Äiti jättää perheensä, koska isä ajaa omalla huonolla käytöksellään äidin pois. Olisiko tässä enemmän totuutta ja sisältöä kuin aiemmissa avauksissani? Jätetään pois tästä ketjusta ihastumiset, asunnon haut ja alkoholi, yritetään keskittyä olennaiseen. Jätetään pois kaikki syyllistäminen, yritetään keskittyä seuraamuksiin sijaan syihin.
Äiti on väsynyt miehensä vaatimuksiin, kiukutteluun ja syyllistämiseen. Äiti epäilee, että isän käyttäytymisen perustana on 'hankala luonne', vaikea ja temperamenttinen ihminen. Sellainen, joka toteuttaa joko biologista perimäänsä tai opittua mallia, eikä siitä miksikään muuksi muutu.
Isä tunnistaa ja tunnustaa käytöshäiriönsä. Isä on hakeutunut jo reilu vuosi sitten työterveyspsykologin vastaanotolle. Käynti johti kuukausien istuntokokonaisuuteen, jossa päästiin negatiivisten ajatusten kautta unettomuuden hoitoon. Käynnit auttoivat isää huomattavasti.
Löytyi diagnoosi, ei narsisti tai mikään persoonallisuushäiriö, ei oikukas temperamentti eikä - ainakaan pelkästään - opittut mallit, vaan: kontrollifriiki. Kaikki tietävät, mitä se tarkoittaa, kun asian eivät mene niin kuin suunnitellaan tai niin kuin 'pitäisi', se nostaa kiukun pintaan. Myös syy ylikorostuneeseen kontrollin tarpeeseen löytyi, ei siitä enempää.
No niin. Koska elämää ei voi hallita, eikä sen kulkua kovin tarkasti ennustaa, se aiheuttaa kaltaisilleni jatkuvaa epävarmuutta, tyytymättömyyttä ja kipuilua. En väitä vaimoni olevan aviokriisiimme täysin syytön, mutta pidän omaa käyttäytymistäni isompana ongelmana.
Työterveyspsykka antoi minulle vain yhden neuvon, yhden tavan parantua - ala ottaa rennommin. Ystävät, toverit ja palstaterapeutit, mitä olette mieltä, onko se mahdollista? Kun tämän tietää, onko mahdollista aloittaa rennompi suhtautuminen asioihin, parantaa ihmissuhteita kaikilla rintamilla, kenties (iso kysymysmerkki) pelastaa myös avioliittonsa?
Äiti on väsynyt miehensä vaatimuksiin, kiukutteluun ja syyllistämiseen. Äiti epäilee, että isän käyttäytymisen perustana on 'hankala luonne', vaikea ja temperamenttinen ihminen. Sellainen, joka toteuttaa joko biologista perimäänsä tai opittua mallia, eikä siitä miksikään muuksi muutu.
Isä tunnistaa ja tunnustaa käytöshäiriönsä. Isä on hakeutunut jo reilu vuosi sitten työterveyspsykologin vastaanotolle. Käynti johti kuukausien istuntokokonaisuuteen, jossa päästiin negatiivisten ajatusten kautta unettomuuden hoitoon. Käynnit auttoivat isää huomattavasti.
Löytyi diagnoosi, ei narsisti tai mikään persoonallisuushäiriö, ei oikukas temperamentti eikä - ainakaan pelkästään - opittut mallit, vaan: kontrollifriiki. Kaikki tietävät, mitä se tarkoittaa, kun asian eivät mene niin kuin suunnitellaan tai niin kuin 'pitäisi', se nostaa kiukun pintaan. Myös syy ylikorostuneeseen kontrollin tarpeeseen löytyi, ei siitä enempää.
No niin. Koska elämää ei voi hallita, eikä sen kulkua kovin tarkasti ennustaa, se aiheuttaa kaltaisilleni jatkuvaa epävarmuutta, tyytymättömyyttä ja kipuilua. En väitä vaimoni olevan aviokriisiimme täysin syytön, mutta pidän omaa käyttäytymistäni isompana ongelmana.
Työterveyspsykka antoi minulle vain yhden neuvon, yhden tavan parantua - ala ottaa rennommin. Ystävät, toverit ja palstaterapeutit, mitä olette mieltä, onko se mahdollista? Kun tämän tietää, onko mahdollista aloittaa rennompi suhtautuminen asioihin, parantaa ihmissuhteita kaikilla rintamilla, kenties (iso kysymysmerkki) pelastaa myös avioliittonsa?
Vastaukset 329
Vanhimmat
Tämä äidin syyllistäminen, että "Äiti jättää perheensä", jota vielä korostaa nimimerkki "Isä ja Lapset" on epäasiallista. Koska äiti ei jätä lapsiaan vaan sinut. Tämähän ei sovi sinun imagollesi, joten vedät lapsetkin äitiä vastaan.
Itse muutin vastikään mieheni luota vuokra-asuntoon koska minusta elämämme ei ollut sen arvoista että minun kannattaa sietää loppuelämä arvostelua ja kontrollointia.
Tämä oli pitkän harkinnan päätös...siis jo vuosien ajan olen pohtinut asioita ja myös miehelle kyseenalaistanut asiaa.
Minulle on sama onko mies narsisti, kontrollifriikki vai jotain muuta...minulle riitti!
En myöskään jaksa uskoa tapojen muuttumiseen...miksi se onnistuisi nyt kun se ei ole onnistunut yli 20v aikana??
Minulla ei ole tarvetta enää avioliittoa pelastaa, mies haluaisi...pelkoni on se että hänen nyt tuomansa tunteet eivät ole aitoja vaan kyse on edelleen kontrolloinnista!
Tämä on oma tarinana näin lyhyesti, mutta jotenkin samaistun ap.n vaimoon tässä asiassa...
Itse pyrin nyt tekemään parhaani että lapset ja isä pysyisivät väleissä mutta siinä kaikki mitä haluan tehdä tän perheen eteen...
Minä myös harkitsen samaa kuun äippä myös. Ja samoista syistä. Vaikka mies muuttuisikin, ei tunteita enää saa takaisin, kun ne ovat kuolleet. Surullista, mutta totta.
Kiitän tuomiokapitulin nopeaa reagointia. Itselleni tämä on ollut jo nyt yli kuusisataa kommenttia pitkä terapiamatka. On selvää, että rakastuneet ja onnellisuuttaan hehkuttavat ihmiset eivät täällä notku. Tällä palstalla vierailevat enemmästä päästä ne, jotka käyvät läpi pettymyksen, surun tai epäonnistumisen tunteita. Yhtään vähättelemättä, sen kommenteista myös huomaa. Se on kai palstan tarkoituskin.
En silti usko, että pohtimiseni, ymmärrykseni lisääntyminen ja (toivottavasti myös) muuttuva käytökseni menevät hukkaan, vaikka vaimoni minut jättäisi. Useimmat avioeron kokeneet ihmiset ovat näin kertoneet. Käyttämäni nimimerkit purskahtavat muutama kuukausi sitten paniikissa olevan mielestä. Niitä ei ole syytä muuttaa kesken matkan. Joka muuten jatkuu.
Ei ole tuomitsemista, jos asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.
Komppaan!
Onko käymässä niin, että homma kaatuu lopulta omaan niskaasi? No, prosesseissa on tietysti kyse kehittymisestä ja asioiden muuttamisesta. Olisi tietysti mukava kuulla, mikä kontrollin tarvetta aiheuttaa, mutta toisaalta, johonkin raja asioiden taustoittamisessakin pitää vetää.
Käyttäytymistään ihminen pystyy kuitenkin muuttamaan. Et voi nähdä toisen puolesta, mutta voit auttaa toista näkemään. Et voi vaikuttaa ehkä asioihin, mutta voit vaikuttaa siihen, miten niihin suhtaudut. Hyviksi ja tosiksi havaittuja neuvoja. Töitä homma vaatii, mutta suunnan muuttaminen on mahdollista.
Nyt olet sillä lailla oikeilla jäljillä, että pinnassa pitää olla edes vähän teflonia, että ei ota kaikkea itseensä vaan osaa ajatella, että elämän käsikirjoitus ei ole kirjoitettu vain omaa napaa varten.
Kyllä ihminen oppii ottamaan rennommin. Rennosti ei pidä ottaa väkisin ja hampaat irveessä, vaan ihan rennosti. Tärkeä pointti on, hyväksyä itsensä ja oma epätäydellisyys. Nyt tuntuu, että olet ottanut vaimosi sijaan oman itsesi syytösten kohteeksi. Pyri hyväksymään epätäydellisyyttä ja sitä että asioita hoidetaan huonosti. Liika ehdottomuus on pahasta.
Itsensä tutkailu on ihan paikallaan siinä vaiheessa, kun toiselle on tullut mitta täyteen. Turha siitä on vaimoa syytellä, jos hän ei kestä kontrollointia.
Niin juuri, minä olen ottanut 'ohjat käsiini' ja vaimo on antanut minun ottaa ne. Tarvitsemme tasapuolisuutta myös ajattelumme : rentoutta minulle ja vaimolle taas... No, ehkä vähän jämäkkyyttä. Ehdottomuus on termi, jota olen kuullut vaimoni minusta käyttävän, ja siitä päästävä pois.
Tänään menemme taas perheneuvolaan. Mieli on avoin ja tunnelma odottava. Mitä tahansa voi tapahtua ja minusta tuntuu, että olen päivä päivältä valmiimpi kohtaamaan kaiken sen, mitä minulle tarjotaan. Nyt, rennosti vaan.
Perheneuvolasta ja terapiasta yleensä saattaa olla joillekin apua. Mutta jos vaimosi tunteet ovat kuolleet aiemman käytöksesi ansiosta, ei välttämättä enää auta, vaikka se muuttuisi. Toki itseäsi ja tulevia suhteita varten muutos on hyvä asia. Muista ymmärtää vaimoasi tässä asiassa.
Ei tuollaista vieraisiin menevää "vaimoa" tarvi ymmärtää enää. Vaimon syytä tässä on kaikki!!! Pitää puhua suoraan eikä kierrellä ja kaarrella niinkuin tässäkin tapauksessa ap:n vaimo on vuosien saatossa ehkä tehnyt! Ei MIES ymmärrä mitään kiertelyja ja kaarteluja vaikka olisi sivistynytkin kuten näen AP:n olevan. Mieheen tehoaa suora puhe tyyliin: "Nyt muutos xxx asiassa, tai en näe liitollamme pitkää tulevaisuutta" Silloin MIES ymmärtää asian.. yleensä, mikäli ei ole täysi tollo tai riippuvainen päihteistä. Naiset AINA ihan liikaa esittää asian liian "hienosti" tai kierrellen ja kaarrelle, jolloin mies ei käsitä asiaa ihan luonnollisesta syystä ja tulkitsee naisen avautumisen ihan väärin. On täysin turhaa puolustella kenenkään apn vaimoa tässä asiassa, väärin hän on tehnyt, koska on ollut KYKENEMÄTÖN informoimaan miestänsä liiton epäkohdista hänen ymmärtämällään tavalla, tosin luulen ettei mitään informointia edes ole tapahtunutkaan.. seikkailun halu ja vaihtelunhalu vaivaa ikääntyvää vaimoa, omat väärinkäytökset kuten uusi ihastus on seliteltävä Ap:n "pahuutena" tai "kontrolloimisena" tms. kulahtaneina fraaseina.
Kuten ap itse sanoi, hän on ajanut vaimon pois omalla huonolla käytöksellään, olemalla kontrollifriikki. Harva sellaista kestää, eikä tässä tilanteessa vaimon tarvitse selitellä lähtöään. Sille on selvä syy, miehen käytös. Kyllä yksinkin voi parisuhteen pilata. Tuollaisessa tilanteessa alkaa luonnollisesti kaivata helpompaa elämää muualta.
Sissus kakkoselle, voi sissus mitä lässytystä. Vaimo ei ole tuonut apn "kontrollifriikkiyttä" apn tietoisuuteen kohtuullisessa ajassa. Turha nyt haukkua ja selitellä. Ap vain kiltteyttään myöntelee asiassa. Vaimo tekee väärin kun muuttaa pois PIENTEN lastensa luota, eikä ole jatkossa OIKEASTI ja TÄYSIPAINOTTEISESTI heidän elämässään mukana/ läsnä. Mikään Ei oikeuta tuollaista vääryyttä.. ei edes Apn hieman kiivas tai kontrolloiva käytös. Sellainenhan perheenpään kuulukin olla. Kuri ja järjestys olla pitää, muuten mikään ei toimi.
Tässähän sen tuloksen näkee, mitä liialla toisen kontrolloinnilla saa aikaan. Ei siinä selitellä tarvi, kun sellaiseen hajoaa. Lasten asumisjärjestelyistä voidaan varmasti sopia, äiti ei edelleenkään eroa lapsistaan, vaan miehestään. Näköjään kuri ja järjestys ei toimi, vaan kääntyy itseään vastaan.
Höpö höpö!!! Saksan malli käyttöön vaan ja lässyttäjät leirille...=)
Ei kuitenkaan ole sallittua tuollainen "helpon" elämän haku pienten lasten äiskälle.
Ei se asumisjärjestelyistä sopiminen mitään auta. Äiti JÄTTÄÄ lapsesnsakin kun muuttaa POIS. Mitkään sillointällöin tapaamiset ei asiaa pelasta eikä paremmaksi muuta. JÄTTÄÄ se uskokaa nyt jo idiootit!
Sopii sitten käyttäytyä niin, ettei tarvi lähteä. Ei se niin vaikeaa ole, mutta tuolla natsiasenteella ymmärrän kyllä, että puoliso lähtee. Saattaa ottaa lapset mukaansakin.
Älä lässytä!
Opettele olemaan!
Ihan sama pätee myös miehiin. On puhuttava yksiselitteisesti, mikä on ongelmana, tuotava se selvästi esiin, oli sitten mies tai nainen.
Olen samassa tilanteessa oleva mies. Meillä tosin yhteishuoltajuus viikko/viikko systeemillä.
Nyt vaan olen huomannut että kaikkea mitä minä teen tai sanon on ihan kauheeta vaimoni mielestä. Se suorastaan suuttuu ja puhuu töykeesti syyttäen minua vaan kaikesta vaikka itse on lähtenyt.
Tuntuu että vaimoni ja tämä hänen uusi siippansa hakevat jotain konfliktia minun kanssa että pystyvät syyttämään minua paremmin ja saamaan lapsen minulta pois.
Olen pitänyt pään kylmänä vaikka se vaikeeta onkin välillä.
Lisäksi nyt heitä kiinnostaa minun rahat. Erosta kohta 10kk.
Naisilla sekoittuu tunne ja todellisuus keskenään. Hän kokee, että asiat ovat eri tavalla kuin ne ihan oikeasti on. Se on hänen totuus, sen vuoksi hän voi syyttää sinua ihan mistä tahansa ja on mielestään oikeassa.
näinpä juuri, hän elää jossakin omassa todellisuudessa. Ei ole etes anteeksi pyytänyt tekojaan...vähintä mitä odottaisin.
Oli avainkin otettava pois kun rupes tavaraa häviämään, kävi siippansa kans ns. kylässä. Tuntuu että on jotenkin hyväksikäyttöä. Toivottavasti ämpärin reunat ei anna periksi...ihan pelottaa mitä sitten?
Narsisti tuntuu olevan tuo uusi siippa, siksi entinen eukko ottanut eron.
Ihmettelenkin miksi vaimoni teki tämän? Liekkö joku kriisi itsensä kanssa?
Ajatelkaa ukko laittaa mulle viestiä miten minun pitäs elää, ihan kuin tahalleen haluais minun hermostuvan...en todellakaan vastaa mihinkään viestiin.
Oikein rekihurjia molemmat.
Sairaitten pitäs saada hoitoa.
Jokainen kokee ja saa kokeakin asiat omalla tavallaan. Ristiriidat syntyvätkin sitä paremmin mitä eritavoin pari kokee ja tuntee. Helppo esimerkki: jos toinen vielä rakastaa, sanoo rakastavansa, mutta toinen sanoo, ettei rakasta. Tottakai ja ilmanmuuta molemmat ovat oikeassa, mutta siitä ei ole kysymys. Vaan siitä jatketaanko liitossa vai erotaan. Kummassakin tapauksessa on aina otettava huomioon se, ettei toinen rakasta ja toinen rakastaa.
Juu, ei kannata noteerata kaikkia riidanhaluisia idiootteja. Kuulosti siltä kuin tuo ukko haluaisi testata voisiko myös hän käyttää sinua hyväksi. Tuollaista porukkaa on aina, eivät ole sen arvoisia, että kannattaa oma mielenrauha menettää.
"Vaikka on lähtenyt" ei ole mikään puolustus. Joku syy siihen lähtöön on kuitenkin ollut. Harvat lähtevät toimivasta parisuhteesta.
Vaimoni tilannearvio tapahtuneesta: jompi kumpi särkyy tässä pelissä, minun sydämeni tai hänen mielensä. Kova paikka. Siis, että tuhoja tulee joka tapauksessa. Kaipa se sydänsurubon mielen pirstaloitumista pienempi murhe, joten eihän tässä jää oikeasti vaihtoehtoja.
Muutenkin taas lasketellaan alaspäin ilman ohjausta. Oli Perheneuvolakäynti, jonka teemana oli eron jälkeiset asumisjärjestelyt. Pakkohan se on näistä puhua, mutta otti koville. Pitäisi pystyä valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huono. Sen verran sain sanottua, että muuttoa en kykene hoitamaan.
Kolmivuotias tuolla taas itkeskelee. Huono nukkuja hän on aina ollut, mutta viimeaikojen itkut ja väännöt laittaisin helposti tukalan tilanteen piikkiin. Keskimmäinen hokee jatkuvasti rakastavansa meitä, vanhimmalta tuntuu hävinneen kokonaan kuulo, ennen niin skarpilta lapselta.
Muista että lapset aistivat nämä eroasiat kukin omalla tavalla.
Nyt onkin tärkeintä pysyä ns. lasten lähellä ja näyttää miten hyvä ja rakastavainen isä heille olet.
Turha millään "maallisella mammonalla" saada lasten mieltä hyväksi.
Sama meillä että lapsi itki kun äiti lähti. Kysyi mm. saanko isi tulla sinun viereen nukkumaan. Todellakin annoin tulla koska tunsin että hän halua tietynlaista turvaa tässä epävakaassa tilanteessa.
Työkuvioita olen muuttanut tilanteen takia, teen ns. minimin minimit että jää lapselleni tässävaiheessa mahdollisimman paljon aikaa.
Nämä on niin rankkoja asioita, lähtijä varmaan ei etes ymmärrä. Hän vetää vaan silmälaput silmillä eikä tunne mitään.
Kaikenlainen syyttely minua kohtaan ihmetyttää. Löytyy mitä ihmeellisempiä asioita. Kun itse kommentoin asiaa niin kierrokset nousee välittömästi. Nyt olenkin ollut kommentoimatta mitenkään. Ai että kun risoo, pitää olla vain pääkylmänä. Toivottavasti löytää edestään tekosensa ennemmin tai myöhemmin.
Kun lähtijä vetoaa omaan mieleensä, ettei pää kestä enää suhdetta, hän ei ehkä tule ajatelleeksi, miten päätä kuormittaa jatkossa syyllisyydentunteet, ikävä lapsia, jopa ikävä puolisoa, perhe-elämää. Ja kun yhteisiä lapsia on, entisen pariskunnan on oltava tekemisissä ehkä loppuelämä. Lähtijä ehkä ajattelee vain, että kunhan pääsen tästä, mutta ei se ole niin yksinkertaista.
Välillä tuntuu, että lähtijä odottaa, että jätetty ottaa vastuun tilanteesta, käytännönjärjestelyistä. Tällöin lähtijän syyllisyys vähenisi. Mutta entä jos jätetty ei jaksa sitä tehdä? Kohtuuttomalta myös tuntuu vaatimus, että jätetyn pitäisi ottaa ohjat käsiinsä, kun toinen on päätöksen yksin tehnyt antamatta edes suhteelle mahdollisuutta parantua.
Vaimoni on moneen otteeseen valitellut, ettei keskustelumme etene, koska olemme niin eri kohdissa menossa. Hänen henkinen hyvinvointinsa on parantunut, mutta ehkä vain siksi, että hän näkee minunkin pikku hiljaa nousevan. Ja kun pystyn puhumaan jo vähän ero jälkeisistä kuvioista, hänen mielialansa kohenee lisää.
Huoli toisen - ja samalla lasten - hyvinvoinnista on edelliselle hyvä selitys. Mutta totuuden nimissä, en koskaan tule pääsemään hänen 'tasolleen' erokeskusteluissa, enhän ole eroamassa. Sitten tajusin kuvion: vaimoni haluaisi minun ottavan osan vastuusta niskoilleni.
Valitettavasti asia ei taida mennä niin. Minä otan vastuun huonosta käytöksestäni ja ehdottomasti sen parantamisesta. Vaimoni on otettava vastuu oman identiteettikriisinsä selvittämisestä, sekä eropäätöksestä, joka on hänen omansa.
Erittäin hyvin tajuttu.
Jos on kontrolloinut tilannetta koko suhteen ajan, niin miksi ei kontrolloisi myös lähtöjärjestelyitä. Miksi sitten heittäydytään avuttomaksi kärsijäksi?
Jättäjän on tosiaan helpompi selittää lähtönsä itselleen ja ehkä muillekin, kun voisi sanoa, että tämä on tällainen yhteinen päätös.. kasvettiin erilleen jne, kuin toteaisi vain jättäneensä puolisonsa. Mutta ei jätetyn tarvitse ottaa vastuuta kannettavakseen toisen päätöksestä.
Koska lähtö on varmasti vaikea myös jättäjälle (kenelle pienten lasten etävanhemmaksi ryhtyminen ei olisi!), tilanne venyy helposti. Varaudu siihen, että se voi olla rankkaa. Kun toivoo ja odottaa, että toisen mieli sittenkin muuttuisi jne
Taas riita, tyhmäkin vielä. Vaimo ojensi käden, kysyi miten haluan tiedon, jos ja kun hänelle tarjotaan asuntoa. Minä näin kädessä puukon, ja puolustauduin. Otin tilanteen vittuiluna, tuommoisia minulta kyselee. Suukopuahan siitä tuli.
"Mikään ei ole muuttunut, eikä muutu" Oli kommentti. Melkoinen vaatimus on astettu: älä tee vääriä tulkintoja (?), älä provosoidu, äläkä ainakaan suutu. Loppuelämän aikana, että sellaasta!
Olen seurannut mielenkiinnolla näitä ketjuja, tilanteen kehittymistä ja kasvuasi ihmisenä. Muutaman kommentinkin olen väliin heittänyt. Olin jo jossakin vaiheessa kommentoimassa, että te ette tule eroamaan vaan saatte kipuilunne tuloksena välinne selvitettyä ja aiempaa paremman parisuhteen.
Vaimosi käytös on kuitenkin siinä määrin epävakaista, että saattaa olla mahdotonta enää jatkaa perheenä.
Tunnistan sinussa oman tilanteeni jonkin aikaa sitten ja ymmärrän sinua kohtuullisen hyvin. Me saimme vaimoni kanssa välimme siihen kuntoon, että emme eronneet, mutta kuten huomaat, edelleen roikun täällä palstalla omaa oloani parantamassa.
Sinulla on ollut oma roolisi kriisin syntymiseen. Saatat olla siihen jopa pääsyyllinen. Nyt kuitenkin olet tiedostanut käytöksesi vaikutukset ja aktiivisesti pyrit korjaamaan käyttäytymistäsi. Jo jonkin aikaa on mielestäni ollut selvää, että sinä et enää ole syyllinen parisuhteelle ongelmiin. Tämä ei ilmeisesti vaimoasi miellytä - hän oli jo päättänyt jättää sinut ja se olisi ollut helpompaa sellaisesta miehestä, joka olit ennen. Nyt käytöstään muuttanut mies (sinä) muuten varmasti kelpaisi, mikäli hän ei olisi jo tehnyt päätöstä jättää sinut. Juuri tästä syystä uskon hänen alitajuisen tietoisesti ärsyttävän sinua olemaan se vxttumainen mies, joka olisi helppo jättää.
Ainoat neuvot, jotka nyt osaan sinulle antaa ovat ne, että älä provosoidu, ole oma uusi parempi itsesi äläkä ota enää syyllisyyttä kriisinne jatkumisesta. Kun vaimosi haluaa edelleen erota, tee selväksi, että se on vain hänen oma valintansa. Älä siis suostu sopueroon vaan sinut saa kyllä jättää, mutta samalla hänestä tulee jättäjä.
