Onko kellään kokemusta liitosta jossa kaikki on hyvin, mutta minkäänlaista muutosta ei ole näköpiirissä. Onko kokemuksia ahdistavasta tunteesta, että tämä oli nyt sitten tässä.
jämähtäminen
sheena7
17416
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
On kokemusta. Tai oikeastaan exälläni on kokemusta ahdistavuudesta. Liitossamme ja perheessämme oli kaikki hyvin, mutta exälle tuli juuri tuollainen olo, tässäkö tämä nyt on. Toisella nimellähän tuota kutsutaan ymmärtääkseni keski-iän kriisiksi... Pois on päästävä, mukava ei ole kivaa, tasaiseen elämään kaivataan mäkiä ja mutkia... Ja tuossa tilanteessa yleensä kriisistä kärsivä alkaa mielessään kehitellä hyviä syitä erota, ennen niin mukavasta kumppanistakin etsitään vikoja vaikka väkisin, että pystytään perustelemaan oman mielen heittely.
Meillä tuo exän tunne johti siis avioeroon, kahteen kotiin lapsille, omaisuuden jakamiseen ja exän uuteen elämään (näin hän mainosti). Tuon uuden elämän ihanuus muuttui noin vuodessa arjeksi, joka sekään ei sitten ollut sitä mitä oli hakenut. Pikkuhiljaa hän alkoi puhua, että oikeastihan meillä oli kaikki hyvin, minähän olinkin ollut rakastava ja välittävä kumppani, ongelmatkin olivat vain pieniä ja arkipäiväisiä eikä mitään dramaattista. Meillähän ei ollut mitään alkoholiongelmia, ei pettämisiä, ei riitoja, ei isoja huolia toimeentulostakaan.
Halusi lopulta palata takaisin, kun ymmärsi että tyytymättömyys oli hänen päässään, ei entisen elämän huonoudessa. Valitettavasti minä olin tuon vuoden aikana järjestänyt elämäni uusiksi, enkä enää halunnut palata takaisin vanhaan eli ero jäi voimaan. Kaikkea hyvää hänelle, yhteiset ajat olivat pääosin oikein mukavia mutta paluuta niihin ei ole. Toivottavasti hän löytää sielulleen rauhan.
"Meillä tuo exän tunne johti siis avioeroon, kahteen kotiin lapsille, omaisuuden jakamiseen ja exän uuteen elämään (näin hän mainosti). Tuon uuden elämän ihanuus muuttui noin vuodessa arjeksi, joka sekään ei sitten ollut sitä mitä oli hakenut. Pikkuhiljaa hän alkoi puhua, että oikeastihan meillä oli kaikki hyvin, minähän olinkin ollut rakastava ja välittävä kumppani, ongelmatkin olivat vain pieniä ja arkipäiväisiä eikä mitään dramaattista. Meillähän ei ollut mitään alkoholiongelmia, ei pettämisiä, ei riitoja, ei isoja huolia toimeentulostakaan."
Täysin sama tilanne tosin meillä näyttää arki tulleen puolen vuoden kohdalla. Vaikka olenkin kuunellut puoli vuotta miten huono, manipuloiva,alistava,tuhlaava,surkea ja mitään perheeni eteen tekemätön olen ollut kaikki yhteiset vuodet. Vaikka todellisuus olikin ihan toisin. Toisen vaan piti saada perusteltua ja oikeutettua itselleen valintansa. Exä sai vapautensa ja kaiken sen mitä halusi. Eli juhlia,säpinää ja säihkettä... Koitin aikani puhua jotain järkeä ja että olisi hetken rauhassa miettiny asioita. Ei kiinostanut oli kuulemma ero päätös hänen elämänsä paras ja elämänsä siinä pisteeessä missä sen olisi kuulunut aina olla. Hän juhli ja piti hauskaa. Minä taas nollasin entisen elämäni ja aloitin alusta.
Nyt on sitten viimeiset pari viikkoa alkanut exältä tulla yhteydenottoja ja ensimmäistä kertaa ollaan KESKUSTELTU miten meidän hyvälle perheelle näin kävi. kuinka hänen onkin huono olla ja miten meillä oli kaikki hyvin. Kuinka rakas olen ja hän tietää mokanneensa.... valitettavasti nämä asiat kuulen liian myöhän. Vaikka olenkin edelleen vapaalla ja tulen aina jollain tavalla välittävämään ja rakastamaan kyseistä naista niin liian paljon tapahtui tuona "kriisin" aikana. Meillä ei vaan ole enää mitään mahdollisuutta...
