Onko kellään vastaavaa tilannetta? Kun tapasin poikaystäväni (nyk. avomieheni) hän kertoi heti, että hänellä on exänsä kanssa yhteinen lapsi. Aluksi olin ihan ok mielellä ja tutustuin hänen exäänsä, jota pidinkin ihan mukavana.
Jonkun aikaa meni ja tajusin aika suhteen alkuvaiheessa ettei exä ole päässyt erosta yli. En jaksanut ottaa sitä mitenkään ihmeellisesti, säälin häntä lähinnä. Jossain vaiheessa opin tuntemään exää paremmin ja tajusin, että hän on avuton ämmä joka halusi että mieheni tekisi kaiken hänen puolestaan, vaati rahaa lainaksi (itse on tosi surkea rahan käsittelijä) ja oli sitä mieltä että mieheni olisi pitänyt ostaa hänelle astinapesukone yms, halusi tunkea heidän mukulansa koko ajan meille yöksi ja mieluiten 2 tunnin varoajalla ja huuti aina kun ei saanut tahtoaan läpi.
Jossain vaiheessa viha alkoi kasvamaan sisältäni ja toivoin todella että kyseinen akka ajaisi kolarin ja kuolisi pois, kunnes tajusin että minun pitäisi sitten ottaa kasvatettavakseni hänen huonosti kasvattamansa itsekäs kakara (kasvatus on tosiaan ollut vapaata ja pennulla ei ole mitään sääntöjä ollut, mätkii äitiään minkä kerkee ja paskoo uhmassaan housuunsa). Välillä tunnen epätoivoa tästä tilanteesta ja toivon ettei mieheni olisi koskaan kyseisen ämmän kanssa ollutkaan. Pakotti mieheni lapsen isäksi vaikkei hän halunnut koko lasta, mieheni tunnusti joskus kännissä että varmasti exä on tehnyt itsensä ihan tahallaan raskaaksi että saisi itselleen elättäjän ja olen aivan samaa mieltä. Nyt muija valittaa mennyttä elämäänsä ja katuu että on pennun koskaan tehnytkään.
Haluaisin kuulla joltain että onko hänellä vastaavan laista tilannetta ja miten hän kestää sen kanssa.
Jonkun aikaa meni ja tajusin aika suhteen alkuvaiheessa ettei exä ole päässyt erosta yli. En jaksanut ottaa sitä mitenkään ihmeellisesti, säälin häntä lähinnä. Jossain vaiheessa opin tuntemään exää paremmin ja tajusin, että hän on avuton ämmä joka halusi että mieheni tekisi kaiken hänen puolestaan, vaati rahaa lainaksi (itse on tosi surkea rahan käsittelijä) ja oli sitä mieltä että mieheni olisi pitänyt ostaa hänelle astinapesukone yms, halusi tunkea heidän mukulansa koko ajan meille yöksi ja mieluiten 2 tunnin varoajalla ja huuti aina kun ei saanut tahtoaan läpi.
Jossain vaiheessa viha alkoi kasvamaan sisältäni ja toivoin todella että kyseinen akka ajaisi kolarin ja kuolisi pois, kunnes tajusin että minun pitäisi sitten ottaa kasvatettavakseni hänen huonosti kasvattamansa itsekäs kakara (kasvatus on tosiaan ollut vapaata ja pennulla ei ole mitään sääntöjä ollut, mätkii äitiään minkä kerkee ja paskoo uhmassaan housuunsa). Välillä tunnen epätoivoa tästä tilanteesta ja toivon ettei mieheni olisi koskaan kyseisen ämmän kanssa ollutkaan. Pakotti mieheni lapsen isäksi vaikkei hän halunnut koko lasta, mieheni tunnusti joskus kännissä että varmasti exä on tehnyt itsensä ihan tahallaan raskaaksi että saisi itselleen elättäjän ja olen aivan samaa mieltä. Nyt muija valittaa mennyttä elämäänsä ja katuu että on pennun koskaan tehnytkään.