Eiköhän tuosta asuntoasiasta kertominen käy kätevimmin vaikka seuraavilla lauseilla "Olen löytänyt mieleiseni asunnon, muutan sinne ensi kuun alussa. Olen jo pakannut henkilökohtaiset tavarani. Ystäväni auttavat muutossa, joten voisitko lähteä viikonlopuksi lasten kanssa jonnekin, niin saadaan homma siististi hoidettua. Hyvää loppuelämää sinulle ja kaikesta huolimatta kiitos näistä vuosista!". Tähän voit vastata, että se sopii sinulle ja ehkä vielä muistuttaa vaimoasi avioerohakemuksen jättämisestä. Sitten halaat vaimoasi hyvästiksi ja kiität omasta puolestasi kuluneista vuosista. Suhteenne on sitten lopullisesti ohi.
Olet jo ymmärtänyt, että et voi vaimoasi väkisin pitää. En silti vieläkään neuvo päästämään irti liian helpolla. Edelleen pidän mahdollisena sitä, että vaimosi "tulee järkiinsä" ennen kun ehtii jättämään sinut. Mikäli kuitenkin käy toisin, muista, että elämä jatkuu.
Minä haluan omasta puolestani kiittää sinua näistä keskusteluista. Voit olla itsestäsi ylpeä!
Tähän pitää vielä lisätä, että älä lankea noihin vaimosi asettamiin ansoihin. Jokainen suukopu ja provosoitumisesi antaa vaimollesi perusteen uskoa, että "mikään ei ole muuttunut". Tämä taas on tie kohti eri laitteita.
Sen siitä saa kun menee puukottamaan ojennettua kättä. Et ole siis muuttunut.
Mukava kuulla, että tilamteellamme on myös sellaisia ymmärtäjiä, joiden kommenteista tuntuu olevan voimaannurtavia seurauksia. Hommajan on juurikin näin: minä olen pääpahis, on aivan sama mitä teen tai sanon, se on väärin. Jos nyt säveltäisin maailman upeimman oopperan, se olisi paskaa, koten koko llassinen musiikkikin.
Kun olen syyllinen, olen sitä aina ja jatkuvasti. Kaikki käytös, joka mahtuisi missä muualla tahansa normaaliin toleranssiin, ei mahdu meillä. Minä edustan pahuutta, josta on päästävä eroon. Tottahan minä tämän ansainnut oken, vuosien syyllustämisen jälkeen, mutta aika pähkinöinä alkaa itsetunto olla, kun ihmisestä ei löydy mitään hyvää!?
Niinhän se menee, että jos sanot "Hyvää huomenta" niin se on varmasti päivä pilalla. Ja kaikki päivät syntymästä lähtien ja sata vuotta eteenpäin. Minulle vanhempi mies sanoi oman rypemiseni aikaan: "eihän se sun syy ole, että toinen on onneton". Ja niin se on, että onni meidän jokaisen on itse löydettävä elämässämme.
Meillä tuo syyllistäminen jatkui vielä toista vuotta erilleen muuttamisen jälkeen. Ja samanlaista tylytystä, uhmaikäisen kapinointia ovat vastaanottaneet lukemattoman monet jätetyt puolisot. Jotkut sanovat, että jättäjä haluaa tulla jätetyksi. Näin hän saa olla marttyyri ja kokee omat tekonsa oikeiksi.
Ei varmasti ole helppoa lähtevällä/jättävällä/pettävällä identiteetti-, uskottomuus-, erokriisien ja muuttostressin paineessa. Samalla saattaa hormoonitoiminnan muuttuminen (muuttuu paitsi ikääntymisen myös noiden em. paineiden johdosta) ja muut somaattiset oireet aiheuttaa henkistä stressiä. Tunteiden käsittely ei silloin liene kaikkein helpointa ja yksinkertaisinta. Silti sama kapinallinen voi käyttäytyä toisessa ympäristössä ja muille ihmisille mitä hurmaavimpana ja vapautuneimpana, ihastuneena, rakastuneena. Uutena. Kotona vanha, muualla uusi.
Koeta jaksaa. Ei se sun syy ole!
Nim. Isä ja lapset! Olen myös lukenut sinun kirjoituksia ja täytyy sanoa, että osaat kyllä kirjoittaa selkeästi ja itseä säästämättä!! Voimia sinulle! Seuraan jatkossakin, tähän on jäänyt koukkuun:)
Nimerkille Mahdoton mies: tunnistan niin tekstistäsi ex-puolisoni käytöksen hänen lähdettyään ja oman maanrakoon poljetun itsetuntoni sekä syyllisyyden tunteet. Helpottaa lukea ja oivaltaa, että muillakin tämä menee näin.
Sama täällä. Exä hakee uuden ukkonsa kanssa mitä ihmeellisemmin keinoin miten voivat minua syyttää vaikka itse lähti pettämään.
Kun kysyin silloin 10kk sitten exältä että hyppää minun housuihin ja mieti mitä tekisit. Exä kohautti olkapäitä ja sanoi että en tiedä. Suurimpaan osaan minun kysymyksiin hän on vastannut että en minä tiedä.
Tietysti kysymykset osuu asian ytimeen. Sitten kun en ole hermostunut kertaakaan hänelle, olen hyvin maltillisesti kysellyt ja jutellut. Exää ilmeisesti ketuttaa tämäkin.
Olen tullut tulokseen että jatkan samalla linjalla (tiukkaa se kyllä välillä tekee), hyvin selkeästi ja rauhallisesti keskustelen.
Sitten vielä yksi: Alku aikoina 10kk sitten kysyin että oletko miettinyt että sinun kamasi olisi voineet löytyä tuosta lumihangesta kun jäit kiinni pettämisestä. Exä siihen tavanomaiseen tyyliin sanoi: en minä sinusta sellaista uskoisi. Niinpä kun olet hyvätahtoinen, ihminen kun tarpeeksi hurja se käyttää hyväätahtoa hyväksi.
Se mikä ei tapa se sattuu vaan niin v.itusti.
Kun mitta tulee vuosien jälkeen täyteen niin se tulee täyteen. Ei silloin hyviä puolia muistella, ne jäävät pahuuden taakse.
Nim. Isä ja lapset - älä pakota vaimoasi elämään löysässä hirressä.
No. Itse ajattelen, että mies on tokikin oikeassa siinä, että joka erota tahtoo erotkoon ja tehköön sen kaiken duunin mitä siihen liittyy. Näinhän se periaatteessa menisi.
Kuitenkin siinä vitkutellessa kärsii ennen kaikkea lapset. Kun on jo erottu, eroa on mahdollista surra ja siihen sopeutua. Mutta kun on tällainen roikkuva tilanne, ottavat lapset siitä vastuuta, miettivät mitä tekevät väärin ja mitä oikein, seuraavat yliherkkinä vanhempien tunnelmia - ja ovat suuressa vaarassa sairastua itse psyykkisesti.
Sen vuoksi, jos kerran vaimossa ei löydy naista toteuttamaan tekemäänsä päätöstä eikä myöskään kykyä enää löytää yhteisyyttä ja rakkautta joka saisi jatkamaan liittoa, silloin pitäisi vastuullisen isän järjestää se ero vihdosta viimein. Voi myös mainita lasten äidille, että mitä kauemmin tätä epämääräisyyttä kestää, sitä kauemmin lapset elävät löysässä hirressä.
Tässä näyttää olevan valtava ristiriita. Mies ei halua eroa, mies ajattelee, että ero ei ole hyväksi lapsille. Ero on hyppy tuntemattomaan jonka lopputuloksesta, siitä voi seurata negatiivisia asioita lapsille. Miehestä varmaan tuntuu siltä, että erosta seuraa negatiivisia asioita. Hän ilmeisesti kokee, että vaikka lapset oirehtivat nyt eron kynnyksellä, niin ero olisi lasten hyvinvoinnin kannalta vieläkin haitallisempaa. Tästä syystä on vaikeaa kuvitella miehen millään tavoin kannustamaan tai helpottamaan eroa.
Syy miksi ero voi tuntua lapsia ajatellen huonolta on; eron jälkeen molemmat vanhemmat eivät asu lastensa kanssa joka päivä. Lapsille tulee varmasti ikävä toista vanhempaa, eikä tämä voi tulla samalla minuutilla paikalle. Lasten taloudellinen hyvinvointikin on epävarmemmalla pohjalla, taloudellinen hyvinvointi ei ole mikään itsestään selvyys vaan erittäin tärkeä ja vaikea toteuttaa. Lapset tulevat erossa isän harteille ja äidin käytöksen perusteella ei ole itsestään selvää, että äiti jatkossa on lastensa kanssa. Isä saattaa joutua yksin vastaamaan kaikesta ja tämä saattaa olla liian vaikea tehtävä.
Tälläisiä ajatuksia minulla ainakin pyöriso mielessä. Lisäksi kuulostaisi epäreilulta joutua tekemään päätös jota pitäisi näin huonona vain siksi, että toinen haluaa sitä.
Pitkään näiden asioiden kanssa työskennelleenä voin vain vakuuttaa, että kaikkein pahinta lapsille ovat ns. eroamattomat erot: a) että vanhemmat ovat yhdessä ja yrittävät ja yrittävät ja meinaavat erota mutta eivät eroa, vuosikaudetkin, tai b) että erotaan mutta ei erotakaan, vaan meinataan vielä yrittää ja palataan yhteen, tai käydään järjettömistä asioista kiistoja ja syyttelyitä jopa vuosikausia.
Ero haavoittaa aina lapsia, se on selvä. Mutta kun se on tehty, sitä voidaan käsitellä, se voidaan surra, ja siitä voi päästä yli.
Tässä jutussa hämää tuo aloittajan käyttämä nimimerkki "isä ja lapset". Sen perusteella voisi päätellä, että hän haluaisi ainoastaan lasten olla eroamatta. Näin tuskin kuitenkaan on. Lapset ovat osa tätä yhtälöä, mutta eropäätöksen kannalta tuskin kuitenkaan kovin merkittävässä roolissa.
Minä ajattelen näin, kun lapset ovat pieniä ja vanhinkin vasta seitsemän (kaksi nuorempaa) niin nykyinen tilanne tuskin lapsiin vaikuttaa rikkovasti, päinvastoin kun perhe on koossa. En usko kuitenkaan, että aloittaja ja vaimonsa riitelevät lasten kuullen, fiksuja ihmisiä kun ovat.
Näin näen, että aloittaja ei ole ainakaan vielä tässä tilanteessa velvollinen sitä eroa hakemaan. Vaimo hakee jos/kun sen tarvitsee!
Ps. Olen juuri viikon kuunnellut syyslomalaisen tuskaa vanhempiensa äkkieron vuoksi! Isällä uusi nainen eron syynä ja äiti etsi heti myös uuden miehen. Äiti jätti perheen....
Tämä on varmaan juuri pahinta. Että lapset eron lisäksi joutuvat heti kohtaamaan uusia kumppaneita, mahdollisen pettämisen tuomia ongelmia aikuisten suhteissa, uusia asumisjärjestelyjä, ehkä uusia sisarpuolia, sukulaisia, toisen perheen tapoja ja historiaa. Ihan käsittämätöntä, mitä aikuiset ihmiset laittavat lapsensa kokemaan. Itsekästä menoa.
Olen ihan samaa mieltä siinä, että kiirettä ei pidä pitää, hötkyillä ei saa uusien kumppaneiden kanssa. Mutta tokikin selvä on, että vanhemman uusi parisuhde on todennäköinen, jopa toivottava asia, jotta lasten itsenäistyminen ja eriytyminen pääsee tapahtumaan normaalilla tavalla, eikä heidän tarvitse omassa kehityksessään jäädä kannattelemaan vanhempaansa ja tämän hyvinvointia.
Jos kaikki lasten ympärillä olevat aikuiset ymmärtävät aikuisen ja vastuullisen osansa ja miettivät aidosti ja oikeasti lapsen parasta, niin lapset selviävät erosta hyvin. Mitä useampi lapsen lähellä olevista aikuisista on vain keskenkasvuinen omaan napaan tuijottaja, sen heikompi on lapsen mahdollisuus selvitä asioista ja muutoksista - muutoksista, jotka parhaimmillaan saattavat olla lapsen elämää rikastuttavia asioita. Toki vastuullinen vanhempi miettii myös lapsensa kannalta, ei vain munansa tai emättimensä kannalta, minkälainen aikuinen ja millainen kulttuuri kannattaa lapsen lähelle tuoda. Toisen puolesta ei kukaan voi toimia. Vain omista ratkaisuistaan voi päättää, ja vaikka kuinka se eksä vituttaisi ja tämän ratkaisut: niihin vain ei voi vaikuttaa.
En pysty ymmärtämään mitä sanoit. Jokaisen ihmisen arkeen kuuluu vaikeita aikoja. Monet ovat selvinneet niistä, vain puolet liitoista päättyy eroon. Eivät nämä kaikki eromattomat erot ole lapsille huonoja.
Kyllä ne lapset oirehtivat myös rikkinäisissä kodeissa. Uudet puolisot ovat lapsille mustasukkaisia huomiosta. Nämä kun eivät edes ole puolison omia lapsia vaan rasitteita menneistä liitoista. Olen saanut sellaisen käsityksen, että äitipuolet ovat erityisen itsekkäitä ja haluavat numero ykkösiä miehelleen.
Ap:n kirjoitusten perusteella olen ajatellut, että vaimo on mustasukkainen omille lapsilleen.
Tehtiin pieni retki, yön yli tuttava pariskunnan luo. Ovatten ystäviä vuosien takaa, ja lapsemmekin ovat miltein samanikäisiä. Höpöteltiin mukavia,, käytiin museossa ja kävelyllä, illalla syötiin ja vähän juopoteltiin.. Lapset nauttivat silminnähden, aikuisetkin vähän viihtyivät.
Näitä tulee ikävä. En sano, ettemme tapaisi enää toisiamme, mutta voi hyvinkin olla, että emme enää tällä kokoonpanolla. Ikävä on jo nyt läsnä, vaikka tulevaisuis on vielä auki. Yksi asia, mikä minua harmittaa, on juuri tämä tulevien murehtiminen. Nykyhetki olisi kai tärkeämpää.
Mitä tämä kertoo meistä? Siis se, että pystymme edelleen suunnittelemaan ja toimimaan yhdessä? Joku tulkitsee sen ehkä välittämiseksi, toinen 'akateemiseksi eroksi'. Rutiineilla ja muistoilla pääsee jonkun matkaa, mutta ei ikuisesti. Mutta kivaaoli, pieni huili arkeen.
Sen sanon, että ystävät tulevat eron jälkeen vaihtumaan. Puolin ja toisin on nolo tapailla, jos toinen on eronnut. Säälistä saat niiltä joskus lastenhoitoapua, eli tekemisessä toki voitte olla, mutta sitä rentoutta ette enää eron jälkeen saavuta.
Sinun parhaat ystävät tulevat olemaan yksinhuoltaja- isät sekä uusioperhelliset. Mieti itse, haluatko eroneena perheenisänä enää viihtyä ydinperheellisten kotona? Sehän tekee kipeää- sulle. Jo senpä takia sanon: taistele avioliitostasi loppuun saakka.
Höh. No tuo nyt kyllä riippuu ihan itsestä ja ystävistä.
Mun ystävät ei ole vaihtuneet erojen myötä. Ei oman eron, eikä ystävienkään erojen. Tietysti jos olen ollut ystävä eronneen pariskunnan molempien osapuolten kanssa, en kutsu heitä yhtä aikaa meille - ainakaan muutamaan vuoteen eron jälkeen.
Mutta siis. Älä maalaile kauhukuvia siellä.
Kyllä maalaan, koska samaa ovat kertoneet useat muut eronneet. Juurikin ne ydinperheelliset alkavat karttaa sitä eronnutta, se on kuin tauti joka voi tarttua, mutta sitten eronnutkaan ei halua enää liiemmin tavata ydinperheitä koska se tekee kipeää. Siitä on lukennut kirjoistakin.
Mutta uudet ystävät ovat yhtä arvokkaita, mutta yleensä yksinhuoltajia sekä uusperheellisiä.
Yksi huvittava elementti, joka tuo jotakin omituista lohtua tilanteeseen, ovat Woody Allenin elokuvat. Kun neuroottiset ihmiset sekoilevat ja sotkeentuvat oikein kunnolla ihmissuhteissaan, oma tilanne tuntuu lähes normaalilta, tai edes vähän järkevältä. Katsomme niitä nyt vaimon kanssa kahden, sulassa sovussa.
Tarvitsemmeko me tällaisia esimerkkejä - edes fiktiivisiä - että joillakin menee vielä huonommin? Tai asiat voisivat olla vielä enemmän sotkussa? Vai lohduttaako tilanteessa enemmän ajatusten siirtäminen muualle? Tai tieto siitä, että (kaikki) tämä on vain elokuvaa, todellisuus on tuolla jossakin?!
On hyvä että tämäkin puoli tulee eteen eli mitä avioerossa menetetään.
Hyvin usein tilanne vie ystäväjoukon ja tuttavajoukon, saataahan uuden suhteen mukana tulla uusia ihmisiä, ovatko he sitten sinulle todellakaan edes kunnon tuttavia.
Eli siinä voi käydä niinkin, että olet yksin, ilman kenenkään tuke, tuo uusi suhde on ainut jossa riiput, entäs se kun tuleekin ryppyjä suhteeseen, minne menet.
Tässä on niin suuri vaara joutua todella narsistiseen otteeseen ja ei oel ketään, joka pystyisi sinua viemään muualle, näkemään totuuden mukaisesti elämää.
Uudet suhteet kun jotenkin vain saavat katomaan ympäriltä kaiken, sukulaiset, entiset ystävät, mikään muu ei ole sallittua kuin tämän uuden näkökulma.
Oletkohan joutunut ojasta allikkoon.
Sitä jäin miettimään, että mikä idea on vielä leikkiä ydinperhettä yökyläilemällä kavereila, jos kerranollaan eroamassa. Luulisi, että tuollaiset juuri olisi vaikeita tilanteita vaimollesi. Vai järjestitkö itse tämän kyläilyn? Puhuitteko seillä tulevasta erosta? Veikkaan että ette.
Tulkintani on , että vaimollasi on ihan oikea suhde meneillään ja hän tosissaan miettii, kumman valitsisi.
Kaikki tekstit luettuani, toivon todella ,että voisitte jatkaa perheenä. loppupeleissä vaimosi ei varmasti tule olema yhtään onnellisempi uudessa elämässään, kun eron myötä on menettänyt sen lupulta ihan hyvän ydinperheen arjen. Ei sitä voi mikään uusi ihana mies pidemmän päälle korvata.
Vaikka vaimosi lähtisi, anna hänelle jatkossa vielä mahdollisuus palata.
Entä jos ei ole ollenkaan mitään helvetin ystäviä?? Ei niitä kaikilla ole, joten miksi yleistätte?
Miksi pitää antaa mahdollisuus palata ja mahdollistaa siten uusi tuollainen sekoilu. Sekoillahan voi uudestaamkin kun aina voi palata.
Ei ollut ihan minun ideani, enemmänkin yhteinen. Lähdimme pitkälti lasten vuoksi, halusimme tarjota heille vähän vaihtelua arkeen. Uskon, että onnistuimme. Eikä kyläillessä oikein voi tulevaisuutta suunnitella, siihen on parempiakin hetkiä. Mutta pieni tauko jatkuvaan ahdistukseen, kyllä.
Ei ole vaimollani suhdetta ihastukseensa. Mutta hänen ajatuksiaan en tiedä. Uskoisin hänen pohtivan, voisinko minun käytökseni oikeasti muuttua? Ja jos voisi, voisiko hän löytää jostakin kiven tai kannon kolosta halun yrittää vielä. Voin olla väärässäkin.
Kyläreissussa oli myös pieni jäähyväisten jättämis -fiilis. Voi olla, että vaimoni jätti henkiset hyvästit - alun perin minun kavereihini kuuluneelle - perheelle. Tai ehkä jätimmw heille hyvästit yhdessä, viimeistä kertaa yhdessä matkustavana perheenä
Miten ystäväpariskuntanne suhtautui ilmoitukseenne erostanne?
Järkyttyneinä, alunperin. Nämä ihmiset olivat juuri he, kenelle avaiduin heti, kun sain selville vaimoni lähtöaikeet. Toki hekin ovat alkujärkytyksestä selvinneet mutta ovat edelleen ymmällään. Voi olla, että heidän mielipiteisiinsä vaikuttaa vakaumus, mutta ehkä myös se, että heidän mielestään meillä olisi mahdollisuus selvittää tilanne ilman eroa.
Totta kai on kiinnostavaa kuulla, mitä lähipiirimme tilanteeseemme sanoo. Mutta en usko, että sillä on juurikaan vaikutuksia ratkaisuihimme. Vaimoni - luonnollisesti - ahdistuu littoamme puoltavista puheista, minä... no, nyökkäilen mukana. Minkä verran muiden puheiden pitäisi antaa vaikuttaa?
Tilanteemme ei ole liikahtanut pitkään aikaan suuntaan eikä toiseen. En sitten tiedä, jos vaimoni saisi haluamansa asunnon?! Tämä on yksi asia, jota ulkopuoliset ahkerasti kommentoivat: joku ratkaisu teidän on saatava aikaan, aika äkkiä.
"Minkä verran muiden puheiden pitäisi antaa vaikuttaa?"
Ei minkään vertaa. Kukaan muu ei tiedä paremmin tilannettanne kuin te itse. On itsestäänselvää, että vaimosi ahdistuu liittoanne "puoltavista" puheista, koska haluaa erota.
Olin myös äimänkäkenä, kun ystäväni ilmoitti eroaikeistaan. Ainoastaan kaksi vuotta aiemmin hän oli sanonut "me emme eroa koskaan". Erotessaan taas "nyt on nyt". Eli mieli muuttuu, kun tilanteet "kehittyvät".
Pidettiin pieni juttutuokio. Tilanne ennallaan, ei löydy rakkauden tunteita, lähtöhaluja kyllä. Joskin päätös on niin iso tetäväksi, että se vähän viipyy. Toisaalta raskasta, toisaalta jättää pienen takaportin. Joka taas räpsähtää päin näköä.
Mutta tästä lohdusta, mikä sitä tuo? Viini, joo. Woody Allenin leffat, ehdottomasti. Ammattiauttajat, joo. Kaverit, vähän. Aika, sekin. Lapset, eniten. Keskustelut vaimon kanssa, eipä oikein.
Kertokaa te, miten selvisitte? Piditte päänne kasassa ja pääsitte jatkamaan elämäänne eteenpäin? Onko esim uusi suhde paha moka vai välttämätön?
Tuossa joku aiemmin kommentoi, että erohakemuksen jättää se, joka eroa enemmän haluaa. Mielestänne nyt avioero pitäisi laittaa vireille. Harkinta-aika - sehän teillä nyt on menossa. Uskoisin sen virallistamisen auttavan myös ahdistukseesi. Joko sillä tavoin, että tiedät epävarmuuden ja siitä johtuvan tuskan määräaikaisuuden tai sitten niin, että eron hakeminen vaikuttaa vaimosi tuntemuksiin jollakin tavoin.
Nyt annat vaimosi roikottaa itseäsi löysässä hirressä. Jos se sinulle sopisi, niin mikä ettei, mutta kirjoituksistasi päätellen näin ei ole.
Toimi itse nyt, niin tuskasi alkaa viimeistään vuoden kuluessa helpottaa.
Itselleni auttoi se, että otin tilanteen omiin käsiini. Se oli itse asiassa ainoa mahdollisuus omassa tilanteessani; mies oli uskoton, mitä nöyryytystä en voinut sietää. Liitossa oli pitkään ollut ongelmia ennenkin. Miehen sivusuhteen myötä hän heittäytyi ihan kädettömäksi ja tahdottomaksi; ei hän tiedä mitä hän haluaa! Toivoi kaiketi minun ja sivusuhdenaisen tappelevan itsestään oikein!
Tein oman ratkaisuni, jätin erohakemuksen, selvittelin asioita pankkien kanssa, hankin uuden kämpän, tein uuden elämän. Se kevät, itse asiassa koko vuosi, oli toisaalta elämäni kauheimpia. Toisaalta voimaannuttavimpia ikinä.
