkia:
http://www.youtube.com/watch?v=GCtQmwJ1WAY
"Haven't got a lot
I don't need a lot
Coffee's only a dime!"
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hieno teksti. Osaat hyvin kertoa, tuokin kuvaus metsälammesta, osuva.
Näillä miettein tänään nukkumaan, öitä.
Saavuttaa tai ei saavuttaa, sillä ei ole mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Se on vain puuhaa.
Onnellisuutta voi harjoitella. Kun opettelet näkemään hyviä puolia elämässä, ihmisissä, työssä voit paremmin. Ei se vaikeaa ole, mutta se vaatii vaivaa.
Ei mulla muuta.
Mitä tähän nyt ihmeempiä sanomaan. Minulla onnellisuus ei vaadi ponnisteluja, ei saavutuksia, eikä liioin katoa jonkin asian mukana, vaan tasapainoisuus kaikesta on jo. Siten se voi olla jotakin todella pysyvää. Useat niistä, joiden nimet kiiltävät iltapäivälööpeissä, kokevat silloin tällöin hetkittäisiä onnen värityksiä ja sen vastakohtia, mutta onko heillä mitään aavistustakaan sellaisesta kirkkaan peilityynestä tilasta, joka ei ole kuin vuoristorata jatkuvine ylä- ja alamäkineen?
Itselläni tuntuu olevan karkeasti jaettuna kahdenlaista onnellisuutta. On onnellisuutta joka tuntuu hyvältä, mutta jonka tietää pian loppuvan ja on onnellisuutta jolla ei sillä hetkellä tunnu olevan mitään takarajaa tai muutakaan aikamäärettä.
Ensiksi mainittu onnellisuuden muoto tulee yleensä niistä asioista joissa ei ole mitään yllätyksellisyyttä. Ikävä sanoa mutta jos lähden luontoon tietäen että on kaunis ruska ja että lenkki luonnossa tekee hyvää, niin se hyvän olon tunne on liikaa ajatusten varassa ja onni jää ikäänkuin vajaaksi.
Minulle se aidompi onni tulee yllättäen. Usein se tulee töissä kun ei pitäisi olla mitään erityistä syytä olla onnellinen. Ihan vain normaalia arkea jossa tuntee tekevänsä jotain suhteellisen tärkeää. Kai se on niin että silloin kun onni pääsee yllättämään siihen valmistautumattoman mielen, niin tunne on aidompi ja syvempi.
Luin tästä joskus ihan jonkun psykologisen teorian. Pitää varmasti paikkansa. Minä kuitenkin uskon olevani keskimääräistä onnettomampi ihan vain sen takia, että joudun pitkäaikaistyöttömänä miettimään raha-asioitani joka käänteessä. Jos saisin taloudellisen puolen kuntoon, elämäni olisi tosi hyvässä jamassa.
Tuo että mainitsemasi naisopiskelija hymyili sinulle vilpittömästi ja ilahtui nähdessään sinut... minulla on ollut jokunen kerta samanlainen kokemus ja joka kerta ja kerta se tuntuu yhtä ihanalta :)