Haluaisin kuulla joltain että onko hänellä vastaavan laista tilannetta ja miten hän kestää sen kanssa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Melkein suoraan mun omasta elämästä. Miehellä lapsi, tosin molemmat sitä halus (exä vaan on hullu noita joka alisti miestä koko suhteen ajan ja päätti aivan kaikesta).
itse en ole exän kanssa väleissä ollenkaan, miksi olisin, kun hän vain haukkuu miestäni ja minua. Hänkin on koko ajan lykkäämässä lasta miehelle ja huutaa jos ei käykään aiemmin kuin on sovittu. meidän yhdessäolon aikana on jo tullut minulle kielto olla yhtä aikaa lapsen kanssa miehen luona, miehelle käsky ottaa lapsi joka viikko luokseen, kaikkien tapaamisten peruminen ja (ex taisi kyllästyä olemaan jatkuvasti lapsen kanssa) tapaamisten uudelleenkäyttöönotto.
Meillä ei tuota rahanlainaamista ole, vaan tavaroiden. Kaikkea haluaa lainata, palauttaminen venyy useilla viikoilla, ja kun palautti esim. lapsen sängyn, se oli rikki.
Isä (eli mieheni) antaa lapselleen melkein kaiken periksi. Ex pitää kuulemma hyvin tiukkaa kuria (mikä on hyvin helppo uskoa). Aina kun lapsi tulee isälleen, hän on aikamoinen riiviö. Ei ota kuuleviin korviinsa mitä sanotaan, alkaa heti huutaa jos sanoo kovemmin ja sittenhän isä jo lohduttaa. Olen sanonut hyvin tiukasti miehelle tästä asiasta, ja siitä, että lapsi on varmasti sen takia niin innoissaan tulossa isälle kun tietää että siellä saa tehdä mitä haluaa. Itse en viitsi niin kovasti vielä lapselle sanoa, kun ei niin kovin hyvin minua tunne, ettei ihan valla pelästy ja ala karttelemaan minua.
Minua ärsyttää ja vituttaa suunnattomasti kaikki yhteydenpito miehen ja exän välillä. En ymmärrä, minkä takia ei riitä se viikonlopun jälkeinen soitto siitä, miten meni ja that's it.
En ole mikään kovasti lapsia rakastava, oleminen lapsen kanssa viikonloppuisin vaatii siksikin totuttelua. Uskon, että totun siihen, mutten koskaan, ikinä, tule ymmärtämään miksi se lapsi on hankittu. Minkä takia kukaan haluaa lapsen suhteeseen, jossa ei ole muuta elämää kuin työt, ruoanlaitto ja tv:n katselu naisen kanssa ja huudon kuunteleminen? Naimisiinkaan mies ei välttämättä olisi halunnut, eikä aviotonta lasta. No, ex halusi naimisiin, niin sitten mentiin ja lasta tehtiin 1,5 vuotta. Se on se, mikä minulla tökkii eniten. Mies ei ikinä vastaa minulle kun kysyn, mumisee vain jotain. Enkä todellakaan voi ymmärtää sen lapsen hankintaa. Ei ole mielestäni mitenkään riittävä syy sanoa, että kun nyt vain halusin lapsen. Täytyyhän sitä lastakin sen verran ajatella, ettei niitä ihan minkälaiseen suhteeseen vain pykää.
Toivon itsekin enemmän kuin usein sitä, ettei koko naista olisi ollutkaan. Välillä mietin, kuinka ihanaa olisi jos koko ämmä kuolisi, mutta sitten on juurikin se että lapsihan tulisi isälleen. Sitä en jaksaisi, koska omia lapsiakaan en aio ikinä hankkia, saati haluaisin toisen lasta pyörimään jatkuvasti jaloissa.
Toisaalta se tekee minut välillä surulliseksi, etten minulla ja miehelläni tule olemaan mitään niin tärkeää kuin hänellä on jo, kaikki mitä meillä on´, on aina toissijaista.
Ongelma on olemassa edelleen ja tulee varmasti aina olemaan. Mitään ratkaisua emme ole siihen keskusteluista huolimatta keksineet. Minun täytyy vain sopeutua siihen että "Se nyt vaan meni niin" ja nyt on näin. Lapseen vielä pystyn sopeutumaan, niin uskon ja toivon, mutta exään - en ikinä. Nyt se on kai muuttamassa muualle (asuu n. puolen kilometrin päässä), ja se jos mikä on minulle helpotus. On ihana tietää että kohta exä on jossain niin kaukana ettei voi soitella koska haluaa ja vaatia kaikkea mitä haluaa.