Olin hyvää vauhtia vajoamassa romahdukseen sivusuhteen paljastuttua. Mutta lapsiani rakastan ja olen aina rakastanut enemmän kuin mitään muuta; minun oli pakko ajatella että nyt täytyy pelastaa ensin äiti, jotta niille jää äiti. Niinkuin lentokoneessa neuvotaan laittamaan hätätilanteessa happimaski ensin omalle naamalle jotta voi auttaa lapsiaan. Yritin kiireen vimmalla hakea keskusteluapua itselleni, turvautua ystäviin, liikkua hirveästi (siihen tuli aikaakin, kun lapset olivat siis välillä isällään eikä sitä isoa omakotitaloa enää tarvinnut pyörittää). Ja kyllä, harrastin sitten erilleenmuuton jälkeen myös tapailuseksisuhteita, koska seksin puute oli kauhea. Vaatekaappi meni uusiksi ensinnäkin laihtumisen vuoksi ja toiseksi siksi, että en halunnut pitää menneen elämäni vaatteita enää.
Kyllä siitä selviää. Minulle selkeä ero oli parempi kuin löyhä hirsi..
Ja huorasit sitten oikein kunnolla?
Etpä ollut itsekään kummempi kuin miehesi kun kerran huorata piti!!!! tapailuseksisuhteet=huoraaminen!
Eli parisuhteen jälkeen ei saa harrastaa seksiä? Jopas.
erostaikaa, kirjoitat hyvin ja avoimesti. Kiitos, ymmärärän nyt jotain vähän paremmin.
Kun kirjoitat, että seksin puute oli kauhea ja harrastit tapailuseksisuhteita ja tuosta vaatekaapista ja laihtumisesta.
Samoin tuossa alussa ex:n muuttumisesta tahdottomaksi, kädettömäksi.
Samoin tuosta omas voimaannuttamisesta, jotta jaksat huolehtia lapsista.
Kysyisin sinulta, että missä tilanteessa elät nyt, entä ex:si.
Muuttuiko silloin suhteet läheisiin muuten.
On jäkyttävää, että puolisdo tekee kuin miehesi, hänellä on sivusuhde ja pitää riistää ja raastaa perheelle vereslihalle.
Olen elänänyt mukana eopätietoisuudessa vähän vastaavanlaisessa, niin uskoisin, sillä niin moni kertomasi kohta sopii lokeroihin.
Tämä asia on niin hirvittävästi myös repinyt ha raastanut minunkin elämääni, että enää siinä ei ole oikein ilonhetkiä pystynyt olemaan, kun ei tiedä ja kuitenkin näkee pakosta asioita.
Joten sinä joka, olet ollut siinä syvimmässä myrskynsilmässä et ole ollut yksin siinä, siihen vajosi mukanasi myös osittain lapsesi ja lähimpäsi, eivät he sinua syytä, mutta asiat vain koskettavat monia.
Ymmärrän sen kuitenkin, että et ole varmasti halunnut kertoa asioista, mutta tällä järjellä olisin toivonut saavani oikeaa tietoa, siävastoin hyenaat hyökkäsivät myös minun päälleni, olen saanut niin kieroa postia kuin ikinä.
Minun tilanteestani on aikaa kymmenen vuotta, vähän yli.
Ystäväni pysyivät rinnallani, jokainen. Uusiakin tuli.
Eksän sukulaisiin valitettavasti välit jäähtyivät, ja syynä oli molemminpuolinen hämmennys. Ajattelin (ja toivoinkin kai) heidän tukevan kuitenkin eksääni, jolle minun päättäväinen poislähtöni oli rankka paikka kuitenkin - vaikka itse tunsin häntä kohtaan vihaa ja katkeruutta ja syvää halveksuntaa, hän on kuitenkin lasteni isä, enkä todella toivonut hänen vajoavan mihinkään ikuisiin syövereihin. Kyllähän hän sitten tosin vajosi jokuseksi vuodeksi, ja isyys ei kyllä korjautunut hyväksi, jos sitä nyt sitten oikeastaan oli järin ollut eroa ennenkään.
Oma toipumiseni toki kesti pitkään - kävin terapiassa ja pohdin pitkään sekä elettyä elämääni, avioeroa mutta varsinkin sitä liittoa ennen eroa. Toimimiskykyiseksi toivuin melko pian. Sitä ketä siellä huolestuttivat kuinka paljon oikein lutkailinkaan, voin lohduttaa että en nyt vallan kauheasti. Puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen ero oli lopullinen ja pian sen jälkeen tapasin "laastarimiehen", jonka kanssa sovin molemminpuolisesta laastaroinnista. Lapset oireilivat vakavasti, mutta saivat myös apua, ja nykyisin voivat hyvin, kumpikin on uskaltanut solmia parisuhteen ja etenevät opinnoissaan ja työelämässään erinomaisesti.
Ja minä olen ollut sen laastarisuhteeni kanssa nyt jo naimisissakin viidettä vuotta...
Kyllä siitä toipuu, kun ei jää tuleen makaamaan.
Moi, olen joskus aikaisemmin kommentoinut ensimmäiseen ketjuun omia tuntemuksiani myös, kun olen ollut vastaavassa tilanteessa kuin sinä.
Pääsiäisenä ero vaimon aloitteesta ja kolme lasta meilläkin. Taustalla hänellä selvisi suhde. Kesä oli rankkaa aikaa ja asuimme saman katon alla pääsiäisestä elokuun puoliväliin. Nyt ollaan kaksi kuukautta asuttu eri osoitteissa ja ratkaisu on ollut hyvä ja lapset on hyvin sopeutuneet tilanteeseen. Tosiaan vaimo myös pitkään etsi sitä omaa asuntoa ja välillä tuntui että etsiikö oikeasti kun mitään ei tapahdu. No itselläni ei hermo kestänyt sitä sitä teeskentelyä ja sanoinkin topakasti että alkaa laittaa asioita järjestykseen jotta päästään elämässä kumpinkin eteenpäin.
Itse koin pahimpana juuri sen että toinen oli päättänyt lähteä, mutta saman katon alla on pahinta juuri silloin asua ja itse vielä kuvittelin, että jotain olisi tehtävissä. No hyvä että kämppä löytyi ja ositukset ym saatin samaan aikaa tehtyä.
Nyt minulla on uusi orastava suhde ja se tekee todella hyvää tässä tilanteessa ja vie elämässä eteenpäin. Pitkästä aikaa tulee ajateltua muutakin kuin vain menetyksiä joita koin. Vinkki sulle, että nyt on aika siirtyä elämässä eteenpäin, jo ihan sun oman mielenterveyden takia, toi vatvominen on pahinta minkä itselleen voi tehdä. Ja kun ero koittaa älä missään nimessä jää yksin katsomaan tyhjiä seiniä vaan lähde ulos ja tutustu rohkeasti uusiin ihmisiiin, näin tein itsekin ja se kannatti.
Tsemppiä ja ole määrätietoinen tässä asiassa, se koituu kaikkien eduksi.
Onnea sinulle vaan uuteen orastavaan homosuhteeseesi!
Orastava suhde ei tule koskaan suhtaudumasn lapsiisi kuin oma äiti. Tämä ei tule perheenä toimimaan, on hyvin falski juttu. Mutta mitäs teet, eteenpäin niillä eronneillakin on mentävä. Säälittävä tulevaisuus edessä.
Nimenomaan!
Miten voisikaan suhtautua jos se on mies?
Ja kun ero koittaa älä missään nimessä jää yksin katsomaan tyhjiä seiniä vaan lähde ulos ja tutustu rohkeasti uusiin ihmisiiin, näin tein itsekin ja se kannatti.
Vai tämä on ohje, mihis se lapset jäivätkään. Kyllä niillä lapsillasi on ihan tyhjä olo ja sinäkin vielä painelet tutka puitkella muualla, lapset näkevät kuulevat, surmattko heidät henkisesti. ÄÄliö
Lapset on viikko viikko systeemillä, joten sinun ei siitä kannata huolestua. Kun lapset ovat viikon luonani, olen vain heidän kanssaan. Kun lapset ovat äidillään voin tehdä silloin mitä haluan, ja todellakaan en suosittele jäämään silloin neljän seinän sisään. Toimii.
Pitää jäädä neljän seinän sisään! Ei toimi se että juuaan viinaa ja hortoillaan kylillä. Pyydä kolmenisämyös poikakaverisi kotiisi ja pane sitä pyllyyn niin ei tartte kylille lähteä.
Vaikuta hienolta ihmiseltä, en yhtään ihmettele miksi hortoilet täällä jätettyjen palstoilla ;)
No ihan siksi että kaikkia vituttais vielä enempi!
Tärkeintä eron jälkeen on saada itsensä toimintakuntoiseksi ja onnelliseksi. Kotona asioiden yksin märehtiminen ei minua saanut kuntoon vaan se, että mennään elämässä eteenpäin. Lapsetkin saavat minusta parempaa seuraa kun olen itse onnellinen enkä katkeroitunut jätetty isä, joka vain hautoo ajatuksiaan kotona.
Kakkaa jauhat! Perustelet oman viinanhimosi vain tuolla!! KOtiin pitää jäädä. Taisit juopotella perheesi vituiksi kun noin menojalakaa vipattaa! Jää kotiin fägäri!
Pääasia että vituttaa enemmän!
Olen lukenut tämän ja ensimmäisen ketjun läpi. Mietin itse sellaista asiaa, että ymmärrän hyvin, että kuka eron haluaa niin hänen pitää nuo järjestelyt myös tehdä. Kuitenkin jos homma venyy niin ehkä sinäkin ap voisit kuitenkin ilmoittaa puolisollesi, että nyt on aika siirtyä eteenpäin ja ottaa se ensimmäinen konkreettiinen askel eli järjestää hänelle asunto. Tämähän ei tarkoita sitä, että jos molemmista alkaakin tuntua, että ero on turha niin etteikö voisi palata. Asumusero voi jopa tehdä hyvää. Molemmat saavat hetken miettimisrauhaa ja tilaa.
MInun vanhempani aikoinaan muuttivat erilleen ja silloin he tajusivat, että ei, tilannehan meni ihan hulluksi ja väärään suuntaa. He palasivat sitten yhteen. Myös kahdella ystävälläni on ollut sama tilanne eli hetki erillään toisesta sai asiat raiteilleen.
Itselläni on menossa parisuhdekriisi ja vielä ei olla eroon asti päästy, vaan yritämme yhdessä saada ratkaistuksi suhteemme ongelmat. Meillä arjen hektisyys aiheutti toistemme ohi kävelemisen, väliinpitämättömyyden, seksittömyyden jne. Nyt puretaan sitä vyyhtiä ja molemmilla on toiveena saada suhde kuntoon. Helppoa ei ole tämäkään vaan hyvin paljon pitää töitä tehdä ja puhua ja puhua ja....
Meitä molempia ohjaa nyt pelko. Vaimoni pelkää tekevänsä väärän ratkaisun, minä taas oikean. Pelkohan ei ole sama asia kuin toivo, tai toive.
Vaimosi yrittää osoittaa käytöksellään, että ero olisi sinullekin parempi. Mielestäni sinun ei tarvitse taipua painostuksen alla. Voi nimittäin käydä niinkin, että vaimosi väsyy eron tekemiseen ja kaikki muuttuu hyväksi taas.
Jos vaimosi ei lähde ja jatkaa piinaamistasi niin silloin hänelläkään ei ole kivaa. Hän on voinut piinata sinua vain siinä toivossa, että päästäisit hänet menemään. Jos hän huomaa, ettei lähtemisestä tulekakaan teidän yhteistä juttua, niin hän saattaa jäädä. Ja jos jää niin miksei tee elämästä samalla mukavaa.
Pelkää että sinulla rupeaa elämä maistumaan. Hänelle on myrkkyä kun huomaa että et romahtanutkaa. Lähtijät haluaa paskaa jätetylle valtaosissa eroista.
Kuten itse olen saanut kokea. Perättömät jutut, valehtelut, raha-asiat.
Mikään keskustelu ei onnistu vaikka itse sitä haluan. Saapi nyt länkyttää rauhassa kunnes löytää toisen asenteen.
Pystyykö narsisti muuttamaan toisen ihmisen käytöksen, joka ennen on ollut ns. normaali?
"Vaimosi yrittää osoittaa käytöksellään, että ero olisi sinullekin parempi"
Noh. Aika monta eroa seuranneena voin sanoa, että hyvin usein aluksi hanttiin laittanut puolisko oivaltaa koko kuvion vasta kauan eron jälkeen. Asiat loksahtavat paikoilleen, kuten mm. se miksi itse oli niin kovasti eroa vastaan. Usein syy löytyy paljon enemmän omasta itsestä kuin siitä eroa haluavasta kumppanista. Jotkut jopa tunnustavat olleensa hyvin putkinäköisiä ja "nähneensä" vain liiton hyvät puolet, kun eivät ole uskaltaneet kohdata liiton ongelmia, omaa kumppania ja hänen erilaisuuttaan. "Hyvät puolet" ovat myös usein epätosia. Eli vain kuvittelee, että asiat ovat hyvin, juuri siten miten toivoisi niiden olevan, ei siten miten ne on.
Aika myrkyllisesti kirjoitat "epäreilua..." Itse en usko todellakaan, että ap:n vaimo odottaa romahdusta.
Itse olin aikoinani myös lähtijä. Lapset tosin seurasivat mukanani (ja tekivät sen mielellään). Vaikka exäni oli ja on varsinainen - piip - niin siitä huolimatta toivon hänelle kaikkea hyvää. Olen onnellinen päästessäni eroon hänestä, vaikka vaikeaa oli. Ero oli kuitenkin pääasia, ja se riittää varsin mainiosti minulle.
Pieni vivahde-ero ketjun aloittajaan on se, että hänelle(isälle) on jäämässä pienet lapset. Mielestäni ette ole vertailukelpoisia, sillä pahinta on äidin jättämät lapset!
En minä tässä pyhimyksen viittaa päälleni sovitakaan. Väitän kuitenkin, etten ole pekkaa pahempi tapaus. Mutta sovinnaisuus ei nyt ole kaikkein suurimmassa huudossa, kuten ei tasainen varmuuskaan, arki ja sen sujuminen, jolla saatetaan hyvinkin tuottaa tähän maailmaan terveellä itsetunnolla varustettuja lapsia.
Se on nyt vapaus ja itsensä toteuttaminen ja etsiminen niitä arvoja, joita korostetaan ja vaaditaan. Ei maalata piruja seinille, varsinkin kuin maailma jatkuvasti muuttuu, mutta kaipa joku muutos voi joskus metsäänkin mennä. Nahkurin orsilla tavataan.
Ymmärrän kyllä, että vaimosi haluaa vapautta ja toteuttaa itseään kontrollivuosien jälkeen. Harvat sellasta kestää.
Miten selvisitte? No siten että lopetat sen asian vatvomisen ja keskityt tulevaan .Olet nyt täällä jauhanut yli puoli vuotta tätä asiaa. Päästä jo irti. Käske vaimosi nyt lähteä niin sinäkin saat tilalle muuta mietittävää. Minulle sattui kesäkuussa vastaava asia kuin sinulle ja nyt olen jo toipumassa. Asian vatvominen ja pitkittäminen hankaloittaa yli pääsemistä. Pistä se nainen nyt pihalle jos ei jo ole, sano että nyt saa riittää. Varmasti alkaa helpottaa sinuakin kun ei tarvitse sinun sitä tuskasi aiheuttajaa siinä joka päivä töllistellä. Tämä auttoi minuakin. Tsemppiä!!!
Katkeran miehen puhetta! Eipä ole sulla enää takaporttia, kaikki loppui kuin seinään. Anna nyt toinen edes yrittää...
Ei ole katkeran miehen puhetta, vaan rajojen asettamista.
Se yksi, lopullinen raja, sen ylittäessä menetit kaiken.
Ehdottomasti olen sitä mieltä, että aloittajalla pitäisi edes yrittää... Vaikka vaimonsa luonne tuntuu olevan hyvin epäluotettava. Me emme ole täydellisiä, ja onhän aloittaja kertonut olevansa kontrollifriikki... Vaikeata on, mutta minä toivoan sille isälle positiivista tulista, eli että perhe säilyisi, vaikka tällä hetkellä kaikki näyttääkin mahdottomalta.
Miten se muka auttaa??? Yksin töllistely on tuskaa myös.. jopa pahempaa.
Pattitilanne jatkuu. Viimeksi äsken kuulin, kuinka vaimoni kertoi puhelimessa, etteivät hänen tunteensa ole ihastukseen muuttuneet. Hyvin, hyvin loukkaavaa on moista kuunnella. Korostan tässä, ettei hän ole ihastustaan kesäkuun jälkeen tapaillut, mutta tunteet ovat silti säilyneet. Aika vakavaa.
Mitäkö minä teen? Odotan. Kaikesta huolimatta hän ei ole valmus lähtemään. Kaikesta huolimatta, en ole valmus häntä pous ajamaan. Tarhasta tuli viestiä, nuorimmainen oirelee kiihtyvällä tahdilla. Työnantaja sanoi vaihtavansa minut vuodenvaihteessa toisiin hommiin. Varaani ei voi laskea sen vaativuusluokan työtä.
Samalla asetin itselleni tavoitetakarajan. Se olkoon - minun puoleltani - tuo samainen vuodenvaihde, jolloin minulta myös unelmaduunini viedään.
Peukut tavoitetakarajallesi! Lasten kannalta pitkä aika silti, mutta ymmärrän että harkittava näitä asioita on.
Suo anteeksi, mutta vaimosi vaikuttaa idiootilta. Hän selvästikin yrittää käydä hermoillesi ja tekee kaikkensa, että sinä sortuisit epätoivoisiin ratkaisuihin.
Hän selvästikin haluaa tulla jätetyksi. Kaipa hän voi omassa mielessään siinä tapauksessa asian ymmärtää siten, että hän ei omalla käytöksellään olisikaan välirikkoanne aiheuttanut, vaan voisi eronne laittaa kokonaan sinun syyksesi.
Toivoisin, että kenenkään ei tarvitsisi kokea samaa kuin sinä. Its sain osakseni murto-osan samanlaista kohtelua omalta vaimoltani. Täytyy myöntää, että oma kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt yhtä pitkälle kuin sinulla. Jos olisin yhtä paljon saanut paskaa niskaani kuin sinä, olisin itse tehnyt ratkaisun liittomme päättymisestä.
Nyt, kun aikaa on jo kulunut jonkin aikaa kriisimme akuutista vaiheesta, vaimoni uskoakseni on tyytyväinen, että parisuhteemme ei päättynyt. Itsekin olen melko tyytyväinen. Se hieman ahdistaa, että näillä palstoilla pitää edelleen roikkua omaa oloani parantamasssa.
Olen aiemmin kannustanut sinua joko hakemaan itse eroa tai painostamaan vaimoasi siihen. Nyt ehdotan täydellistä suunnanmuutosta. Ala suunnitella yhteistä tulevaisuutta, joululoman viettoa sukulaisissa, ensi kesän lomamatkaa koko perheen voimin, lisää kyläilyjä ystäväpariskunnilla ja koko perheen yhteisiä aktiviteetteja. Johonkin suuntaan tämä taktiikka perhettänne vie, nyt tilanne tuntuu junnaavan paikoillaan.
Tämä oli minusta todella hyvä idea! Alan käyttämään tätä omassa kriisissänikin.
Mä ajattelin käyttää päinvastaista lähestymistapaa, lakkaan järjestämästä yhteistä kivaa. Mies on myös kontrollifriikki, mutta yhteisiin juttuihin ei satsaa. Osallistun kutsuttaessa tilaisuuksiin, mutta mielummin yksin.
Etkö, miu2, usko, että tilanteeseen voisi tulla teilläkin muutos? En minäkään elättelisi mitään toiveita tukevasta, jos en oikeasti uskoisi siihen, että käytöstään - eli suhtautumistapaa asioihin - voi muuttaa! Totta kai matka on pitkä, mutta se on jo alkanut!
Kiitos jälleen 'Mies.' Kirjoituksesta ja myötäelämisestä. Mielenkiintoinen on sinunkin tilanteesi. Millä te käänsitte tilanteen voitoksi? Mikä sai vaimosi jäämään, ja sinut haluamaan liittonne jatkoa?
Tilanne on meillä valitettavasti se, että miehen kontrolloinnin takia tunteeni ovat kuolleet. Siksi ei auta, vaikka hän päällänsä tästä lähtien seisoisi. Lasten takia minäkin viivyttelen lähtöä, en yhtään haluaisi tuottaa heille tuskaa. Mutta ei se näinkään kovin kauaa voi jatkua.
Voi teitä, perhettänne ja lapsianne. Vaikka vaimoni pitää minua varsin negatiivisena, tässä asiassa jotenkin vain jaksan uskoa parempaan. Tiedän, ettei moni suostu esim. Parisuhdeleireille, mutta kaikilta olen kuullut niistä vain hyvää.
Kun esim. kontrollin tarpeelle löytyy syy ja toimintamekanismi, sitä voi alkaa tarkkailla ja sitä voi vähentää. Jos vain mitenkään voitte, yrittäkää lähentyä toisianne. Se, mihin olette aikoinaan toisistanne rakastuneet, on vielä olemassa, se vain pitää kaivaa esiin.
Olen tässä ketjussa kirjoittanut n. 3x eri nimellä, olen lukennut kaikki aikaisemmat ketjusi. Eli, joo, olen edelleen sitä mieltä, että yritä vielä, yritä ja luoda! Sitten tiedät että olet tehnyt kaikkensa. Mieti vaikka jumalallisia voimia... Vaimosi luonne on hyvin hankala, mutta eikö ehjan perheen vuoksi pitääkin taistella loppuun saakka.
Joo olen tuota yrittänyt miettiä, että mihin oikeastaan rakastuin - ehkä se oli huumorintaju. Kontrollointi ja turha mustasukkaisuushan on kuitenkin ollut tosiasia ihan alusta asti ja minun virheeni, riitoja välttelevänä ihmisenä, on ollut siihen alistuminen. En ole halunnut tuottaa toisella pahaa mieltä esim. omilla menoilla. Tämä on johtanut siihen, että hän tottui tilanteeseen ja lopulta halusi jopa määritellä, missä seurassa menen. Hän on nyt tajunnut tilanteen ja "rakastaa" edelleen, mutta se on vain liian myöhäistä. Olen oireillut ennenkin, ja nostanut asian esiin, mutta tuloksetta. Jossain vaiheessa vain kaikki on liikaa.
Vaimon luonne hankala, jos hajoaa kontrollointiin? Ei hyvää päivää.
Juu, aloittelijan kontrolloiva luonne on tullut kyllä selväksi useaan otteeseen, mutta mulla on käynyt mielesdä, että näin ailahtelevänluonteisen vaimon kanssa pitääkin olla jonkun verran jämtimpi ja kontroloiva. En missän nimessä tykkä itsekään kontroloivista miehistä, minun aviomies ei ole kontroliiva, onneksi, mutta aloittaja juuri on ymmärtänyt nyt ottaa rennommin. Silti en tunne sympatiaa toiseen rakastunutta vaimoaa ja perhen jättäjää kohtaa.
Juu ei tarvi kenenkään kontrolloida toista, vaikka olisi minkä luonteinen, jokainen on vastuussa itsestään. Kontrolloivan puolison itku alkaa, kun toinen herää ja saa voimia lähteä. Se voi tuntua epäreilulta ja perheen jättämiseltä, mutta uhria on turha syyttää siitä, ettei hän suostu enää uhriksi. Kontrolloija voisi aloittaa oman käytöksensä kontrolloinnista toisen sijaan.
Kiitos Miu2 selvennyksistä. Tästä olemme terapeutin kanssa puhelleet. Vaimoni on myös antanut ymmärtää, että asioiden pitää muuttua. Minä en ole näistä viesteistä ymmärtänyt mitään. Terapeitti korosti samaa. Sano suoraan, älä vihjaile!
Itsekin välillä ihmettelen, miksi emme eronneetkaan. Tarinan synty oli varmasti hyvin samankaltainen kuin sinulla. Vaimoni ei tuntenut oloaan hyväksi parisuhteessamme. Arki rullasi kohtuullisen hyvin, mutta jotkin asiat minulla olivat paremmin kuin vaimollani. Minulla mm. on töitä ja terveyttä. Vaimoni ei kokenut elävänsä tasa-arvoisessa suhteessa. Hän varmasti koki tulleensa kontrolloiduksi, koska ei ehkä uskaltanut ottaa riittävää roolia mm. päätöksissä, jotka koskivat koko perhettä. Kun vaimoni ei kovin aktiivinen näissä asioissa ollut, minulle jäi suurempi rooli ja hän alkoi tuntea oloaan alistetuksi.
Tietenkään asioista ei puhuttu, eikä minulla ollut aavistustakaan, että vaimoni oli niin tyytymätön elämäänsä. Lähinnä hän oli tyytymätön itseensä, mutta pahaan(kin) oloon syitä on helpompi etsiä ympäristöstä kuin löytää ne itsestä. Kaiken aikaa pahoinvointi lisääntyi ja sen pahoinvoinnin keskelle ilmestyi toinen mies, johon oli helppo ihastua. Tämä ihastus antoi hänelle voimaa hyökätä tuota pahoinvointia vastaan, ja toimenpiteet kohdistuivat parisuhteemme lopettamiseen.
Asioiden tullessa esille niiden todellinen tila oli minulle järkytys. Tunnistin omasta käyttäytymisestäni monia asioita, joita oli syytä korjata. Toisaalta vaimoni suusta tuli monia asioita, joita en millään osannut yhdistää itseeni. Tämä "suhteen demonisoiminen" on lukemani perusteella hyvinkin yleistä. Huono avioliitto antaa oikeutuksen ihastumiselle. Jos tästä seuraavan kriisin tuloksena avioliitto päättyy, pitää sille olla kunnon perusteet. Kuka nyt edes kohtuullisen hyvästä liitosta lähtisi satunnaisen ihastuksen matkaan? Eli parisuhteemme muuttui vaimoni mielessä paljon huonommaksi kuin se todellisuudessa olikaan - tämä on minun tulkintani tilanteesta.
Kun tajusin, missä mennään, minä (tietysti) ylireagoin. Aluksi uskoin vaimoani, että olen ollut huono (avio)mies. Itsellenikin yllätykseksi korjasin käyttäytymistäni välittömästi. Tämä ei kuitenkaan sopinut vaimoni suunnitelmiin. Kun tunnistin parisuhteemme kipupisteet ja pyrin aktiivisesti ne korjaamaan, vaimoltani lähti perusteet tuntemuksilleen. Hän halusi eron huonosta miehestä. Enää en ollutkaan yhtä huono - ainakaan samoin perustein. Jäljelle jäi katkeruus menneistä vuosista - paljon asioita, jotka eivät vuosien varrella olleet menneet niinkuin hän olisi halunnut. Nyt hän ei enää suostuisi alistumaan vaan tekisi asiat niinkuin hän (vain) itse haluaa.
Vahingossa tai ei, vaimoni pystyi käyttämään järkytystäni hyväkseen. Minusta tuli hieman tossukka. Tämä taas mahdollisti sen, että vaimoni alkoi (hieman) pompottaa minua. Jossakin vaiheessa kuitenkin ymmärsin, että niin ei voi elää vaan pyrin käyttäytymään enemmän perusluonteeni mukaisesti.
Yksi syy sille, että emme eronneet oli silti varmasti oma jääräpäisyyteni. En tietenkään voinut estää vaimoani lähtemästä, mutta tein selväksi, että eropäätös olisi lopullinen. Monissa parisuhdeoppaissa neuvotaan kokeilemaan erossa olemista: Asusmuseron aikana paremmin selviää, kuinka paljon sen toisen seuraa oikeasti kaipaa. Jos halu palata yhteen on riittävän voimakas, niin sitten parisuhde jatkuu. Oikein tai väärin, minä en tällaiseen järjestelyyn suostunut. Halusin selvittää välimme, kun molemmat asuimme samassa osoitteessa. Jos tämän selvitystyön tuloksena olisimme päättäneet erota, niin sitten elämä olisi jatkunut siitä eteenpäin ilman toisiamme. Edelleen tiedän, että asumuserokin olisi ollut riittävä peruste minulle avioerohakemuksen jättämiseen. Mikäli siihen tilanteeseen olisi ajauduttu, tiedän myös, että olisimme sen perusteella eronneet lopullisesti.
Varmaankin vaimoni pelko siitä, että hän olisi kuitenkin tehnyt väärän päätöksen, esti häntä lähtemästä. Hän kuitenkin tuntee minut riittävän hyvin tietääkseen, että olin tosissani, kun sanon mahdollisen eron olevan lopullinen. Syy sille, miksi en itse hakenut eroa oli se, että mielestäni vaimoni oli ikäkriisin sekä "ihastussumun" vallassa. Hän ei ollut se nainen, jonka olin tuntenut suurimman osan elinajastamme - sen nainen, johon rakastuin ja jota edelleen rakastan.
Parisuhdeterapia auttoi meitä paljon. Siellä saimme ajatuksiamme jäsenneltyä siten, että osasimme laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Tällä hetkellä meitä ei pidä yhdessä pelko eikä mikään muukaan "väärä" syy. Uskoisin, että me molemmat koemme olevamme toisellemme se oikea kumppani. Kriisimme oli todellakin tarpeellinen ihmisinä kasvamiseen ja parisuhteen parantamiseen. Tietenkään en olisi toivonut, että meidän olisi tarvinnut tällä tavoin löytää onneamme uudelleen, mutta hyvä näinkin.
Tunnistan tuosta "miu2"-nimimerkin kirjoituksesta huomattavan paljon samoja piirteitä kuin vaimossani. Voisin väittää, miu2llakin olisi mahdollisuus parantaa suhteensa, mikäli niin haluaa. Tiedän, että näistä tunteista: "mutta se on vain liian myöhäistä" ja "Jossain vaiheessa vain kaikki on liikaa" on todella vaikea päästä yli, mutta saattaisi kannattaa yrittää. Varsinkin, jos mies on todellakin tajunnut tilanteen. Minä tiedän, että kun minä tajusin, parisuhteemme muuttui ja yhteisestä päätöksestä päätimme jatkaa yhdessä.
Loistavaa tekstiä. tunnistin tämän meidän liitosta:
"Kun tajusin, missä mennään, minä (tietysti) ylireagoin. Aluksi uskoin vaimoani, että olen ollut huono (avio)mies. Itsellenikin yllätykseksi korjasin käyttäytymistäni välittömästi. "
Eikö olekin jännää, että mikään korjailu ei oikeastaan pidemmän päälle auta? Vaikka vaimot kykenevät osoittamaan sen sata asiaa, jonka takia heidän tunteensa ovat väljähtyneet.
"Tämä ei kuitenkaan sopinut vaimoni suunnitelmiin. Kun tunnistin parisuhteemme kipupisteet ja pyrin aktiivisesti ne korjaamaan, vaimoltani lähti perusteet tuntemuksilleen. "
Sama meillä. Kun korjasin vastuunottamisen, kodin siisteyden (joka on melkein täysin harteillani), lapsen kanssa touhuamista lisää, enemmän kotona... kas kummaa mitä tapahtui..
"Jäljelle jäi katkeruus menneistä vuosista - paljon asioita, jotka eivät vuosien varrella olleet menneet niinkuin hän olisi halunnut. "
..Nyt meillä on sitten tämä. Menneet, jo pariterapiassa käsitellyt asiat ovatkin yhtäkkiä se syy. Katsos kun syyt vaihtuu sen mukaan, mikä milloinkin sopii. Tosiasia vaan on, että akkaa ei huvita eikä ole fiilistä. Nainen ohjautuu täysin impulsiivisesti tunteiden mukaan. Siksi elämää ei voi perustaa naisen harteille ja siksi naiset hakevat miehistä turvaa.
"Nyt hän ei enää suostuisi alistumaan vaan tekisi asiat niinkuin hän (vain) itse haluaa."
Joo,,, meillä on samaa angstia.
"Vahingossa tai ei, vaimoni pystyi käyttämään järkytystäni hyväkseen. Minusta tuli hieman tossukka. Tämä taas mahdollisti sen, että vaimoni alkoi (hieman) pompottaa minua."
Meikäläinen on vaimon hyppyrotta nykyään. Kun hän sanoo "hyppää", niin minähän hyppään. Alkaa vähän nyppiä jo. En oikein jaksa enää.
Oikeanlainen kontrollointi on hyväksi. Sana kontrollointi voi olla väärä, mutta en tiedä parempaakaan. Kerron mitä tarkoitan.
Parisuhteessa puolisoon kohdistuu tavallista suhdetta enemmän odotuksia. Sitten kun puoliso toimii vastoin odotuksia tulee paha mieli. Ihanne tilanne on, että väärin tehnyt puoliso itse ymmärtää loukanneensa ja korjaa käytöksen. Jos puoliso toistaa loukkauksen tai vaikuttaa siltä loukkaus tulee toistumaan, niin se kannattaa sanoa ääneen. Kannattaa sanoa selkeästi asia X loukkaa minua, voisitko lopettaa sen tekemisen.
Esimerkiksi jos pienten lasten vanhempi haluaa lähteä viihteelle ja jättää lapset toisen hoidettaviksi, niin tämä pitäisi sopia. Jos asiaa ei sovita vaan toinen lähtee, niin onhan se loukkaavaa.
Vaimosi haluaa nähdä konkreettisia todisteita, että näet vaivaa ja työtä hänelle. Ehkä jokin illallinen kivassa ravintolassa voisi ajaa saman asian. Sitten ostat hänelle jotain edullista, mutta jotain todella kekseliästä, sellaista, että olet nähnyt vaivaa.
Kotitöiden tekeminen on vain yksi tapa todistaa rakkautta ja sitä miten tärkeä vaimosi on. Kannattaa käyttää mielikuvitusta, voit päästä helpommalla.
Raskaat kotityöt eivät ole vaimollesi temppu eikä mikään. Eikä hän niiden tekemistä edes arvosta. Teet ne kuitenkin huonosti. Ei kyse ole edes kotitöistä vaan siitä miten korkealle priorisoit vaimosi työlistalla. Rikkailla on helppoa kun voivat ostaa kalliita jalokiviä todistamaan rakkauden määrää. Tavis joutuu käyttämään enemmän aikaa ja vaivaa.
Suoraan sanomisenhan sinä olet tulkinnut kiukutteluksi, että ei sekään auta. Kyse on sinun asenteestasi, haluatko kuunnella toista. Jos tarvitsee rautalangasta vääntää, että toista pitää kunnioittaa, on ero ihan paikallaan. Rakkauteen kuuluu kunnioitus ilman sen erillistä vaatimista.
Ei. Ei auta illalliset, kukat, korut, itse tehdyt tai kekseliäät jutut. Ei hieronnat eikä oma aika ja tila.. Kaikkea niitä teen. Tunteet vaihtelee vaan. Eikä siitä vakigakaan etten tekisi tarpeeksi. Jollekin naiselle kelpaisi varmasti.
Jos vaimollasi on pitkään ollut "väljähtyneet tunteet" niin vaikka sinä olisit nyt korjannut käytöstäsi kuinka, eivät tunteet palaudu heti. Minusta on aika outoa, että jos kerran tunnustat, että vaimosi on ollut oikeassa ja olet nyt parantanut käytöstäsi niin et hyväksy ettei kriisi ole ohi sormia napsauttamalla. Tämä kuulostaa vähän samalta kuin tilanne missä aviopuoliso on jäänyt kiinni pettämisestä ja pyytää anteeksi, eikä voi ymmärtää miksi asiaa ei heti sen jälkeen voida unohtaa vaan ärsyyntyy kuin toinen vaan kipuilee vaikka anteeksikin on pyydetty. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Tämä oli hyvä kommentti...olen itse yrittänyt miehelleni selittää että vaikka hän on luvannnut muuttaa tapansa (ja on sitä tehnytkin) niin omien tunteiden palaaminen vie aikaa jos edes palaavat...ei vuosien loukkauksia voi sivuuttaa muutamalla rakkauden tunnustuksella.
Itsellä myös suuri pelko että "parannus" on vaan tilapäinen ja hetken päästä ollaan taas lähtötilanteessa...itse olen rämpinyt "kuiville" hyvinkin raskaista tuntemuksista...kun mikään ei kelvannut...en todellakaan tiedä jaksanko enää yrittää uudelleen...
Minun ratkaisuni oli metsurin ohje, kerrasta poikki ja pinoon. En katsonut taakseni.
Otin oman elämäni ohjakset omiin käsiini. Olen nöyrä, mutta en nöyristele, en
kumartele ihmistä. Tunnen oman arvoni ja annan arvon toisellekin.
Kahvikutsuja on exä lähetellyt tiuhaan. Koirat ne kuhtuen kulkee. Kiitos ja hyvästi !
Siinä on seuraavalle miehelle purtavaa. Hymyillen onnittelen, sitä saa mitä tilaa!
Minun ratkaisuni oli metsurin ohje, kerrasta poikki ja pinoon. En katsonut taakseni.
Otin oman elämäni ohjakset omiin käsiini. Olen nöyrä, mutta en nöyristele, en
kumartele ihmistä. Tunnen oman arvoni ja annan arvon toisellekin.
Kahvikutsuja on exä lähetellyt tiuhaan. Koirat ne kuhtuen kulkee. Kiitos ja hyvästi !
Siinä on seuraavalle miehelle purtavaa. Hymyillen onnittelen, sitä saa mitä tilaa!
Mikä riita illalla, tai oikeastaan yöllä. Lyhyesti: Aloimme vertailla tekojamme, syntejämme. Aloite tuli minulta, mutta vahingossa. Minä selitin, että miehen rakkaus on tekoja, ja minun "syntini" on sanomista. Sen sijaan vaimoni on tehnyt minia peliliikkeitä viimw kuukausina, jotka minua loukkaavat. Väiteeni siis kuului, että miehen mittapuulla tarkasteltuna teot ovat sanoja pahempia.
No, täatä nousi hirmuinen taisto. Vaimoni piti kantaani todisteena siitä, että pidän naista miestä alempiarvoisena. Omasta mielestäni kyse ei ole lainkaan arvoasetelmasta, vaa sukupuolten erilaisuudesta. Tämän päälle vielä kysymys seksistä, voisinko harrastaa seksiä hänen kanssaan? Aivan hypoteettinen kysymys siis.
Vastauksesta riippumatta, hän ei ollut valmis kertomaan, mitä hän kysymyksillään tarkoitti. Enkä minä osaa tulkita, en enää uskalla, aina menee pieleen. Voi, kun edes joskus puhuttaisiin suoraan.
Olisit alkanut suudella ja "harrastaa" seksiä, intohimoisesti! Kysymys, voisitko
harrastaa seksiä kanssani on suora ehdotus. Vaimo alkaa sulamaan, "heltymään"
sanoisi Tamminen.
ZU kompliziert on kanssasi elää spontaania ja jännittävää elämää. Verbaalisesti
olet lahjakas, mutta heittäytyminen puuttuu. Sinunlaisia "teoreettikkoja" on vaikea
saada syttymään......sitä ei vain jaksa.....miksi ei edes pieninkään tuikku syty ?
Sanovat ettei se niin kipeää tee, että pelottaa pitäs! Seuraavaan yöhönne keskus-
telkaa mikä on mielestänne ihaninta ja parasta miehen ja naisen välillä.
Venuksellahan on hypoteettinen kuu.
Ap:n ei pitäisi yrittää ymmärtää väkisin vaimon ajatusmaailmaa. Vaimon ajatuksia hallitsee tunne, eikä mikään järjellä ja logiikalla selitettävä asia. Vaimo varmaankin haluaisi, ettei mies olisi niin vakava vaan olisi enemmän hauska ja huoleton veikkonen. Sellaisen ihmisen seurassa on kiva olla.
Tämä on hieman haastavaa, koska raskaista vastuista on selvittävä ja sitten pitäisi osata kääntää vaihde vapaalle ja huoleton ja iloinen. Hankala tilanne varsinkin jos on ylikuormittunut ja burnoutin partaalla. Ehkä koko elämää ei pitäisi ottaa niin vakavasti vaan ajatella, että leikkiähän tämä vain.
Nyt tapahtuu jotakin. Minulla on ystävä, naispuolinen. Olen tuntenut hänet vähän kauemmin kuin vaimoni. Olemme aina tykänneet toisistamme, mutta välilämme ei ole koskaan tapahtunut mitään. Luonnollusta, sillä meillä molemmilla on ollut perheet ja nk. muuta mielessä. Nyttemmin ystäväni on eronnut, minä - vaimoni puheista päätellen - eroamassa.
Olemme olleet ystäväni kanssa tiiviisti yhteydessä aviokriisini aikana. Hän on kehoittanut koko ajan minua taistelemaan suhteeni puolesta, ja niin olen tehnytkin. Mutta niinhän tässä on käynyt, että olemme ystäväni kanssa pikkuhiljaa lähentyneet toisiamme. Siinä määrin, että puheeksi on noussut mahdollinen elämäni eron jälkeen.
Asia on vaivaa minua, sillä olen ollut sitä mieltä, ettei sydämeen mahdu kahta ihmistäyhtäaikaa. Joko olen ollut väärässä, tai sitten sinne on tullut tilaa. Asia vaivasi niin paljon, että otin sen varovasti puheeksi. Aluksi vaimoni kyseli, mihin ystäväni minussa on ihastunut. Sen jälkeen hän kertoi oman ihastumisensa johtuneet samanlaisesta tunnetyhjiöstä. Lopulta sen, ettei hän ole uskonut, että minä voisin häntä koskaan jättää.
Pari huomiota. Vaimoni on lukuisia kertoja korostanut, että pääsisin paljon helpommalla jonkun toisen kanssa, kuten hänkin. Myönnetään, ystäväni on ihmistyyppinä sellainen, että ehdottomasti kyllä. Toiseksi, miten niin en voisi jättää? Varmasti voisin ja jättäisinkin, tarpeeksi ison mokan jälkeen. Mutta myönnettävä on, että 'tunnetyhjiö' selitys tuntuu uskottavalta.
Ei kai tässä puhuta mustasukkaisen naisen reaktiosta? Vai käytetäänkö sitä selityksenä jollekin muulle jutulle, mitä en hokaa? Sillä vaimollani on minulle jotain kerrottavaa. Niin hän sanoi. Odotan mielenkiinnolla.
Mustasukkaisuus on hyvä lääke, vedä siitä narusta, olet jo muita keinoja käyttänyt, mutta saat vaimosi kiinnostuman esim. Juuri tällä tavoin. Eiköhän sinäkin ollut mustasukkainen vaimollesi.
Anna mennä, mutta vaan siinä mielessä, että se saattais pelastaa liittosi...
Tuo nyt on vihonviimeinen keino yrittää saada vaimo mustasukkaiseksi. Voin kokemuksesta kertoa, ei kannata. Vaimolla vaan nousee niskakarvat vielä enemmän pystyyn. Kyllä hän tajuaa heti, että mies yrittää toisesta naisesta puhumalla hänet saada muuttamaan mieltään.
Mä kyllä täysin ymmärrän aloittajan vaimoa. Kontrollifiikin kanssa on kamalaa elää. Mä elin 20 v suhteessa, jossa loppuvuosina tunsin eläväni vankilassa. Mies oli se, jonka yli ei kävelty missään asiassa. Hän ajatteli aina ensin itseään, sitten sitä, mitä muut ajattelee. Häneltä puuttui kokonaan huumorintaju ja asiat vaan piti tehdä aina hänen mielestään oikealla tavalla. Virheitä ei sallittu, ainakaan minulle. Kaikki piti suunnitella kalenterin kanssa. Ja aina piti muistaa ajatella, mitä muut ajattelee, jos tehdään niin tai näin.
Mä sitten kävin vieraissa. Ja se vahvisti erohaluja. Mä otin syyt niskoilleni meidän erosta, ihan vapaaehtoisesti. Mies kyllä kertoi eron hetkellä, että hän on ollut täysi pa..ska. Ajatellut vain itseään ja omaa uraansa, julkisivua unohtamatta. Kertaakaan hän ei vuosien aikana ilmaissut haluaan vähän löysätä pipoaan. Keskusteluista ei ollut mitään hyötyä. Viikko meni hyvin, sitten oli taas helv...etti irti aivan mitättömistä syistä.
Kahden viikon kuluttua mun poismuutosta mies esitteli uuden aviovaimoehdokkaan lapsille...
Sinä keskityt liikaa siihen, mitä vaimo sanoo ja korostaa milloinkin. Nääs kun nainen on semmoinen olento, että se voi sanoa yhtä ja tehdä kuitenkin jotain ihan toista. Myöskään nuo "miten niin en voisi jättää" -ajatukset eivät tule vaimon päähän, koska nainen ei ajattele samalla tavalla järkevästi ja loogisesti kuin mies ajattelee. Vaimosi ajattelee niin, koska hänellä on se tunne. Huomaa myös, että TUNNE tai sen puute oli se, joka ajoi vaimon ihastumaan eikä se, oliko tilanteessa oikeasti järjen hiventä.
Se, että vaimosi olisi mustasukkainen ei tee tyhjäksi ihastumista tai eroaikeita.
Olen itse nyt siinä pisteessä liitossani, että mikään, mitä teen, ei auta pidemmän päälle. Tietysti jos virheitä tekee, niin nehän huomataan.
Virittele vain hommia sen ystävättären kanssa, mutta toisaalta voisit saada ehkä parempaa, nuorempaa, uudempaakin.. sitten kun eroatte.
...ja 3 lasta laahaa perässä. Onnelliseksi ei tullaa lapsiperheen erossa. Se on vaan sitä selviydymistä ja pakonomaista eteenpäin menoa, että olisi edes jonkinverran siedettävä elämä. Eroaminen, jos on lapsia- ei ehkä muuten- on kuin pommi räjähdäis. Tarkoitan, että sen jälkeen voi olla elämä sidettävä, mutta ei enää onnellinen, koska mikä tahansa ihastus siihen sitten ilmestyisi, se on lapsille äitipuoli, hyväkin äitipuoli, miksei, mutta se ei ole verrattavissa omaan äitiin.
Sitten on niitä tilanteita, missä oma äiti onkin ollut hurviö, mutta se nyt on joku todella poikkeustilanne.
Jaahas. Nyt sulla alkaa olla toinen ääni kellossa, kun joku muu nainen osoittaa halukkuutensa sua kohtaan. Olette jopa puhuneet elämästä eron jälkeen. Anna kun arvaan, sä eroat heti, jos tuo toinen nainen sanoo alkavansa suhteeseen sun kanssa?
No, en ehkä nyt kuitenkaan. Monestakin syystä. Ymmärrän ihastumisen aiheuttaman tunnereaktion, mutta että se sanelisi elämäni suurimmat ratkaisut, tuntuu mahdottomalta. Toiseksi, eron keskellä rakennetut suhteet eivät oikein tahdo kestää, toimivat ehkä laastarina. Pilaisinko ystävyyssuhteen tietoisesti? Kolmanneksi, en ole eroamassa, miksi etsisin siihen keinoja tai syitä? Neljänneksi, ystäväni ymmärtää yskäni, hän ei tue tietoista perheen hajoittamista 'kevein perustein' .Viidenneksi, taipuisiko selkärankani toimimaan tavalla, jonka olen tähän asti tuominnut? Lista voisi olla pidempikin, tässä nyt aluksi.
Hah, hah. Parempaa en voisi saada, nuorempaa en haluaisi eikä uutuus ole etu vaan ehkäpä jopa päinvastoin. Mutta kiitos kivasta viestistä!
Tilanteessasi kaikki muut naiset näyttävät paremmilta ja ainakin ajatuksiltaan kuin oma puolisosi.
Eli sinulla on nyt "siniset silmät", et tiedä mitä elämä tulisi tuon toisen kanssa olemaan arkipäivässä.
Vielä et ole huomannut kaiketi edes sitä mitä on aihuttanut mutkat olevaan suhteeseesi. Joten ensin on oltava yksin, jotta kokoaa itsensä ja ajatuksensa ja ehkä huomaa eroon johtaneet syyt syvemmältä, kuin niitä ny osaat nähdä.
Muutoin uusi suhde on vain pako näitä ajatuksia ja ne sotkevat vielä uudenkin yrityksen.
Entä sitten lapset, heitäkin pitäisi muistaa ajatella, hekin ovat ajattelevia, kuulevia ja näkeviä ihmisiä ja kasvaessaan vielä enmmään. Hekin etsivät syitä elämän muuttumiseen ja helppoahan ei ole sekään että asutaan vaikka isän luona ja mennään äidin luo, jatkuva kulkurin elämä, siinä kärsii lapsen ihmissuhteet.
Myös sen lähtevän vaikka olisi ny kuinka "kuuma suhde " hyvänsä olla kokoamassa yksin omassa asunnossaan ajatuksiaan ja miettimässä näitä samoja asioita.
En näe yhtään terveempänä hänen muuttamistaan toisen luokse. Samalla tavalla sekin pako, mutta ei asiodien selvittäminen edes itselleen saatikka, onko siinä lainkaan ajateltu omien lapsien osaa, tuskin on.
Pysähtykää ihmeessä vaikka eroaisitte, sillä on kamalaa nähdä muutettatvan heti yhteen uuden ihmisen kanssa, se on julmaa ja täysin asiatonta ja ajettelematonta.
narsisti m.ulkku. Tutun kuulosta.
Ei sinunkaan AP tulisi mitään naispuolisia "ystäviä" harrastaa tilanteessasi. Muutenkaan vastakkaista sukupuolta olevat "ystävät" ei kuulu avioliitossa oleville, niistä ei tule kuin harmia. Kukaan ei voi sitä kiistää.
Niinhän se on kun asiaa ajatellaan oikein! Ei ero lapsiperheessä ketään onnelliseksi tee. Asia pitäisikin ajatella juuri noin, eikä itsekkäästi oman navan kantilta.
Mitä todellisuudessa tarkoittaa vuodenvaihteen takaraja ? Onko sille konkreettiset
perusteet, jos niin mitkä ? Tietääkö vaimosi takarajasta ? Tässä ketjussa on tosi
hyviä, monenlaisia kirjoittajia, ovatko he "rinnalla kulkijan " asemassa ?
Tarkoitan tällä sitä, että näin anonyyminäkin palstan lukijana tuntee tulevansa
"ruokituksi." Jokaisellahan meillä on omat eroahdistuksemme jo imeväisikäisestä
lähtien. Tämä tapa "houkutella" vaimoa jäämään muuntautumalla ties miksikin,
sotii arvojani vastaan.
Minä rakastan ihmisiä inhimillisine "puutteineen" ja kyseenalaistan vahvasti myös
itseni silloin, jos joku läheisistäni kokee, että rakkauteni ja syvä kiintymykseni
ehdollistuu määrätynlaiseen käyttäytymiseen.
Olen samaa mieltä kanssasi. Jokainen ihminen voi muuttaa halutessaan käytöstään parempaan suuntaan. Mutta ei kenenkään toisen ihmisen takia. Vain oman itsensä vuoksi ja omasta halusta. Mä myös rakastan ihmisiä kaikkine puutteineen ja vikoineen. Samoin odotan, että mut hyväksytään sellaisena kuin olen. Kaikkien kanssa vaan ei yhteistä linjaa löydy ja se on tosiasia, että mitä sitä vääntämään väkisin, jos ei onnistu. Sehän on suorastaan itsensä ja myös sen toisen kiduttamista henkisesti.
En myöskään kannata ajatusta, että alkuperäinen vain sen takia, että vaimo ei lähtisi, alkaisi esittää toisenlaista kuin mikä on. Jos hän aidosti haluaa muuttua toisenlaiseksi, hatunnosto siitä hänelle. Mutta pitäisi muistaa, että vain itsensä takia muutosta olisi haluttava.
Tottakai voi muuttua muunkin kuin ITSENSÄ takia. Kyllä PERHE on siihen ihan riittävä syy. Taas noita minäminäminä tyyppien mielipiteitä nämä "tällaisia mietteitä" ja "komppaan sua" nimimerkeillä.
SSSNA. Et ymmärrä ajatusta muuttumisesta. Jos et kelpaa toiselle omana
itsenäsi, vaan sinun on muututtava toisen toiveiden mukaiseksi, tai tulet hyljätyksi,
tästähän tässä avioeroketjussa nyt puhutaan. Lue ketju. Perheen äiti haluaa
jättää miehensä ja 3 lastaan koska on ihastunut toiseen mieheen ja kyllästynyt
aviomiehensä luonteeseen. Kenen tässä mielestäsi pitäisi muuttua ?
Tietysti vaimon pitäisi tuossa tilanteessa lopettaa tuollaiset turhat haaveilut ja keskittyä olennaiseen eli perheeseensä. Ap:n taas pitäisi käyttäytyä jatkossa maltillisemmin. Eihän ITSEÄÄN tarvikaan muuttaa, vaan käyttäytymistään. Ettekö vähä-älyiset ymmärrä noin helppoa asiaa. Olette joko sangen tyhmiä tai ajattelette liian monimutkaisesti.
Ennen Saksassa olisi nainen perheenäitinä joutunut mielisairaalaan tuollaisista haaveiluista!
Nyt meni pieleen. Ei Saksan terveydenhuoltolaissa ole sellaista pykälää, jonka
nojalla psyykkisesti terve perheenäiti pelkkien haaveidensa, tai vaikka suhteen
vuoksi "joutuisi" mielisairaalaan.
Siinä on kuule SSNA monet konsultaatiot ja näytöt oltava, ennenkuin ohjataan
psykiatriseen hoitoon. Nyt ei taida tietosi riittää, pelkäksi haaveiluksi meni.
Tarkoitinkin vanhoina hyvinä aikoina.
Et ilmeisesti lukenut kommenttiani kokonaan. Lause alkoi ENNEN sanalla..
Yritin tuossa ylempänä juuri perustella sitä, miksi uudet suhteet pitäisi pitää vanhoista erillään. Olen siis 'Löydä ensin itsesi' nimimerkin kanssa pitkälti samaa mieltä. Mutta koska olen päättänyt pitää viestiketjun avoimena, kirjoitan tänne paljon aatoksia ja tuntemuksia, jotka eivät välttämättä koskaan konkretisoidu.
Matkalle mahtuu kaikenlaista. Ja koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, voisi joku lukija ihmetellä asioiden saamaa käännettä, ellei tietäisi, mitä mahdollusesti on asioiden taustalla. En suinkaan ole 'järjetön' ihminen toimissani, mutta en myöskään tunteeton. Lasten hyvinvointi ei tule minulta unohtumaan.
Kuka meistä lukijoista "tietää" että tuo perheystävä on lasten kannalta ikävä ihminen ja ei-toivottu. Yhtenä mahdollisena visiona näen nykyisen vaimon riemuitsemassa futoneineen ja Moccamastereineen uuden boyfriendin kainalossa, ja isän jakavan kovan kohtalonsa järkevän, rauhallisen naisen kanssa. Hermostunut ja tuskastunut äiti vai lempeän ystävällinen isin naispuolinen ystävä kotona puuhailemassa, ken tietää kumman lapsi valitsisi?
Hyvin hoksattu. Ei voi tietää, arvailla voi. Toki myönnettävä on, että nämä keskustelut ovat vahvasti hypoteetti-osastoa, ja vetoavat luulatavasti vain yltiöromanttisiin yksilöihin.
"Toki on myönnettävä, että nämä keskustelut ovat vahvasti hypoteettiosastoa,
( = kuviteltuja, oletettuja) ja vetoavat luultavasti vain yltiöromanttisiin yksilöihin,"
näin kommentoit, ja kuitenkin jokainen viestisi kertoo, kuinka intensiivisesti haet
sitä viisastenkiveä, että olisit rakastettu ja rakkautesi kohde tuntisi samoin.
- Avainsana ei ole Woody Allenin leffat (pidän toki niistä itsekin )vaan "Tunnetyhjiö."
- puhumalla ajatuksistaan, selvittämällä omaa tunne-elämää pääsee
kosketuksiin todellisen minuutensa kanssa. Yksilötasolla terveen narsismin
piirteenä vallitsevana olotilana on rakkaus, epäterveen narsismin vallitsevana
olotilana on pelko.
-- oman narsisminsa tiedostaminen on tärkeintä Irtautumisessa, jos rakastat
itseäsi Terveesti, huolehdit itsestäsi ja luot aitoja ja terveitä ihmissuhteita.
Älkäämme halveksiko rakkautta. Ihmiselle kehdosta hautaan tärkeää on
tunteet, läheisyys, kosketus ja tieto siitä, että on merkityksellinen ihminen.
Rakastavaisille pimeys ei ole pimeää, vaan yö on kuin päivänvalo.........
Ps.139:12
"Yltiöromanttinen yksilö" täällä. Etkö sinäkin toivoisi, että elämäsi olisi välillä
kuin HUNAJAA, etikan sijaan ? Näin leikisti vaan...you know !
Kosketus, hellyys, lämpö ja läheisyyden eri muodot todellakin kelpaisivat. Mutta ei hunajaakaan joka päivä jaksa innostaa, jos ei kyllä etikkakaan. Muutenkin, koknaisuus iloine ja suruineen kuulostaa kiinnostavammalta kuin tasainen onnellisuus. Kukas se sanoikaan, että "Helppous ei houkuta"?!
Takana perheneuvolakäynti nro 8. Puhuttiin lähinnä lapsista. Mitä he tietävät kriisistämme? Miten he tilanteen kokevat? Huomaammeko me heissä poikkeavaa käytöstä? Mitä voisimme tehdä paremmin lapsia ajatellen? Tärkeitä asioita, josta luulemme selviytyneemme ihan kohtuullisesti, ainakin tähän asti. Huomisesta ei tietoa.
Meillä mies puhui perheneuvolanssa myös läheisyydenkaipuustaan. Tähän terapeutti töksäytti heti, että sitä on turha vaatia, kun on kriisi päällä. Niinhän se menee. Niin makaa kuin petaa.
Perheneuvolassa tuntui että pää oli aivan tyhjä, meillä molemmilla. Vähän kuin kaikki skeida olisi jo kaadettu pois. Onttouden jälkeen vaimonikin kertoi samanlaisista tuntemuksista kuin minä aiemmin. Lämpöä ja läheisyyttä tähän koleaan syksyyn pitäisi saada. Nyt on elo erityisen ankeaa.
Halasimme, parikin kertaa. Tuntui vähän oudolta, mutta ei vastenmieliseltä. Vaimoni kertoi, että tällä hetkellä vahvuuskin väsyttää, hän toivoisi, että voisi tuntea itsensä välillä myös pieneksi, ihmiseksi, joka ei ole niin paljosta vastuussa. Jos nyt ei mitään tunteiden roihua niin Inhimillistä lähentymistä kuitenkin.
Jotenkin tuntuu että vaimosi tarvitsee sinua kriisissään ehkä enemmän kuin koskaan. Tulee myös sellainen olo, että älä nyt hylkää häntä, vaan pyri enemmän lähelle, halaa. Se kriisi voi mennä ohi ja olette vielä molemmat kiitollisia, että pysyitte yhdessä.
Yritän parhaani. Vaikeaksi asian tekee se, ettei vaimoni ole antanut meille paljoa toivoa. Tästä johtuen omatkin ajatukseni alkavat harhailla. Mutta yritän, yritän.
Lämpötila on kääntynyt nousuun. Vaimoni on paremmalla tuulella kuin aikoihin, ja se vaikuttaa myös minuun. Joskin syy on hieman outo: hän iloitsee siitä, että jotkut muut naiset näkevät minut mielenkiintoisena miehenä. Mustasukkainen ole hän ei, vain iloinen. En edes yritä tulkita. Lätkätermein, näillä mennään.
Ei ole mustis, koska on iloinen siitä, että sä tulet pärjäämään teidän eron jälkeen myös naismaailmassa. Eli ei aio eropäätöstään pyörtää.
Hienoa, että hän osaa iloita asiasta. Silloin huoli sinun pärjäämisestäsi helpottaa ja asiat järjestyvät.
Sano ettet muita kaipaa, etkä ota muita naisia kuin oman vaimon ainoastaan!
Mielesi on iloinen kuin koiranpennulla. Kun tuo joka ei ole ollut kiva, on nyt taas
kiva minulle, ja minuunkin se tarttunut ja mä kans oon kiva sille.
Oikeaa parisuhde-elämää. Nainen on Venuksesta ja mies Marsista. Todellakin
näin se toimii meillä naisilla. Vaimosi on huomannut, että sinussahan on
substanssia, itseluottamuksesi on noussut, joku muukin nainen on kiinnostunut.
Parisuhde on myös tavallaan "hyötysuhde", kerroit , että et estä vaimoasi
lähtemästä,---- mutta et sitä toivokaan. Valinta on hänen. Valta tuo vastuuta, mitä
jos "sinkku"elämä ja kahvittelumies ovat se siperia, joka opettaa.
Elämänmakuisessa tilanteessa olette. Myötätuulta ! ( Naisilla ja miehillä on
edelleen ristiriitaisia odotuksia toisistaan, että kaiken vaan mitä odottaa saa
yhdessä paketissa.) Jospa sua yritetään iskeä uudelleen kotikentällä !
Mukavankiehtova ajatus, taitaa kuitenkin olla utopiaa. Kuten tuossa jo joku kirjoitti, vaimoni ei ole mustasukkainen, vaan utelias. Häntä kuulemma kiinnostaa tietää, mitä minä tunnen jotain toista naista kohtaan. Vaimoni on siis utelias ajatuksistani. No, en voi väittää, ettenkö minäkin olisi hänen.
Hän on lähdössä ulos, kaverinsa tupareihin ja siitä jatkamaan yöhön. Tunnustan, että jo ajatus tekee minut levottomaksi. En voi estää häntä lähtemästä, enkä haluakaan, mutta onhan tässä ollut kaikenlaista. Vaimoni sanoi, ettei hän halua pahentaa tilannetta, aiheuttaa enempää epäluottamusta.
Silti. Uneton yö tulossa, saa nähdä, onko muuta.
Olisit vain ottanut nukahtamislääkkeen ja levännyt.
Eo uskalla. Kun on kolme ladta, pitää olla aina vähän toimintavalmiudessa. Valvon, nyt ja aina.
Minua ihmetyttää se toistuva teema näissä kirjoituksissasi, että sinä uskot ihan kaiken mitä "vaimo sanoo".. kai olet jo oppinut että nainen on olento, joka ensin sanoo jotain ja toimii sitten suunnilleen päinvastoin.
koskee sekä uteliaisuutta että reissuja.
Hän on lähdössä ulos, kaverinsa tupareihin ja siitä jatkamaan yöhön.
Tässähän sen kerrot, vaimosi vain lähtee ulos. Todellakin eihän se väärin ole, mutta tuolla vaanii nuo vaarat.
Siellä löytyy aina hyvännäköiselle naiselle seuralaisia, ajaudutaan lähelle ja hhastellaan löpinöitä, eli poissa on kodin vastuut ja tehtävät. Tätä sitten jää kaipaamaan ja siinä on niin pieni matka siihen ensimmäiseen suukkoon ja silloin ollaan jo raja ylitety, maistettu vapauden makua.
Tätä sitten luullaan jatkuvan ikuisesti tämän toisen kanssa, eihän se todellisuudessa niin mene, kyllä se arki koittaa. Näissä uusliitoissa vain on se huono puoli, että ne lapset ovat laitettu kapuloiksi, jotka sitten menevät isälle tai toisinpäin ja niin sitä ollaan vapaita viilettämään vailla hitustakaan edes ajatustakaan siitä, että on vastuullinen silloinkin lapsista, kun lapset ovat tuon ex;n luona.
Toivottavasti vaimosi vain huvittelee, mutta ei ajaudu noihin läheisiin kosketuksiin, tavallaan nuo hänen kaverinsa jotka tämänkin houkutuksen hänelle ovat järjestäneet syyllistyvät tuohon teidän avioliittoon ja sen pahaan tilanteeseen.
Toki ihmisellä pitää olla avioliitossakin vapautta, mutta se voi olla tuollaisia menoja vain hyvin harvoin.
Olisi tietenkin korrektia, että tuo kaveri pyytäisi tupareihinsa teidät yhdessä, mikä lienee syy että ei. Tunnetko hänet, onko perhettä.
Ei ole tuparintähtösellä perhettä. Sinkku, joskaan ei ehkä omasta tahdostaan. Eikä työkavereiden luo viedä puolisoja, varsinkin kun ovatten kaikki naisia. Eikä vaimoni ammattikunta muutenkaan biletä kuin keskenään. Sitä paitsi meillä on nämä kolme lasta, eikä pahemmin hoitajia.
Vaimoni on aina toivonut, että minulla olisi enemmän menoja. Ja onhan mulla, kirjat ja kuntoilu, mutta kun en yhtään tykkää käydä kapakoissa, en yhtään. Vikoja ihmisillä on monenlaisia, mulla on tämä perhekeskeisyys.
Miten kävi. Tuliko vaimo asiallisesti kotiin?
Tuli, kahdelta. Aikaisemminkin kuin ikinä koskaan mistään. Ihmeellistä. Ja minä nukuin.
Seksiä!!! En kyllä olisi uskonut: seksiä vaimon kanssa! Ja monta kertaa! Kyllä kelpasi, epäilemättä olimme molemmat sen tarpeessa. Vaimoni ehätti kyllä jo sanomaan, että toivottavasti en vedä tilanteesta hätiköityjä johtopäätöksiä. Enhän minä.
Homman voi ottaa todellisena lähentymisenä, tai pelkkänä panemisena. Puhuimme asiasta sekä etu- että jälkikäteen. Kumpaakaan ei kaduta. Kumpikin oli sen tarpeessa. Olemme myös naimisissa keskenämme. Silti tuntuu vähän oudolta koskettaa ihmistä, joka on halunnut mahdollisimman kauaksi minusta.
Olo on hämmentynyt, mutta samalla myös rauhallinen. Tällä viikolla on tullut muutenkin kuntoiltua hyvin, sekin vaikuttaa. Olen huomannut sen aikaisemminkin, säännöllinen seksi ja liikunta auttavat pitämään pään kasassa. Mitähän seuraavaksi tapahtuu?
Olen seurannut keskustelua alustavasti ja nyt se tapahtui :D kun luin tämän viestin ekan sanan (seksiä!!!!) sai ap minut nauramaan.. Ei suinkaan ilkikurisesti vaan hyvällä nauroin... Jotenkin voin kuvitella ap;n reaktion... Ihana, aivan ihana :D
Samat sanat, yllätyksellistä ja ihanaa ! Ei ihme jos vaimokin peruuttaa pari
askelta, on se hänellekin syvään hengityksen paikka. :)
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
" Mitähän seuraavaksi tapahtuu?"
- No, seksiä.
- Aviosuhde on sexisuhde. Jätä ne pohdiskelut ja ANNA MENNÄ ! Kyllä sä sen
tiedät ! Viettelyksiä syksyn hämyyn ! ( Älä ole liian avoin! Itsevarmuus kiehtoo,
hymyile ja vaikene ! ) You know !
Viikonloppu meni pitkälti lasten kanssa vehatessa. Onnistuin pitkästä aikaa viettämään kahden keskistä aikaa jokaisen lapsen kanssa. Vanhimman ja nuorimman kanssa touhuttiin tutusti pihapelejä pelaten ja leikkien. Keskimmäinen lapsistamme hyödynsi tilanteen kyselemällä sateenkaarisuhteista. Erityinen hetki isälle.
Kodin parantuneen ilmapiirin ja asteen, parin lämmenneen tunnelman vaistoavat myös lapset, vähemmän murjotusta, enemmän naurua. Viikonlopun fiilikseen vaikutti tietysti lasten itsejärjestämät Halloween-juhlat. Joita tuskin olisi järjestettykään ilman piirun verran rennompia vanhempia. Tähän voisi tottua.
"Sinussa ei ole tällä hetkellä -enää - mitään vikaa. Nyt tarvittaisiin enää tunne mukaan" : Vaimo, 3kk kriisin alkamisen jälkeen. Ja 3 kk aviomiehen asennemuutoksen jälkeen.
Voi sinua ressukkaa, kaikkesi kaikkesi ja kaikkesi yrittäjää.
Nimen omaan, ja paino ''sanalla' kaikkesi. Jokainen meistä taistelee - tai tekee töitä - arvostamiensa asioiden puolesta. Sekin, joka haluaa säilyttää ylpeytensä. Tai vapautensa. Tai periaatteensa. Tai kahleensa.
Valitettavasti ne tunteet usein kuolevat ajan saatossa, kun tulee alistetuksi. Siihen ei enää käytöksen muutos auta, kun vahinko on jo tapahtunut. Vanhat kuviot myös tapaavat palata, kun päästään isommasta kriisistä ohi ja hengähdetään. Alkaa puoliso taas tuntumaan itsestäänselvyydeltä, jota voi vähän ohjeistaa.
Ei mitään valittamista Sadbutture. Vahingosta viisastuu, älä ole noin ehdoton.
Ei tunnu puoliso itsestäänselvyydeltä, kun tarpeeksi tuulisella paikalla käy.
Mielenmuutos on totaalinen, kun katastrofista selviää. Enkä puhu nyt yleisellä
vaan persoonallisella tasolla.
jos pinnanalta nouset ja saat happea, niin et kai sukella sinne uudestaan. kyllä
parisuhde on muutakin kuin kilpailu- tai alistus- suhde.
Se on rakkaus- suhde, ja siinä punnitaan .....niitä muita taitoja...jotka ajan-
saatossa kristallisoituvat. Joku osaa rakastaa, joku ei, siinä se ydin !
Rakkaus näkyy kyllä jo ennen sukellusta, jos sitä on, siinä se ydin on!
Vaimosi ei arvosta kontrollointiasi, ja taistelee nyt vapautensa puolesta. Ja sinä vedät lapsia nappuloiksi peliin. Häpeäisit!
Kyllähän huolehtivan perheenisän työnkuvaan kuuluu arjen "kontrollointi" jossain määrin. Se, että mies päättää ja valvoo, antaa aluksi turvallisuudentunnetta vaimolle. Sitten jossakin vaiheessa tämä miehen vastuunotto alkaa maistua pakkopullalta. Mutta tällöinkään "vapautensa haluaminen" ja "kontrollia vastaan taisteleminen" eivät ole ne rakentavat jutut lapsiperheessä, vaan ihan rauhassa mies ja vaimo voisivat jutella ajoissa, mistä kiikastaa, miksi elämä ei maistu. Kumpi hyvänsä, jonka keinovalikoima on räjähtely, mökötys ja eroaminen, on syypää aviollisiin vaikeuksiin.
Aloittajan vaimo ei osaa avoimen rehellisesti keskustella, vaan taantuu teinityttömäiselle passiivis-agressiiviselle tasolle avioliiton erimielisyyksissä. Jos vaimo olisi ollut 100 % mukana hyvän avioliiton luomisessa, hän olisi ehdottanut pariterapiaa jo aikaa. Mutta ei.
Et ilmeisesti ole elänyt koskaan kontrolloivan, räjähtelevän ja ehdottoman ihmisen kanssa? Ei he ota kuuleviin korviinsa, jos toinen ehdottaa vaikkapa parisuhde terapiaa tai avointa keskustelua ongelmien ratkaisemiseksi. He havahtuvat vasta tosipaikan tullen, niinkuin ap:llekin on käynyt. Eivät he näe itsessään mitään vikaa tai syytä muuttaa käytöstään. Toinen on se viallinen ja pöljä.
Vaimo on varmasti ollut täysillä mukana avioliiton luomisessa, mutta väsynyt tyhjän pyytämiseen.
Vaimon suhtautumista pariterapiaan mies ei vielä tiedä, mutta on itse siihen
valmis. Nimenomaan Ap. on tietoinen virheistään ja hakenut niihin työpaikka-
psykologin apua.
" Toinen on se viallinen pöljä ", asenne ei tule ilmi millään tavoin. Viimeinen
kommenttisi on absurdi.
- nimerkki "eikä kuulu" huitelee sivuraiteilla !
- Nyt tarvittaisiin enää tunne."
- Googlaa välittömästi, " Iho kaipaa kosketusta. Aikuisen naisen päiväkirja. Siinä
on sen salaisuus, ja siinä on sen .....
Ok, tsekataan toi.
Satuin lueskelemaan Augustus Y. Napier: Pelasta parisuhteesi-kirjaa. Siinä ehkä melko "vanhanaikaiseen" tyyliin kuvaillaan, kuinka (lapsi)perheessä puoliso jossakin vaiheessa joutuu mukaan "tahdonvastaiseen psykodraamaan", jossa esim. vaimo peilaa ongelmallisia isäsuhteeseen liittyneitä tunteitaan mieheensä. Mies on joutunut tiettyyn roolihahmoon, eivätkä puolisot yleensä käsitä lainkaan, mista parisuhteen kireys ja pysyvät ongelmat kumpuavat.
Jos löytyy kirjastosta tai jostain (ilmestynyt 2000), hyvä. Lukekaa molemmat.
Joko vaimo käy viikoittain terapeutilla?
Käymme edelleen pariskuntana perheneuvolassa, mutta parisuhdeterapiastakin on muutamaan kertaan puhuttu. Sen sijaan vaimon tarpeesta tai halusta yksilöterapuaan ei olla puhuttu, ehkä pitäisi!? Napierin kirjaan voisin itse ainakin tutustua.
Meno ja tunnelma on palautumassa 'puhdeviikon' jälkeen vaisummaksi. Kaamosväymystä, kyllä, mutta ehkä myös jonkin sortin tunteiden viilenemistä. Harmittaahan se, mukavan ja antoisan viikon jälkeen.
Voisiko olla niin, että te vain kasvoitte erillenne?
Voisiko Sinullekin löytyä sopivampi puoliso loppuelämäsi ajaksi?
Tuossa vaiheessa tunteet ja tilanteet voivat heitellä rajustikin. Tuota tunteiden viilenemistä en ottaisi niinkään takapakkina vaan normaalina kehityksenä ja reaktiona.
Nyt on tärkeää, että et ala ylireagoida tilanteeseen, et hyvällä etkä pahalla. Anna asioiden mennä omalla painollaan. Älä painosta vaimoasi yksilöterapiaan. Olet nyt siinä tilanteessa, että voit edelleen mokata asiasi. Pariterapiaa voin kuitenkin suositella. Yrittäkää siirtää tilanteen käsittely terapiaan ja muuten eläkää normaalia elämää. Ainakin meillä siitä oli kovasti hyötyä. Kokonaan ei parisuhdeasioista ei kannata vaieta terapiasessioiden välissäkään, mutta helposti keskustelu menee "ei rakentavaan"-suuntaan, kun sitä yrittää käydä ilman erotuomaria. Tietysti asenne terapiaan lähtiessänne sekä sinulla ja vaimollasi pitää olla kunnossa. Terapeutin taidoillakin lienee jotakin merkitystä.
Kirjoista sen verran, että niitä voi lukea, mutta älä yritä niiden avulla vaimollesi selittää missä mennään. Itsekin olen kirjoja ostanut ja niistä löytänytkin hyväi asioita. Vaimossani ko. kirjat aiheuttivat lähinnä ärtymystä.
Saman havainnon olen tehnyt, neuvot ja kaikkinaiset selittelyt aiheuttavat vain ärtymystä. Jonkun verran itsekin olen yrittänyt aiheeseen kirjojen kautta perehtyä, mutta parempi pitää havainnon ominaan. Pariterapia kiinnostaa, saa nähdä innostuuko vaimo koskaan aiheesta.
Voi. Kaikki on toki mahdollista.
Vaimo tarvitsisi todella terapiaa, että saisi voimia lähteä. Tiedän, että kontrollin alaisuudesta ei ole helppoa lähteä, vaikka siitä kärsiikin. Tämä johtuu alistujan kiltistä luonteesta, ei haluaisi pahaa kenellekään. Terapiassa hän varmasti tajuaisi, mihin on alistunut. Ja saisi hyväksynnän lähtemiselleen. Toki tietenkin oma päätös on, mutta tukea tulisi. Terapeutti ei vedä lapsia mukaan kapulaksi rattaisiin.
AP on kertonut, että tässä on kyse kontrolloimisesta, joka on johtanut toisen pahaan oloon ja johtaa lopulta lähtemiseen. Erilleen kasvaminen on eri asia.
Uskon, että Ingalssin Laura -tyyppinen sopisi sinulle varmasti paremmin. Essussa kiltisti tottelemaan.
Piti sit ihan seksin saantinsakin "isä ja lapset" nimimerkin tänne tuoda kaikkien luettavaksi.
Piti, jos se vaikuttaa parisuhteeseemme, kriisin lopputulokseen, se on merkittävä tapahtuma, jota ilman lopputuleman ymmärtäminen voi vaikeutua. Yksityiskohdat pidän itselläni, ne joudut valitettavasti kuvittelemaan ;)
Luuletko seksin vaikuttavan positiivisesti lopputulokseen? Mä olen ollut sun vaimosi pöksyissä. Kuvailet itseäsi miehenä samanlaiseksi kuin mun eksä oli. Harrastin hänen kanssaan seksiä eroa tehdessä muutaman kerran kännissä. Ja jälkeenpäin yökötti. Sori jos loukkaan, et voi tietää, pitikö vaimosi seksiänne mitenkään mukavana. Pani kun panetti. Ilmeisesti juovuksissa?
En loukkaannu. Piti, tai ainakin näytteli uskottavasti ja valehteli päälle. Ei oltu kännissä, ja seksiä harrastettiin monena päivänä. Mutta vaikuttako se lopputulokseen, en tiedä. Tai, saa nähdä. Veikkaisin kuitenkin, että ei.
Voi jestas mitä touhua, luetko ollenkaan itse kirjoituksiasi? Kontrolloimisvietti on säilynyt edelleen, jos vaimo ei työkaverin tupareihin saa lähteä ilman mutinoita täällä. Et sano mitään hänelle, mutta se ei todellakaan paljasta mitään positiivista sinusta. Onneksi sait pimppaa ja se piristi ja marinat unohtui. Se ei silti vaikuta mihinkään, ellei tunteita ole.
Tulit sitten tänne avautumaan nimimerkki "ällöttää" omasta pahasta olostasi.
Näethän, että antisi tälle ketjulle on puhdas nolla. Puritaaninen suhtautumisesi
näinkin lievästi avoimeen keskusteluun, kertoo moitteittesi takanana olevasta
itsestäsi.
Tunne-elämäsi on ohutta, etkä kestä jännittyneisyytesi ja pelkojesi vuoksi
tämäntapaista keskustelua. Jos sinua ällöttää ja oksettaa, voit kysyä itseltäsi
lempeästi, miksi. Trauma sinulla ja kiihtymyksesi on aivan turha.
Jos et kestä ketjua niin sinunlaisillesi löytyy myös omia. Ole ja rauhoitu !
Tietääkö vaimosi, että retostelet tällä palstalla perheensisäisiä asioita ? Mistä tiedät, miten monta ihmistä tuntee sinut ja näin ollen perheesi ongelmat ja elämän. Jos minun mieheni kirjoittelisi kaikkea yleiselle palstalle niin se loukkaisi minua syvästi. En näkisi muuta vaihtoehtoa kuin lähteä tilanteesta ja luultavasti veisin oikeuteen. Tämä on vain minun kantani, miten itse kokisin vastaavassa tilanteessa.
Jos et kestä, että asioista puhutaan suoraan, ei ole pakko lukea kirjoituksia täälä. Kaikki eivät hymistele alistajille ja tuomitse uhreja tai heidän ymmärtäjiään.
Mitähän asioita veisit oikeuteen? Avioerohakemuksen kyllä, mutta mitää rikollidtahan tässä ei ole.
Ei kait rikollista, mutta kamalaa vaimoa kohtaan.
On monta tapaa ratkoa ongelmia, vuosi pari, parisuhdeongelmia käsiteltiin
aikakausilehdissä, jossa psykologit vastasivat lukijoiden lähettämiin
kysymyksiin. Kaikki eivät turvaudu ja tarvitse psykiatria, vaan hakevat vertais-
tukea netistä.
Voisi kysyä, mitä tässä ketjussa roikkuvat tuomitsijat ? Mutta vastaajien joukossa
on " helmiä", kuten nimimerkki " Mies". Hänen kommenttinsa avittavat myös
näitä vähemmän kannustavia kannanottajia.
Turhaa sinä vaimosta huolehdit, kyllä Ap.on sen verran fiksu ja älykäs ja
tietää mitä kirjoittaa. Ei hän tarvitse meidän paimentamista !
Almakin voi ottaa aivan iisisti !
Yksipuolinen kuva elämästä, jos haluaa vain niitä "helmiä"-tekstiä lukea.
Ihanaa lukea naapurien elämästä näin nettipalstalta. Onhan tuota touhua tullut seurattua.
Liekö vaimosta huokuva kylmyys tarttunut lattiaankin, niin ovat linkkeritkin viileän tuntuiset. Tämän puolihumoristisen alustuksen jälkeen kerron, että - vihdoinkin - vaimoni haluaa keskustella. Teemana tunteet, tai patemminkin tunteettomuus. Aihe pelottaa minua jossain määrin etukäteen, mutta uteliaisuus ja halu vaikuttaa asioihin tai edes kuvitella vaikuttavansa, voittavat pelon. Huomenna lisää.
Hienoa että vaimo haluaa avata Valheiden arkkunsa. Nyt kin vielä muistat ettet usko kaikkea vaan katsot myös mitä tekee ja mitä sinä teet.
Tiedän jo mitä vaimosi sanoo. Häntä ei kiinnosta keskustella ja tietää miltä sinusta tuntuu eikä hän halua ratkaisuja. Hän tulee kertomaan jälleen miten sinä, mies, olet kaiken aiheuttanut. Jopa ihastuksen mukaan meneminen olet sinä maagisesti aiheuttanut. Ja jos kerrot pahasta olostasi niin sehän ei ole mitään hänen pahaa n oloonsa verrattuna.
Täällähän "isä ja lapset" on koko ajan korostanut sitä, että hänen vaimonsa puhuu vain ja ainoastaan totta!
Oli raskas ilta. Raskas on ollut myös päivä,varsinainen isänpäivä. Heittäydyimme yltiörehellisiksi. Teki pahaa kuunnella, oli häijyä puhella, mutta hirveintä oli nähdä vaimoni reaktiot ' rehellisyyteeni'. Tilanne nytkähti outoon suuntaan, nyt vaimoni syyttää kaikesta vain ja ainoastaan itseään. Eli minunkin huono käytös tai tekemäni mokat hän olisi aiheuttanut.
Syyttömästä syylliseksi muuttuminen tapahtui ilman minun 'auttavaa kommentointiani'. Kuten olen sanonut, syyt kiinnostavat syyllisiä enemmän. Vaimonion nyt itkenyt vuorokauden. Paljonko lie pahaa oloa patoutunut kun edellisestä kerrasta on kuukausia. Lapset hokevat vähän väliä, 'älkää vain erotko'!
"Lapset hokevat vähän väliä, 'älkää vain erotko'!"
Olisi hyvä tehdä lapsille selväksi, etteivät he voi puuttua eikä päättää teidän erosta. Te teette sen ihan keskenänne (tai toinen teistä...).
Sinulle sanoisin, että yltiörehellisyys loukkaa aina ja tekee asiat entistä kiemuraisemmiksi. Siksi se kannattaa unohtaa.
Tuota parantavaa itkua tässä naislukijat ovat odottaneetkin. olit ehkä yllättynyt mutta ihmeessä kiedo lujat käsivarret hennoille harteille ja anna pillittää. Simuloi hyvää, anteeksiantavaa isää. Älä puhu, ole vain läsnä tunnetilassa.
Itkuton, kova ja kylmä Titanic näkyy muuttaneen suuntaa juuri ennen törmäystä jäävuoreen. Keskinäisen finaalinne olisin toki suonut tapahtuvan kun lapset ovat "mummolassa", mutta pääasia että tapahtui.
Keep your faith!
"Lapset hokevat vähän väliä, 'älkää vain erotko"
Tämä lasten seläntaakse piiloutumisesi on häirinnyt koko keskustelun ajan.
Katohan pakanaa! Vetikin sitten ihan toiseen äärilaitaan. No juu. Nyt pidä pää kylmänä ja anna porata. Voipi olla viikonloppuun mennessä ihan eri ääni kellossa. Nainen on tunteellinen olento ja tällä kertaa oli nyt sitten tuollainen itkukohtaus.
Vaikea sanoa, mitä hän sillä yritti, mutta mitään järjen hiventähän tuossa ei ollut, joten sen varaan ei voi laskea mitään. Pidä pää kylmänä ja ole tarkkana.
Voipi olla, että jossain vaiheessa vaimo kaivaa kortin "sinä saat aina kotrollloitua niin, että lopulta minä olen se joka pyytelen anteeksi" -kortin
No mä alan toivoa jo sitä eroa. Tämä iankaiken jahkaaminen on pahinta, myös muuten lapsille.
Miksi lapset joutuvat tuon kaiken kokemaan? Ja näkemään.
Lapset joutuvat monissa perheissä kokemaan ja näkemään mm. ryyppäämistä, tappelemista, henkistä väkivaltaa, ruumiillista väkivaltaa, pornoa isin katselemana jne. Ei parisuhdekriisi ole muuta kuin elämää, kunhan joskus puolen vuoden sisällä ratkeaa jollakin lailla rakentavasti. Äiditkin ovat ihmisiä ja saavat itkeä!
Hienoa että lapset ovat niin luottavaisia että uskaltavat ilmaista itseään. Joissakin perheissä lapset nuuruavat seiniä myöten hiljaisina ja erokriisiä puretaan huoneeseen sulkeutuneena itkien, masentuen tai viiltelyyn tai anoreksiaan sortuen (isommat lapset). Kyllä minusta perhedemokratiaan kuuluu myös lasten tunteiden ilmaisuvapaus heille elintärkeissä asioissa. Se on heille tervehdyttävää.
Joskushan on käynyt niin päin, että sinnittelijävanhemmalle lapsi on tullut kertomaan että toivoo vanhempien eroavan.
Niin että hyvä hyvä, kärsikööt mukulat, se on normaalia... kun niin on ennenkin menty.
Sinunkaltaisistasi jos olisi kiinni asiat, vauvat edelleen ripustettaisiin kapaloista seinälle kuten keskiajalla, lapsia edelleen hakattaisiin kuten 30-luvulla, insesti olisi hyväksyttävää kuten joissakin kulttuureissa edelleen, naisilla ei olisi äänioikeutta...
Hei haloo. Kärsimystä on ollut. Mutta asioita voi myös tehdä toisin.
Viikonlopusta alkaen vietämme tulevat viikonloput erillämme. Viikolla se ei onnistu töidemme vuoksi. Mietityttää, mutta onhan tässä jo kaikkea yritetty.
Erotkaa reilusti. Ei mitään tuollaisia viikonloput erikseen juttuja. Usko pois, niin on parempi kaikille.
Heh, sä siis suot vaimollesi tilaisuuden viettää viikonloppujaan uuden miehen kanssa? Onnea vaan.
Tuomitsemisen sijaan kysyn että mikä tähän ratkaisuun johti? Vaikka leukailen vaimosi sanomisista niin minusta on ikävä nähdä asiat kehittymässä tähän suuntaan.
Itsellä on se tilanne että vaimo on ilmeisesti hakemassa kokonaan omaa vuokrakämppää.
Vaimoni on hakenut vuokra-asuntoa jo kesäkuussa, mutta ei ole saanut. Niinpä kokeilemme tätä tilapäisjärjestelyä. Sanottava on, että huonolta näyttää, mutta eipä tämä ole kovin hyvältä näyttänyt missään kriisin vaiheessa. Viikonloppuero on sikälikin tilapäistä, että yövymme lähisukulaisten luona.Mutta 'Onnea vaan' nimimerkin huoli ei ole minullekaan ihan tuntematon. Saa nähdä.
Se, joka epäili, ettei kaikki ole ihan siltä miltä näyttää, oli oikeassa. Vaimo on ollut ihastukseensa yhteydessä kriisimme aikana, vaikka toisin sovittiin. Sovittiin Perheneuvolassa, ja pitkin matkaa hän on kertonut kunniottavansa sopimustamme. Viikonloppuna vaimo vielä rehellisyyspuskassaan selitti, että todella haluaisi tietää, mitä ihastukselle kuuluu!? Miehetkö viekkaita?
Kuule, varmin tapa saada draamaa liiton kriisiin ja pitkittää eroa, on tehdä tuollaisia "et pidä yhteyttä ihastukseesi" -sopimuksia. Se on tuhoon tuomittu, koska ennen kaikkea se, joka eroa ei tahdo, haluaa tuota sopimusta.
Joitakin juttuja lukaistessani olisitte varmasti päätyneet eroon jo ajat sitten, ellet olisi niin dominoiva. Vaimosi on ajan saatossa kypsynyt määräilyysi yms. Ei sille voi mitään.
Mielenkiintoisin seuraamani ero tapahtui ns avoimessa liitossa olevalle parille. Molemmilla sai olla toisia, mutta sillä ehdolla, että asiat hoidetaan hienotunteisesti ja salassa. Kaikki sujui joitain vuosia rauhaisasti ja salaa. Sitten toinen kyllästyi ja halusi eroa. Monen "kehityskeskustelun" jälkeen laitettiin ero vireille, samalla sovittiin, ettei kumpainenkaan tapaile toisia. Voi jestas. Toinen kärähti ja siitä seurasi ilmiriita. Vaikka pari oli tasaisesti liittonsa aikana riidellyt muista asioista, niin tämä lähti ihan käsistä. Aivan järkyttäviä riitoja lukuisine järjettömine yksityiskohtineen ennen eroa ja sen jälkeenkin. Ei vedä vertoja mikään näkemäni leffa, ei tv sarjat. Vaikkei tämä ehkä lohduta sinua, niin toivottavasti antaa edes vähän perspektiiviä.
Jo Sinäkin alat uskoa, että sanoa voi ihan mitä vaan, vaikka teot ovat toista!
Tuohan todisti sulle sen, ettei vaimoasi enää yhtään kiinnosta jatkaa avioliittoa sun kanssa. Näyttää myös siltä, että lähtenyt perheneuvolaan tehdäkseen sun mieliksi, niinkuin on pitkän liittonne aikana oppinut tekemään syystä, ettei kestä sitä kun sulta palaa päreet.
Ei tuossa mitään viekkautta ole. Vaimollasi on ehkä ajatus, että voi eron jälkeen hyvillä mielin ajatella, että kaikki konstit kokeiltiin, ettei ero tulisi. Vaimosi taitaa ihan oikeasti olla ihastunut siihen toiseen mieheen. Veikkaan, että hän on täysin erilainen kuin sinä.
Joskus on pakko vaan myöntää, että tämä oli tässä. Päästä vaimosi menemään. Sitä hän haluaa. Vai tuntuuko susta, että sä olet jotenkin epäonnistunut luuseri muiden silmissä jos ero tulee? Eikö tunnu yhtään pahalta pitää toista ihmistä vierellään väkisin, tietäen, että hänen ajatuksen on jossain muualla kuin sinussa? Sä ole liian ylpeä. Kannattaisi nöyrtyä vähän.
Haista sinä nöyrä pitkävittu! Väkisin tai ei, mutta ap haluaa pitää vaimon kotona ja perheen koossa. Ei siinä ketään kuulu "päästää menemään" kun kerran on naimisiin menty.. olis tuokin ap:n lehmähuoraämmä miettinyt sitä ennen kuin naimisiin meni.
Oma tuunustus seuraavaksi. Minä vietin ystävättäreni kanssa viikonlopun mökillä. Ei pantu, mutta nukuttiin vierekkäin ja saunottiin. Olin varma, että vaimoni ilahtuisi tästä ja saisi puhtia eropäätökselleen. Vaan toisin kävin, vaimo kilahti ihan kunnolla. Nyt hän haluaa verrata mökkiviikonloppua hänen vuosia kestäneeseen ihastumiseensa. No, siinäpä tekee vertailujaan. Alkaa todellakin muistuttaa teeveen saippuadraamaa tämä elomme.
Siinäpä nähtiin niin puhtoinen ukko.
Aikuisten draama vaikuttaa lapsiin haitallisesti, ei asiallisesti hoidettu avioero.
Kaikki ei ole ikuista, vaikka niin kerran luuleekin.
Voipi olla niin, että vaimosi mielestä voitte jatkaa suhdettaa, koska olette molemmat olleet yhtä katalia pettäjiä. Ilman mökki viikonloppua hän olisi ollut yksin pettäjä, eikä olisi kestänyt syyllisyyttä ja olisi ollut pakotettu eroon. Nyt tilit on tasattu joten kaikki on ok.
Pitääkö matkalla särkeä monta ihmistä, että aviopari voi hyvällä omallatunnolla palata yhteen pettämisiensä jälkeen????????
Sanos muuta. Tasaavat tilit ulkopuolisten ihmisten avulla. Eivätkä ajattele hetkeäkään, miltä heistä tuntuu. Säälittävää.
En usko,että vkonloppu,varsinkin su vietettiin toisen naisen kanssa mökillä,kyllä oltiin varmaat isänpäivää viettämässä ihan kotona,tuli iso riita,ja vasta sen jälk,vaikka su illalla häntä koipien välissä mökille...
Ei olisi pidännyt riitella rajusti ja ydinrehellisesti,koska se ajaa vaimosi juuri toisen miehen syliin. Olisit ollut maltillinen
Isäinpäivänäkö??
Jopa meni lapselliseksi koko touhu! Isä menetti makunsa ...
Väärinpä teit sinäkin! Et ole yhtään kummempi enää kuin boheemihuoralehmä akkasi! Ei avioliittoon kuulu mitään vastakkaista sukupuolta olevia "ystäviä"!! Ja sinä olet varsinainen huoripukki. Haloo mies! Pidin sinua fiksuna. Yritit pitää perheesi koossa, mutta mitä teetkään? Huoraat viikonlopun mökillä huora"ystävättäresi" kanssa.. huh huh.. sairasta on aika nykyään. Senkin ajan olisit voinut olla kotona lastesi kanssa, jotka kärsivät eniten akkasi sekoilusta. Älä sinä aloita tuota! Ziizus!
Säälittävää on aimoastaan se että kolmannet ja neljännet alkavat suhteisiin varatun kanssa. Toivottavasti tuntuukin pahalta, he ovat sen ansainneet!
No höpö höpö.
Minusta nyt voisitte alkaa erojärjestelyt ihan järjen kanssa. Miten omaisuus jaetaan, lastenvalvojalla sovitaan tapaamisista ja pyhistä ja lomista ja tietysti elareista myös.
Aloittaja voisi lopettaa tuon ei erota ei erota -leikin, ja ilmoittaa vaimolle että näin on jos tältä näyttää. Jos vaimo sitten SIINÄ vaiheessa haluaakin olla eroamatta, hän varmaan sen ihan itse ilmaisee; epäilen kylläkin, että millään konstilla tästä ei enää liitto ehjänä selviä.
Ja lapset, ne kituvat ihan tasan ja täsmälleen sen verran kauemmin tätä eroa kuin mitä tämä vitkuttelu ja kitkuttelu kestää. Kun on erottu, asiaa voi surra ja siihen voi sopeutua. Tämähän on tilanne, johon kukaan perheestä ei ainakaan saisi sopeutua. Mutta ihminen on kyllä sellainen, että tommoisia kituliittojakin on, jopa kymmeniä vuosia. Niissä elävät tulevat sitten tänne neuvomaan että pitäkää vaan liitto pystyssä, ei ne lapset siitä kärsi mutta erosta kärsii... hah hah. Tämänhetkinen perheen elämisen malli näyttää aivan sairaan ihmissuhdekuvion mallia myös lapsille.
Rakkaus on hiekka, sen meri huuhtoo.
Rakkaus on miekka, sen terä vihloo, sydämen pohjaan, eikä sitä
koskaan parantaa voi muu / kuin uusi Rakkaus !
Lähtekää vaimon kanssa eri teille! Vaimosi on oikeassa, olet joskus ollut - Hän -
jota hän tarvitsi, mutta et ole enää. Olet hävinnyt " uudelle ihastukselle " vaimosi
sydämessä. That`s it !
Nyt meni isältä täydellisesti pisteet ja kaikki myötätunto. Oliko pakko pettää. Oliko hauskaa. Samanlaisia molemmat, niin mitä siitä voi tulla.
Äläkä sinä idiootti sotke eri kieliä samaan virkkeeseen! Eipä idioottimaisempaa ole. Idioottimainen oli kommenttisikin kyllä.
Pettäminen pitäisi ehkä ensin määritellä, ennen kuin sitä käyttää. Vaimoninon ollut pitlään ihastunut toiseen mieheen, viettänyt täämän kanssa jonkun illan, mutta eivät ole harrastaneet seksiä. Minä vietin viikonlopun (en isänpäivää) ystäväni kanssa mökillä samalla metodilla. Peyimmekö toisiamme? Lupauksemme? Luottamuksemme? Itsemme?
Myönnettävä on, että tilanteemme sai 'salkkarimaisia' piirteitä. Emme taida olla vahvoja ihmisiä, inhimilliset puutteemme saattavat meidät kestämättömiin ja sovittamattomiin tilanteisiin. Lohtua meille heikoille tuo se, että täältä löytyy sankoin joukoin moraalisempia ja vahvempia ihmisiä kuin me. Olemme hyvissä käsissä.
Rehellisyys ei ole helppo laji. Toivon silti, että se kannattaa.
Jotenkin sympatiani alkavat olla uuden naisystäväsi puolella.
Hän on reilusti jättänyt entisen taakseen ja avoimin mielin katsomassa mitä elämä tuo tullessaan.
Ensin päätetään entinen ja sitten voi aloittaa uutta!
Niin totta, että ensin päätetään entinen ja sitten voidaan aloittaa uutta. Muuten toimimalla aiheutetaan turhaa kärsimystä ja surua monelle. Mutta mielestäni uusi naisystävä ei ole toiminut oikein hänkään sekaantumalla keskeneräiseen aviokriisiin. Jos itse on jättänyt entisen taakseen, antaisi toisillekin rauhan tehdä niin.
Olen samaa mieltä! Mitähän sekin ystävä(nainen) lopulta hakee tuosta selvittämättömästä tilanteesta? Tarjoaa olkapäätä...no sitä en usko vaan hän pyrkii selvästi vaimon paikalle. Jos hän olisi fiksu nainen, niin hän ei olisi tuossa tilanteessa lähtenyt varatun miehen kanssa viettämään mökkiviikonloppua. Senhän jokainen aikuinen ihminen tietää, miten vaarallista se on.
Nyt täytyy sanoa, että voi lapsi raukat! Onneksi eivät kaikkea vielä ymmärrä, mutta aikamoiset vanhemmat ovat itselleen saaneet.
Aikuiset, jotka kilpailevat keskenään ja yrittävät tehdä toisiaan mustasukkaiseksi kilpaa. Kumpi voittaa?
Entä sitten vaimon sinkkurakastaja? Mitähän senkin miehen päässä liikkuu, sillä hän ei ihan selvästikään pysty kartoittamaan koko tilannetta?
Hän herää kyllä unestaan, kun naisen 3 pientä lasta alkaa vierailemaan äidin luona. Vai onko hän niin tyhmä, että ajattelee naisen olevan lapsivapaa, kun heidät jättää isälleen.
Voiko kukaan enempää sotkea elämäänsä?
Naisystävä on avioliiton velvoitteista vapaa, hän ei ole tehnyt mitään väärää.
Hän on eronnut eli fiksusti vapaa nainen ja Hänellä on oikeus katsella uutta, vaikka "isä ja lapset" nimimerkkiä, jonka avioliitto on karahtanut kiville.
Tässä voi käydä niinkin, että vanhat ystävykset avioliittojen haaksirikkouduttua, löytävätkin toisensa lähtevätkin yhdessä seilaamaan elämän vesille.
Kiinnostavaa onkin tietää, minkä niistä monista entisistään sitten valitsee siksi ihanaiseksi, jonka kanssa seilamaan vesille lähtee? Pystyykö ylipäänsä valitsemaan? Mitä etsii, kun itsekin on hukassa?
Onhan hän tehnyt paljonkin väärää kun on sekaantunut varattuun. Ei se riitä että on itse vapaa. Toisenkin pitää olla, jos ei ole, pitää olla selkärankaa niin ettei ala varatun kanssa. Jos ei ole, on paha itsekin.
Totta kai vaimosi on paneskellut sitä tulevaa miestään. "Isä", älä viitsi olla noin naiivi.
Ei olla paneskeltu kumpikaan, avioliittomme ulkopuolella. Joten se siitä. Mutta mihin se pettämisen raja vedetään? Mnä olen tuntenyt kyseisen ystäväni tosi kauan, vaimonikin ihastuksensa useamman vuoden. En usko, että monikaan meistä ei pitkän suhteensa aikana johon kuhun toiseen ihastuisi, joten kyse lienee siitä, miten tunnettaan käsittelee. Eli johtaako se mihinkään. Missä raja kulkee?
Minuun koskee ensisijaisesti se, että mitä luultavammin vaimoni ei rakasta minua. Minuun koskee huoli lapsien hyvinvoinnista ja omasta tulevaisuudestani. Minuun koskee suunnitelmien ja unelmien tuhoutuminen. Vasta näiden jälkeen jossakin minuun koskee se, että vaimoni on suunnannut katseensa muualle. Siksikin en ajattele kenenkään ylpeyttä, varsinkaan omaani, kun mietin motivaatioitani.
On hienoa lukea, että niin monet kommentoijat ovat huolissaan siitä kaikkein tärkeimmästä asiasta, lapsista. Kai se menee helposti niin, että aikuiset taistelevat ja lapset kärsivät, viattomat. Voi olla, että meidänkin kriisimme jättää jäljen lapsiimme.
Pahinta pelkääviä voin ehkä rauhoitella sillä, että vain kerran lapsemme ovat kuulkeet riitamme selvästi. Humalassa lapsemme eivät ole meitä koskaan nähneet, tuskinpa näkevätkään. Emme lyö lapsiamme. Meillä on rutiinit kunnossa, nukkumaanmenoajat, iltasadut, ruokailut ja pesut. Yritämme osoittaa heille rakkautta, että he ymmärtäisivät, ettei heissä ole vikaa.
Olen kertonut kahdelle isommalle, että lapsi on täydellinen, aikuinen puutteellinen. Siksi me aikuiset riitelemme, koska olemme menettäneet lapsen uskon ja puhdassydämmisyyden. Lapsillamme ei ole hätä, meillä aikuisilla on.
Kodin teennäisen ja rakkaudettoman ilmapiirin lapset aistivat.
Arvaan, että nuo teidän iltarutiinit ovat sitä, että vaimosi ei osallistu niihin ollenkaan. Sinä hoidat kaiken yksin ja sillä aikaa vaimosi roikkuu facebookissa naama norsinv!tulla. Sitten kun olet saanut lapset nukkumaan hän marisee sinulle, että hoidat lasten iltarutiinit huonosti.
” nyt vaimoni syyttää kaikesta vain ja ainoastaan itseään”
Niinhän sinulle kerroin, että tulee tapahtumaan! Jo 1. aloitusketjuusi kirjoitin "pettäjät syyttävät erossa "huonoa parisuhdetta ja exää", mutta eivät koskaan koskaan tunnnusta, että avioeron syy on uskottomuus, josta tosiongelmat alkoivat..Ennustan ..kun muutut kylmäksi myös alkaa itku ja valitus.” Vaimo syyttää itseään siksi, että nyt hän on vihdoin tunnustanut itse itselleen, että perhekriisinne todellinen syy on hänen oma pettämisensä.
Lue uudestaan alotusketjusta alkaen, etsi kriisiisi jo sopineiden kommentit, usko heitä, voit viisastua. Yhä edelleen haluat pitää kiinni omasta valheestasi, että ”ei vaimo ole vieraassa sängyssä ollut”. Oli se! Vaimosi on vain tehnyt itsensä kanssa hyvin vahvan sopimuksen (saman kuin muutkin normipettäjät): ’mitä tahansa perhekriisissäni tapahtuukin, EN KOSKAAN tule paljastamaan että petin, koska se tieto sattuisi mieheen ja lapsiin liikaa’. Ei tule tunnustamaan edes perheneuvolassa'.
Toimit itsekin jo normi-petetyn ”käytöskaavan” mukaan, se on hyvin inhimillistä. Kostit vaimosi ihastuksen yöpymällä vieraan naisen kanssa. Normikuvio sekin pettämisjutuissa, petetyn pitää saada itselleen revanssi. Vastapettämistä en voi suositella, mutta jotkut ryhtyvät siihenkin, valitettavasti se voi johtaa katkeruuteen ja ikuiseen riitaan exän kanssa.
Jaksamisia eteenpäin, toivon perheenne ja parisuhteesi säilyvän, se voi onnistua kun mies on niin vahva ja fiksu kuin sinä olet (samaa ei voi sanoa vaimostasi).
Parisuhteeseensa tyytyväinen ei katsele muualle. Joku syy ajaa toisen syliin, se itsessään ei ole syy, vaan seuraus tilanteestanne.
mies, että vaimosi on päättänyt erota sinusta !!! Mitä pikemmin pääset eroon pettäjälutkasta sen parempi. Älä ainakaan jatka piinasi pidempään, vaan potkaise hänet ulos asunnostanne !
Ap ilmeisesti erosta aivan shokissa,kun ei oo hänestä mitään kuullut moneen päivään...
Huhuu " isä la lapset " ! Joko on case closed ? Vai kaatuiko keskustelu meidän
kalvinistien armottoman ankariin mielipiteisiin ? On niin mukava kirjoittaa,
tehkää niinkuin minä sanon, ei miten minä teen.
No kuitenkin, vaikka " Eino- myrsky " saikin pahoja aikaan, niin toivottavasti
näillä meidän mielipiteillä on lähinnä viihdearvoa, eli ei nostetta myrskyihin.
Mitään Salomonin tuomioita tai viisauksia täältä tuskin löytyy, mutta tosissaan
kuitenkin kommentoimme ja haluamme pelkkää hyvää perheellenne!
Onhan näin kirjava "vertaistukiryhmä " ilahduttanut kaikkia lukijoita.
Hep. Ei ole tapaus sulki, ei todellakaan. Tilanne on vain muuttumassa -jälleen kerran -outoon suuntaan. Vaimoni on löytänyt uudelleen yhteyden tunteisiinsa, eli kauan kadoksissa ollut itku on palannut, samoin hänen halunsa saada lohdutusta ja kosketusta. Kaikki ehdottoman terveitä ja tervetulleita asioita.
Mutta on tullut myös syyllisyys. Siinä missä minä olin ennen pääpentele, on vaimoni alkanut hakea vikoja itsestään. Sekin on ihan ok, mutta tuntuu, että vene on keikahtanut täysin. Molemmissa meissä on vikaa, jos syyllisiä etsitään, minussa kuitenkin vaimoani enemmän.
Vaimoni on ottanut mukaan sukulaisiansa, jotka vahvistavat tarinaa siitä, että vaimoni äiti 'joutui' jättämään vauvan vieraiden hoitoon vain parin kuukauden ikäisenä. Epäterveen kiintymyssuhteen ja huonon itsetunnon vaikutukset ovat pohdinnan kohteena. Paljon patologista psykologiaa.
Kun kriisimme alkoi, minä olin yksin tusksni kanssa. Nyt vaimolleni meinaa köydä samoin, tarpeellinen kuuntelija ja ymmärtäjä puuttuu. Minä toimitan toki sitä virkaa mutta kun olen myös osallinen...
Vaimoani kiusaa myös se muutos, että ennen hän halusi selkeästi erota ja minä jatkaa, nyt emme ole kumpikaan varmoja siitä, mitä haluamme! Asiat ovat edelleen huonosti, mutta entisessä huonoudessa oli enemmän selkeyttä.
"Asiat ovat edelleen huonosti, mutta entisessä huonoudessa oli enemmän selkeyttä. "
:D :D
Sori... mutta tuotahan elämä on usein.
Sitä vain halusin sanoa, että LOPETTAKAA heti paikalla tuo syyllisten etsiminen ja syyllisyyden pohtiminen. Ei siitä ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä eikä iloa. Sen sijaan miettikää ainoastaan juuri sitä mitä kumpikin, ERIKSEEN haluaa.
Tuo, että vaimosi hakee sinulta lohdusta ja etsii kauttasi kadonneita tunteitaan, kaipaa kosketustasi, johtaa metsään, vaikka se sinulle mainiosti sopiikin. Sillä lopultahan kaikki on todellakin kiinni tahdosta, teidän molempien. Minusta teidän molempien pitäisi ehdottomasti käydä terapeutin luona YKSIN pohtimassa asioita. Keskenään tuskin saatte mitään järkeä tuohon touhuun. Sori nyt vaan taas...
Ainoa, millä on tuossa tilanteessa merkitystä, ovat tunteet. Mikäli rakkaus toista kohtaan on molemmilla vielä tallella, käytännön asiat voi kyllä järjestää. Ja mikäli toisen tai molempien rakkaus on sammunut, ei suhteella ole tulevaisuutta. Itsensä tai toisen syyllistäminen on turhaa ajanhukkaa, pitää myöntää valinneensa väärin. Itsellä on valta myös valita jatkossa toisin. Täytyy löytää ensin rakkaus itseensä, vasta sitten voi rakastaa muita.
Miksi tässä on käynyt näin? Miksi olemme vieraat ja vihaisia toisillemme? Olen tosi surullinen. Esitän vaimolta saamani kysymyksen todellisille ammattilaisille, teille. Miksi meille ihmisille käy näin?
Sen kysymyksen voit esittää hiljaa itsellesi. Oletko rakastanut vaimoasi? Jos olet, miksi et antanut sen näkyä, kunnioittanut häntä vaan ajoit luotasi pois? Pyyteetön rakkaus näkyy kyllä käytöksessä ja toisen kunnioituksessa.
Hmmm...Pyytettömän rakkauden puute mainittu. Siitäkin huolimatta, että saan kyynisen ja/tai tunteettoman leiman, uskallan epäillä 'pyyttömän rakkauden' parisuhdetta koossa pitävän voiman yleisyyttä. Romantikkokin 'hyöytyy' helposti suhteestaan.
Pelkään pahoin, että 'erilleen ajutumisen'taustalta löytyy arkisempiakin, jopa karuja syitä.
.....ja ne ovat?...
..omien lasten saamisen ja hoitamisen akutisoimat, siis kätköstä pintaan nostamat omat lapsuudentraumat, sieltä nouseva suunnaton pahan olon möykky, joka tietysti on helpoin kipata puolison syyksi.
Melkein vihaksi pistää jos ei aikuinen "järkevä, pärjäävä" ihminen osaa hakeutua psykologisen/psykiatrisen ammattiauttajan puheille ahdistuksensa keskellä. Mieluummin hajotetaan oma ja läheisten elämä "maan tasalle" ja pilataan lasten lapsuus taas vuorostaan. Sori jos hieman jyrkästi sanoin..
Ihmisiä usein yhdistää traumat, tai sopiva epäterve riippuvuus, eikä suinkaan rakkaus... Eikä siinä mitään, niin kauan kuin molemmat ovat tyytyväisiä. Kun toinen alkaa kipuilla ulos traumastaan/riippuvuudestaan, se aiheuttaa joskus suurenkin kriisin suhteessa, ja tosiaan myös aiheuttaa erilleen ajautumista. On selvä, ettei kannen ja vakan suhteesta kovin helposti, josko ollenkaan saa kahden kannen tai kahden vakan suhdetta.
Juuri tuo sinun epäilysi rakkauden voimasta on vastaus siihen, miksi teille käy näin. Järjellä tai alistamisella ei suhteita koossa pidetä, näethän mihin se johtaa. Rakastaminen on aina itsekästä, koska rakkauden osoittaminen ja toisen olon hyväksi saaminen peilautuu itselle takaisin, jopa moninkertaisena. Kukaan ei kuitenkaan rakasta hyötytarkoituksessa, vaan koska se tuntuu hyvältä.
Peräänkuulutin vastuunottoa tilanteesta. Vaimo pohti vuorokauden ja kysyi, osoittaisiko eropapereiden täyttö vastuunottoa. Olin aika hiljaa. Seuraavana päivänä hän kertoi, ettei hänestä ole siihen. Olin taas aika hiljaa. Perjantaina saapuu pitkän ja värikkään avioliiton elänyt, vähän vanhempi pariskunta keskustelemaan kanssamme. Olenko taas hiljaa?
Näissä värikkäissä avioliitoissaan pysyviä en pidä oikeanlaisena asiantuntijana, koska he tuputtavat vain yhtä näkökulmaan, että yhdessä pysytään vaikka miten tahraista olisi avioliittoon mahtunut. He myös puhuvat teille kaunisteltua totuutta.
Kaunisteltua totuutta tarkoittaa toisen Alisteista asemaa.
Varmaan ihan hyvä idea kuunnella ja vastata vain kun kysytään.
Toivon hyvää iltaa kaikille, hyödyllistä. Ehkä jopa avioliiton ratkaisevaa?
Toivottavasti lapsille on vuokrattu oikein hyvä piirretty filmi, jos taas koko poppoo on kotona.
Jumalan siunausta perheellenne!
Voisithan vaimon kysymykseen "osoittaisiko eropapereiden täyttö jne" vastata että mitä rakas vaimoni itse ajattelet.
Koska osoittaisihan se. Mutta kerjääkö vaimosi sitä sanaa sinun suustasi, se on toinen juttu.
Kaksi eri asiaa a) onko vaimo enää rakas b) ollaanko yhdessä enää vain tavan vuoksi.
Tänään (?) kun vanhempi pariskunta on ollut keskustelemassa, niin toivottavasti et ole enää ollut hiljaa, sillä vaikeneminen ei ole keskustelemista! Miten ilta sujui? Oliko puhumisesta hyötyä teille?
Muutoin olen seurannut mielenkiinnolla tätä viestiketjua, sillä kuvauksesi kokemastasi ("Isä ja lapset") ovat niin lähellä omiani, että ymmärrän ja eläydyn täysin tilanteeseesi. Itse sain kuulla mieheni eriytymishaluista kolmisen kuukautta sitten, 26 avioliittovuoden jälkeen. Mies oli kuulemma huomannut jo yli kymmenen vuotta sitten, että suhde ja naimisissa oleminen ei ole sitä, mitä hän olisi toivonut elämältään.
Meillä on lapsia (aikuisia) ja ainakin päällisin puolin kaikki on sujunut kohtuullisen mukavasti - kummassakin varmaan on ollut "puutteita", jotka ovat närästäneet toista, mutta puoliso ei ole koskaan nostanut mitään näistä sellaiseksi aiheeksi, että kyseessä olisi suhteen ja liiton lopettaminen. Ei myöskään mitään puhetta, että menisimme pariterapiaan tms. Olin siis ollut tyytyväinen, uskonut, että hän hyväksyy minut tällaisenaan ja että meillä olisi vahva keskinäinen kiintymys, joka kestäsi tulevaisuudessakin. Suhdetta on toki rasittanut ensin lastenhoidot, opiskelut, aikaa ja energiaa vievät työt, suhteen arkipäiväistyminen ja seksielämän jonkinlainen haalistuminen välillä, mutta on ollut paljon hyviä hetkiä, on matkusteltu yhdessä ja olisi ollut aikaa puhuakin.
No, sitten tuli syksyn alussa ihan sattumalta tämä tieto miehen kaipuusta omaan itsenäiseen elämään. Ja sitten paljastui, että miehellä on ollut työkaverin kanssa kymmenisen vuotta kestänyt yhteydenpitosuhde (kirjeitä, viestejä) ja vuoden verran seksisuhde. He ovat kuulemma tulleet hyvin läheisiksi toisilleen ja olleet järjettömän rakastuneita toisiinsa. Nainen on perheellinen, mutta haluaa pitää perheensä, vaikka suhde onkin huono oman puolison kanssa. Kun salasuhde paljastui, niin heidän kahden suhde päättyi, ainakin näin minulle on vakuutettu. Oma puolisoni ei kadu mitään, vaikka onkin pahoillaan siitä, että minä joudun nyt kärsimään.
Mies halusi asumuseron ja muutti pois, koska ei kuulemma voi sitoutua minuun, kun omat tunteet ja ajatukset ovat niin sekaisin ja hän kaipaa itsenäisyyttä. Tunteita kuulemma on vielä minuakin kohtaan. Nyt sitten katsellaan puolisen vuotta, että mitä tapahtuu jatkossa. Pariterapiassa on käyty ja tarkoitus on käydä edelleenkin. Pystymme keskustelemaan etupäässä asiallisesti ja ilman suuria ylilyöntejä tilanteesta. Tosin kumpikaan ei tiedä, mihin tämä kaikki johtaa.
Olen jotenkin kokenut sisälläni kaiken saman kuin sinä, "Isä ja lapset". Tunnistan omia virheitäni ja puutteitani ja haluan muuttua ja kehittyä ihmisenä. Tajuan, että en voi pitää ketään pakolla luonani ja olen valmis päästämään puolison pois. Olen ollut ymmärtäväinen ja toiveikas. Olen ollut loukkaantunut ja vihainen. Vuoropäivinä jompaa kumpaa ja pahimmillaan molempia samankin päivän aikana. Tuntuu, että vuoristoradan kaikki mutkat on ajettu moneen kertaan läpi, mutta päätepysäkkiä ei vaan näy. Pahinta on se, että kaikki tuli ihan puun takaa. Sinullakin vaimo on varmaan jo pitkään hautonut eroamista, mutta itsellesi kaikki on pamahtanut yhtäkkiä päin kasvoja.
Kärsimättömyys ja epätietoisuus tulevasta on pahinta. On vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin tähän. On vaikea käsittää, miksi läheinen ihminen ei ole pystynyt puhumaan asiasta aikaisemmin, silloin kun olisi pitänyt. Eikö hän olekaan se ihminen, joksi olen häntä luullut?
MInä en halua olla ehdottamassa lopullista eroa. Se on mielestäni lähtijän vastuulla, kuten myös asiasta tiedottaminen muille. Eikä jättäjää tarvitse säästää tai suojella - pitää ottaa vastuu siitä, miten on toiminut (pettänyt ja lähtenyt). Minusta tämä vaihe elämässä on jotenkin täysin epätodellinen. Kyllä tässä nyt muuttuu varmasti kumpikin osapuoli, pakosta, ja kai muutos on hyväksikin. Tunteiden tasolla asia on vaan ihan älyttömän kipeä.
Minua on lohduttanut tämän keskusteluketjun lukeminen ja monet muutkin täältä löytämäni keskustelut. Niin moni tapaus noudattaa samaa kaavaa. En tiedä, miten minulle ja meidän liitolle käy, mutta toivon, että teidän liitollanne olisi vielä mahdollisuus.
Ja keskustelua seuraavat miehet, mikä miehiin oikein menee? Vai onko tämä vain yleisinhimillistä toimintaa, jos hullaantuminen ohittaa moraalin?
Tämä on sitä, kun saa hurvitella ihan niin kuin itseä huvittaa ja aina puoliso ottaa takaisin.
Oletko sitä mieltä, että se on kertalaakista poikki? Eikö ihminen voi muuttua halutessaan? Eikö niitä ole myönteisiäkin loppuja tällaisilla stooreilla vai olenko vain sokea?
Kiitos ´En käsitä tätä´ kirjoituksesta, melko lailla samassa veneessä ollaan. Tai no, kaikki tapaukset tietenkin poikkeavat toisistaan jotenkin, mutta kaava kuulostaa tutulta. Jos meillä ei olisi näitä pieniä lapsia, tilanne olisi uskoakseni jo ratkennut, lähinnä vaimo olisi jo startannut, näin luulen. Epävarmuus tulevasta, tai oikeastaan pelko, on ollut pitkään vaikuttimena, ettei jämähtänyt tilanne ole meillä muuttunut.
Rakkaus on vaikea juttu. Eilinen juttutuokio oli omanlaisensa versio rakkauden ydintä etsimässä. Vierailulla olleella pariskunnalla on ollut omassa liitossa muutamia pienempiä kriisejä, ja yksi todella iso. Kertoivat meille omista asioistaan aika avoimesti. Mies kertoi, että hän on kriisin ollessa pahimmillaan sanonut vaimolleen, ettei rakasta tätä, vaan rakastaa toista.
Nyt, jo vuosia kriisien selviämisen jälkeen, pariskunta on todella onnellinen ja rakastunut, edelleen tai uudelleen. Joka ilta ennen nukkumaan menoa he kiittävät toisiaan ja sanovat rakastavansa toisiaan. Ja joka aamu sama juttu. Mutta oliko rakkaudeton aika rakkaudettomuutta oikeasti, vai oliko tunne jotenkin tilapäinen tai väärä?
Mistä tietää, että tunteettomamman ajan jälkeen tunteet palaavat? Mistä tietää, että kannattaa vielä yrittää? Mistä tietää, että tilanne ei toistu kohta uudestaan? MIstä voi tietää mitään?
MIkä tämän pariskunnan sitten sai pysymään yhdessä kaikesta huolimatta? Miten he selvittivät kriisinsä?
Tilanteen ratkeamisen odottaminen on raskasta. Ei haluaisi tehdä aloietta varsinaiseen avioeroon, koska sitten pelkää myöhemmin katuvansa, että itse hätiköi ja pilasi mahdollisuuden uuden alkuun. Näin toinen myös pääsisi ikään kuin syyttämään, että "en se minä ollut, joka lopullista eroa halusi".
Avioliiton alussa oli helppo luvata, tahtoa ja uskoa tulevaan. Mihin se on kadonnut, se tahtominen ja uskominen? Ihminen ei ole kulutustavara.
"Mihin se on kadonnut, se tahtominen ja uskominen? "
Muutokseenhan se katoaa. Omaan, puolison, tai molempien. Ainakin ex-puolisoni muuttui vuosien varrella aivan itsensä vastakohdaksi. Kysyin liiton viimevuosina useasti "kuka tuo ihminen on?". En saanut selville, vaikka kuinka yritin. Mikäli olisin kohdannut exän liiton viime vuosina, en tosiaankaan olisi kiinnittänyt häneen mitään positiivista huomiota, ihastumisesta puhumattakaan.
"Mies kertoi, että hän on kriisin ollessa pahimmillaan sanonut vaimolleen, ettei rakasta tätä, vaan rakastaa toista."
En käsitä tätä, että tarvitsee RIKKOA joku kolmas, että voi onnellisesti aloittaa puolison kanssa alusta!!!!!!!!
Kolmannet ne joutaakin rikkoa, sillä he ovat pahempia kun Stalin!
Viime päivät ovat olleet eri tavalla merkityksellisiä kuin useat muut tilanteeseemme vaikuttavat hetket. Tekisi mieleni käyttää sanoja voimaannuttava tai ehkäpä väkevä. Vertaistuki-ilta pitkään aviossa olleen pariskunnan kanssa, parisuhteen kipupisteitä käsittelevän teatteriesityksen katsominen ja sen tiukka analyysi, seksin harrastaminen ja rehellisyys ovat olleet tämän viikonlopun teemoja.
Rakkaat kanssavaeltajat: Vaimoni katsoi minua eilen illalla 'supein silmin'. Arvaatteko miltä minusta mahtoi tuntua? Kuukausien, ehkä jopa vuoden kylmyyden jälkeen.
Työvoitto häämöttää. Onnea voittajille elämän kilvoitteluissa.
Voitosta, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa, en henno vielä unelmoida. Mutta olemista ja elämistä nyt ainakin, tämä toisen hyväksyvä ja arvostava katse edesauttaa. Muidenkin kuin vain minun, lapsetkin ovat iloisempia, suorastaan riemuissaan kun näkevät äidin ja isän halaavan! Hyvä me. Ja te.
Voitosta, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa, en henno vielä unelmoida. Mutta olemista ja elämistä nyt ainakin, tämä toisen hyväksyvä ja arvostava katse edesauttaa. Muidenkin kuin vain minun, lapsetkin ovat iloisempia, suorastaan riemuissaan kun näkevät äidin ja isän halaavan! Hyvä me. Ja te.
Ilmeisesti olet saamassa häntä takaisin kontrolliin pitkän väsytystaistelun jälkeen. Hän ei uskalla lähteä.
Rohkeutta on myös uskaltaa jäädä.
Kyynisestä pessimismistä luulen tietäväni sen verran, etten laskisi paljoa sen varaan - en kokijana enkä näkijänä. Tietenkään kaikki ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan vaatii paljon tahtoa ja vanhasta pois opettelemista.
Onnittelut suuntaan tai toiseen ovat vielä aivan liian ennenaikaisia. Hyviä hetkiä on aina seurannut uudi lasku. Enkä suinkaan usko, että vuoristoratamme olisi tässä.
Menestyselokuva;" Rakkautta ennen keskiyötä."
arvostelut; " niin todellista, niin tarttuvaa, niin parasta....Täysosuma." Netissä lisää arvosteluja.
Ojaaja Richard Linklatar ( Before midnight, usa 2013.
Uskoisinpa, että vuoristoratanne startaa nihkeästi, jos kerran haluatte olla sitä,
mistä puhutte, syvää rakkautta toisianne kohtaa tuntevia.
( Viisas profeettamme toteaa,eikä syyttä, " petollinen on ihmissydän, paha ja
parantumaton. Kuka sen tuntee ? ) Jeremia 17:9.
Suosittele elokuvaa, ja kuulukoon teidän molempien päissä, " Klik, Klik " !
Kiitos leffavinkistä. Muistaakseni sama jengi on tehnyt kaksi vai kolmekin leffaa vähän samasta teemasta, laitetaan kaikki katsontalistalle.
Kuten edellä jo ounastelin, alas on tultu onnen kukkuloilta ja rytinällä. Vaimo kokee, etten taistele suhteemme puolesta samalla tarmolla kuin ennen, ja se masentaa häntä. Minä yritän pähkiä, miten saisin otettua ne pari askelta pakkia, joihin koin olevani pakotettu. Vaimo ei todellakaan voi nyt hyvin.
Ei tosta teidän hommasta tule yhtään mitään ennenkuin vaimosi ihastus toiseen mieheen laantuu. Kierrätte kehää, hänkään ei tiedä, mitä haluaa. Eli ei voi hyvin. Vaikka hän olikin se eron haluaja, niin ainahan ero pelottaa. Niin pelottaa vaimoasikin. Tunne voi tahtoa toista ja järki sanoo toista. Mun mielestä sun nyt vaan kannattaisi elää mahdollisimman normaalia elämää, arkea ruutiineineen. Anna vaimon olla vähän aikaa rauhassa. Älä puhu erosta koko ajan. Hän saa miettiä, mitä haluaa ilman sun painostusta, koska sellaiseksi hän luultavasti kokee sun puheet.
Eilen illalla kävin vanhimman lapsemme kanssa keskustelua perheemme tulevaisuudesta. Pelko erosta ja sen aiheuttamasta kahdesta kodista on suuri, enkä oikein tiedä, miten saisin sen laantumaan. Jos pelkäävät aikuiset muutoksia, lapset tuntuvat pelkäävän niitä vielä enemmän.
Kun illalla halasin vaimoani kysyin, onko hänellä mitään tunteita minua kohtaan. Hän vastasi myöntävästi. Emme puhuneet aiheesta enempää, mutta molemminpuolisen epäluottamuksen aistii puhumattakin.
Hypoteettisesti ajatellenkin, jos emme loukkaa toisiamme tämän enempää, kuinkahan kauan kestäisi luottamuksen rakentaminen?!
Lapset kärsivät tilanteesta enemmän. Heillä ei ole vielä kokemusta isoista muutoksista, eikä sanoja käsitellä pelkojaan. Lisäksi he aistivat kyllä asiat, ja se, ettei niistä puhuta (kun ollaan sivistyneitä ja ei tietenkään riidellä lasten kuullen...) antaa vain kaksinaamaista viestiä: juu juu kaikki on muka hyvin kun selvästi ei ole...
Vaimo on lähdössä työpaikkansa pikkujouluihin. Minä yritän hillitä alati kasvavaa levottomuuttani. Onko luottamuskin tahdon asia? Eilen hän kertoi saaneensa viisi käyntikertaa työterveyspsykologille, hyvä uutinen, kai.
Illalla pidetään muksujen kanssa leffailta ja vähän herkutellaan. Sitten lapset nukkumaan ja... valvotaan. Tällaista luvassa.
Kontrollipeikkohan se siellä taas nostaa päätänsä. Pitikö sun muuttua vai ei? Siitä oli kyse.
Niin kai se sitten on, että kun vaimo on ollut vastaavassa tilanteessa yötä pois kotoa, minä, joka huolestun, olen kontrollifriikki?! Joku voisi kutsua ehkä myös aiheellliseksi peloksi...
Yksi tämän ajan - ja myös tämän palstan - oudoista puolista on se, että me kaikki olemme hyviä tai pahoja. Vain hyviä tai vain pahoja. Kaipaan harmaan sävyjä, mutta tämä (vuoden) aika tarjoaa vain pimeää , mustaa.
Paradoksi on, että pitää olla kiinnostunut ja vähän huolestunutkin mutta kuitenkaan ei saa. Jos niitä tunteita toista kohtaan on, pitäisin aika luonnollisena kiinnostusta puolison menemisiä ja tekemisiä kohtaan. Sen voi tulkita välittämiseksikin (saattaa olla vanhanaikainen termi). Vaihtoehtoisesti tuota tunnetilaa voi siis nimittää kontrolloinniksi, kyyläämiseksi, vainoharhaisuudeksi tai miten vain haluaa heittää ulostetta toisen niskaan.
Vastakohta tuolle välittämiselle ja kiinnostukselle (kontrolloinnille jne.) on välinpitämättömyys. Mitäpä jos ei puolison tekemiset ja menemiset oikeasti kiinnostakaan enää pätkän vertaa. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Taas yksi syy erota äijästä, joka ei välitä.
Joten mitäpä teet, jos et saa välittää. Etkä toisaalta saa olla välinpitämätönkään. Yritä siinä muuttua ja mihin suuntaan. Varmasti nimimerkki "ajattelennäin" osaa kertoa mikä on oikein...
Tietenkin pienten lasten vanhemman tulee ilmoittaa toiselle, mikäli ei tulekaan yöksi oletettuun nukkumapaikkaansa, oli se sitten isä tai äiti. Nykyisessä avioliitossani meillä ei ole edes lapsia, mutta silti diili on, että jos ei tule yöksi kotiin pitää asiasta ilmoittaa toiselle; näinhän kohdellaan kämppistäkin, ettei toinen huolestu.
Mutta. Jos toinen päättää hypätä vieraisiin, voi sen tehdä vaikka yöksi kotiin tulisikin. Se on ihan sen toisen tahdon asia ja toisen päätös. Siksi ajattelen että pelkääminen ja murehtiminen kuulostaa neuroottiselta kontrolloinnilta.
Rakastan miestäni. Mutta jos hän päättäisi olla minulle uskoton, lakata rakastamasta minua, niin sehän on hänen päätöksensä ja hänen asiansa. Surisin, mutta minkä sille sitten voi. Etukäteen ei voi surra. Toisen puolesta ei voi päättää. Eikä tuntea.
Ymmärrän kyllä että sinulla syysi kääntää itseesi kääntyvä peili jotenkin toisin päin. Teetköhän tuota samaa live-elämässäkin keskustellessasi esim. vaimon kanssa.
Mun mielestä kannattas kertoo eron jälkeisestä elämästä positiivisiakin asioita lapsille. Vaikkei ne tunnu positiivisilta ja vaikka ei pysty ajattelemaan että siitä mitään positiivista voi löytää mut ainakin se hälventää pelkoja lapsilta. Lapset eivät voi olla vastuussa vanhempiensa yhdessä olosta. Mun mielestä kannattas puhua molempien suuntien hyvät ja huonot puolet lapsen iän tietysti huomioon ottaen. Asioitten puhuminen valmistaa lapsen kohtaamaan oma osuutesa siitä mitä nyt tuleekin.
Luottamus on siinä mielessä tahdon asia, että hallitset omaa mieltäsi. Tai no kuka hallitsee, minä en pysty koska luottamuksen puute johtaa levottomuuteen. Levottomuuteen on varmasti olemassa hillintäkeinoja mutta minä en ole ikinä niitä oppinut. Saan aika helposti tuommosessa tilanteessa paniikin kaltaisen kohtauksen missä ravaan lattiaan rannut ja poltan askillisen tupakkaa tuosta noin vaan. En nuku, syö tai pysty tekemään mitään.
Luottamus rakennetaan pitkän ajan kuluessa. Se ei ole lahja joka annetaan vaikka anteeksi annettaskin.
" Onko luottamuskin tahdon asia ?"
Tähän vastauksena pyytäisin sinua vilkaisemaan asiallista ja mielestäni tosi
hyvää pohdintaa, Google: " Luottamuksesta yleisesti ja erityisesti..._ Theseus.
- Luottamus, itseluottamus ja toivo. Kiintymyssuhteet luottamuksen kehityksessä.
- Neurofysiologinen näkökulma. Varhainen vuorovaikutus, aivojen kehityksen
ja toiminnan sekä emotioiden kehittymisen välisessä suhteessa.
Uskoisinpa, että hyödyt näistä tiedoista stressaavassa elämäntilanteessasi.
"Pelko" on huono isäntä sanotaan. Lasten ei kuuluisi elää epävarmuudessa.
Mutta...nyt kuitenkin, hyvää leffailtaa !
Nuku hyvä mies ensi yönä, peloillasi ja valvomisellasi,- tiedät sen itsekin -
huominen ei ole sen kevyempi. Asiat tulevat menemään, niinkuin ne
menevät !
Vaimo tuli 'ajoissa' kotiin, neljän jälkeen. Onnistuin nukkumaankin pätkiä, joten sikäli ei valittamista. Muuten kyllä on, paljokin. Vaimoni mm. kertoi erään työkaverinsa suositelleen hänelle asunnon ostamista. Siinä omista avioliitto ongelmistaan kärsivän neuvo tilanteen ratkaisemiseksi: osta asunto, älä vuokraa!
Olemme vatvoneet kriisiämme viime aikoina vähemmän kuin ennen. Onko auttanut? Ei ainakaan minua, vaimoa ehkä: Ei tarvitse ajatella ikäviä asioita eikä käyttää aikaa ikävien ratkaisujen etsimiseen. Tervettä aikalisää? Vai pelkkää vastuunpakoilua?
Otettiin eilen muutama glögi jonka jälkeen sain kuulla tutun litanian yhteensopimattomuudestamme ja minun viostani. Varsinainen ongelma on kuitenkin hänen persoonansa, jota minä salaisesti halveksin sekä hänen huono itsetuntonsa, jota minä vähintään ylläpidän huonona, jos en ole sitä jopa murskannut.
Lukuisten vikojeni ja puutteitteni listaan voidaan siis lisätä sadismi, josta edellä on selkeästi kyse! Veljet ja sisaret uskossa ja rakkaudessa, ei ole elämä helppoa ei! Sanoinkin tämän eilen ääneen: yhteinen tulevaisuutemme näyttää nyt mahdottomalta. Silti vaimo ei saa lähdetyksi, vittuilluksi kyllä saa.
Kyllä toi nyt näyttää siltä että vaimosi olisi hyvä lähteä miettimään sinusta kauemmaksi, mitä haluaa elämältä ja mitä ei. Menisi sillä välin yksilöterapiaan selvittelemään tunteitaan. Mahdollisen oman asunnon ostamisen aika on sitten, kun tietää varmaksi, mitä tulevaisuudelta haluaa eikä sitä nykyistä kotia ole pakko jakaa ainakaan ennen virallista eroa.
En ihan keksinyt(, varmaankin koska olen nainen, eronnut ja sillä tavalla siis jo aloittajan näkemyksen mukaan "menetetty tapaus",) millä tavalla neuvo asunnon ostamisesta vuokraamisen sijasta olisi erityisen huono...
Sillai minäkin tein: kun eksä jäi sivusuhteesta kiinni, tilasin arvioinnin kahdelta eri välittäjältä, tehtiin pankkisäädöt ja ositussopimus, ja rupesin katselemaan asuntoa. Miksi ihmeessä olisin vuokralle mennyt? Kysyn vaan.
Ero voi olla myös helpotus. Kaikille.
Onhan tämä karua, olla yhdessä vain lasten vuoksi. Niin minä tämän nyt koen. Näin pitkälle on minulla rakkautta riittänyt, mutta niin on käymässä kuin entisessä peritehtaassa, kun raaka-ainetta ei tule sisään, ei tule lopputuotettakaan ulos. Rakkauden raaka-aineet ovat loppumassa, tähän saakka on riittänyt vanhaa varastoa Ei riitä enää.
On toki pariskuntia, jotka ovat yhdessä vain lasten vuoksi, mutta omalla kohdalla se tuntuisi lähinnä puolikuolemalta.
Ymmärsin, että sinäkin olit jokunen viikko sitten valmis pitämään perheen ja lasten vuoksi kodin ehjänä.
Nyt olette jo olleet vaimosi kanssa lähempänä, jopa seksiä harrastaneet...
Taidat olla nyt jo sekaisin siitä ystävänaisestasi ja valmis perumaan kaiken kauniin, mitä olet ketjun alussa pitänyt tärkeimpänä.
Ole sinä sentään mies ja pysy sanojesi takana ja laita lasten etu ensimmäiseksi. Sitä ei ole kaksi kotia ja uudet suhteet molemmilla! Se on varmin keino rikkoa lapsensa!!
Vaimosi on lapsellinen omaan napaansa tuijottaja joka on tottunut saamaan aina tahtonsa läpi. Ihmettelen vain, miten hän elää liittoanne noin ulkopuolisena, vaikka lapsenne ovat pieniä. Missä ovat äidin sydän ja tunteet?
Miksi kolme lasta? Eikö yksikin olisi riittänyt, niin olisi helpompaa lähteä itseään toteuttamaan.
Tänä päivänä myös moni vanhempi siirtää omat halunsa taustalle ajatellen vain lastensa parasta. Lapset kasvavat nopeasti ja parasta heille ovat omat vanhempansa, vaikkakin vain ns. kulissiliitossa jos he tulevat normaalissa arjessa toimeen keskenään.
Luin lehdestä syrjäytyneestä nuoresta, jonka perheeseen kuuluu äiti, ISÄPUOLI ja sisarpuolet.
Luin myös erään nuoren kuolinilmoituksen, jossa häntä kaipasivat äiti ja Pekka, isä ja Maija sekä sisarukset.
Minulla on hätä erolapsista, varsinkin silloin, kun ero on tullut uskottomuuden vuoksi.
Vanhemmat eivät tunnu ymmärtävän sitä tuskaa, jonka omille rakkaille lapsilleen aiheuttavat.
"Vanhempien epäkypsyy"
Et taida ymmärtää mitä tuskaa lapsille/nuorille vanhempien avioliitto tuo. Minä ymmärrän, sillä omat lapseni kehottivat minua eroamaan.
Erolapset ovat erilaisia, aivan samoin kuin lapset yleensäkin. Aikuiset ovat myös erilaisia! Vanhempien liittoja ja eroja on laidasta laitaan. Niin liitoissa kuin eroissa tärkeintä on se millaisia vanhemmat ovat ja miten he hoitavat liiton/eron.
Olen ap:n vaimo. Ap ehdotti kerran, että lukisin tämän viestiketjun. Olen lukenut myös viestiketju ykkösen.
Vien avioerohakemuksen huomenna käräjäoikeuteen. Teen sen itseni kadottaneena, masentuneena, poissaolevana äitinä, emotionaalisesti epätasaisena ihmisenä, epävarmana, peloissani, pettyneenä, pahana, hulluna, yhteiskunnan silmissä tyhmänä, huonona vaimona.
Yritän eheytyä.
Onnea eheytymisen tielle Ehkä pitää mennä vähän kauemmaksi, että näkee lähelle, miten hyvin asiat oikeastaan ovatkin ja ongelmat pieniä ainakin näin sivusta katsoen. Itse vaihtaisin mieluusti sinun paikalle, jos voisimme vaihtaa myös ongelmamme. Sinä voit itse paljolti vaikuttaa elämääsi ja ongelmiisi, jos haluat, mutta minulla ei sitä mahdollisuutta ollut. Piti vain ottaa ja hyväksyä mitä annettiin eli kaksi kertaa puolison ja lasten vanhemman kuolema.
Sille Vaimolle: Hyvä, kun olet lopultakin päätöksesi tehnyt!
Meillä tätä viestiketjua lukevilla ja siihen kirjoittavilla ei ollut kuin tuo AP:n versio tapahtuneesta, mutta sen perusteella olet jo liian kauan jatkanut hänen kiduttamistaan.
Tuo avautumisesi omasta pahasta olostasi kuulostaa kuitenkin hieman säälipisteiden kerjäämiseltä ja edelleen siltä, että haet oikeutusta tälle teollesi. Muista, että et ole tilivelvollinen muille kuin itsellesi. Muista myös millä perusteilla päätöksesi olet tehnyt - tulkintani mukaan mahdottomuudestasi jatkaa avioiliittoasi kyseisen miehen kanssa. Lukemani perusteella AP on pyrkinyt korjaamaan tilannetta, mutta ei ilmeisesti ole onnistunut siinä sinua tyydyttävällä tavalla. AP ei enää paremmaksi muutu, joten älä ala katua päätöstäsi ja jatka AP:n kiusaamista enää.
"Joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me"
Toivottavasti olet onnellinen ja kannat hyvää omaatuntoa pilatessasi lastesi tulevaisuuden. Eikö sinun iässäsi ole jo järkeä karttunut. Olisit ajoissa ajatellut, etkä törmännyt avioliittoon kun et kerran avioliittolupausta pysty pitämään. Yksin olisi saanut vapaasti toteuttaa itsiään
Et ole "se vaimo" mitään muuta kuin ITSEKÄS HORO!! joka vielä KATUU tekoaan. Lapsesikin tulevat inhoamaan sinua tämän takia, vaikka kuka mitä väittäisi, mutta jättäjää inhotaan aina, se on TOTUUS joka ei pala tulessakaan.
"Mummona" -nimimerkki on aivan oikeassa siinä, että minulla on ollut toivoa - ja yritystä - pelastaa liittomme. Mutta kun jokainen tekemäni siirto on kääntynyt minua ja meitä vastaan, en pysty enää uskomaan. Kun jokainen sanani tulkitaan juonitteluksi tai valheeksi, en jaksa enää uskoa. Olisin tarvinnut vastapuolelta palasen toivoa. En saanut.
En halua kiillottaa tässä enempää omaa kilpeäni. Olen haastava kumppani ja hermostun helposti ja olen silloin varsin paha suustani. Vaimoni ei kestä tätä. Emme siis ole riidoissa tai sanailuissa samalla viivalla. Minä kiihdyn ’nollasta sataan’ sekunneissa, vaimo pikemminkin päivissä.
En väitä, että minä olen oikeassa ja vaimoni väärässä, mutta lähtökohtaisesti on vaikea hyväksyä sitä, että kaltaiseni temperamentti kuuluisi jotenkin pahisten lahkoon. Vaimo kertoi yllä jättävänsä avioerohakemuksen surullisena. En halua vertailla surujamme, mutta tuskin hän minua surullisempi asiantilasta on.
Temperamenttieromme on suuri. Tässä eromme syy, kai se on riittävä??????
Ja pariterapiahan oli siis se tosi-tosi tyhmä idea. Vai mitä vaimo?
Tilanteesi on yhtä vaikea kuin pyhän Saksan tilanne vuonna 1945!!! Mistähän löytäisit ne uudet ihmeaseet tilanteen kääntämiseksi!=) voimia AP:lle jokatapauksessa!
Vaimo jätti viranomaiselle avioerohakemuksen. Jotain se kertoi tiedoksi saattamisesta ja haastemiehistä ja lehdessä kuuluttamisesta. En oikein ymmärtänyt. Tai en osannut keskittyä. En ole ensimmäinen mies tässä paikassa, joten tuskin tarvitsee kuvailla, miltä nyt tuntuu.
Hienoa, että saatte pitkään jatkuneen tilanteenne päätökseen, vaikkei se olekaan sinulle mieluinen. Kaikkea kun et pysty kontrolloimaan. Opettele nyt rakastamaan itseäsi, älä ulkoista onneasi ulkopuolelle, muuten olet riippuvainen toisesta. Voimia.
"Miksi meille ihmisille käy näin? "
Isä ja lapset, olet hieno mies. Vaimosi lienee,tavallinen tusinanainen, lukenut naisille suunnattua tusinalehtiä ja uskonut yksinkertaisena sanomaa "minulla on oikeus nauttia ja elää, nyt on minun vuoroni, unelmien prinssi odottaa", kaikenlaista "Kauniit ja rohkeat" soopaa. Ota vaikka vaimosi lehtikasasta yksi naistenlehti ja lue itse. Yksinkertaiselle naiselle, kaupallisen media sanoma -> lopputulos sama kuin teillä. Omassa arjessa ei ole enää hyvää, se ei tyydytä, sen sijaan kaikki se mitä (kaupallisena) lupauksena olisi saatavilla, kun vain 'uskaltaa elää itselleen' on tavoittelemisen arvoista. Oma elämä alkaa näyttämään epäonnistumiselta, samoin oma mies, koska häni ei ole "Ridge", naisille suunnattujen mainosten lupaama täydellinen, rikas, komea unelmamies.
Tsemppiä sinulle, isä.Sinun sisullasi ja vahvuudellasi, tulet selviämään, tapahtui mitä tahansa, ja sinä tulet myös vahvuudellasi suojaamaan omat lapsesikin vaimosi käynnistämän kriisin yli. Heikonluonteisen vaimosi tulevaisuuden kohdalla, ennustan huonoa.