Tuttavapiirissä on näitä tavalliseen arkeen kyllästymisiä eli jonkinlaisia ikäkriisejä ollut useampikin, yleensä kyllästyjä on ollut naispuolinen. Ilmiö tuntuu jopa ruokkivan itseään eli kun ystäväpiiristä yksi eroaa, alkaa toisillakin iskeä kaipuu nuoruuteen (tai jonnekin muualle).
Hassua tässä on se, että viimeisen viiden vuoden aikana jätetyiksi tulleista perheenisistä neljä on minullekin kertonut aikalailla saman tarinan. Vaimo on ilmoittanut kaikille, että "on kasvettu erilleen". Sen jälkeen muutaman kuukauden päästä viimeistään vaimo on pakannut kamansa ja lähtenyt, kolme edes suostumatta pariterapiaan. Puolesta vuodesta kahteen vuoteen on kestänyt bailauskausi, suhteita kaikenlaisten pelimiesten kanssa ja lopulta kauhea katumus hyvän, mutta liian tasaisen liiton jättämisestä. Kaikki neljä ovat saaneet exältään kyselyjä yhteenpalaamisesta ja yksi pari onkin palannut yhteen, kolmella muulla miehellä onkin uusi vaimo tai tyttöystävä.
Eli alkuperäisen kysyjän kysymykseen, kyllä nämä tapaukset hyvin yleisiä on. Siihen, onko tyytymättömän elämä parantunut eroamalla, lähipiirin kokemukset tuntuvat antavan negatiivisen vastauksen. Suosittelisin siis miettimään, mitä elämältä ihan oikeasti haluaa ja onko sen saavuttaminen realistista. Pääseekö itseään karkuun karkaamalla omasta elämästään?
Mun lähipiirissä kokemukset on päinvastaisia. Enemmänkin harmitellaan sitä, ettei jo aiemmin erottu. Toisaalta syytkin ovat muualla kuin pelkässä kyllästymisessä tai ikäkriisissä.
Kokemusta on. Itselläni alkoi ahdistus vain kasvaa, vaikka vuosia yritin ajatella "rauhoitu, kaikkihan on ihan hyvin". Siinä ajan myötä selvisi itsellekin, ettei ole hyvin. Ei oikeastaan ollenkaan. Miksi on sietänyt kaikenlaista ja odottanut. No, liian pitkä tarina tähän. Sen kerron, että erosin lopulta. Ero oli hankala, koska exällä oli edelleen "kaikki hyvin" eikä hän halunnut menettää liiton etuisuuksiaan... Jokatapauksessa voin sanoa, että silloin aikoinaan liittoni oli parasta mitä elämässäni siihen mennessä on tapahtunut, etenkin lasten vuoksi. Tästä huolimatta ero on minulle parasta tähän mennessä tapahtuneesta. Todella helpotus päästä eroon ihmisestä joka nakersi voimiani pala palalta enemmän.
Aloittaja taisi kysellä tilannetta, jossa kaikki kysyjänkin mielestä hyvin mutta silti ahdistaa. Eli hyvin yleinen tilanne, jossa ahdistusta aiheutaa tasaisuus ja jännityksen katoaminen. Syyt siis silloin lähinnä omissa ajatuksissa ja siihen ero ei ehkä loppupeleissä autakaan, pahimmassa tilanteessa vain pahentaa omaa oloa. Tilannehan tietysti toinen, jollei liitossa kaikki ole hyvin eli kuvioissa esim alkoholia, pettämistä, alistamista tms, jolloin ero usein johtaakin parempaan elämään.
Itse olen kanssasi samanlaisessa tilanteessa...ajattelin ensin aloittajalle kommentoida että jämähtäminen on minullakin se eron syy...
mutta valitettavasti itselläni liittyy tilanteseen puolison vahva kontrollinhalu ja alistaminen...
voisi olikeastaan sanoa että olin jämähtänyt suhteeseen mutta nyt heräsin ja päätin asialle tehdä jotain!
Hienoa, että ajödsgljöa kerroit kokemuksesi, olen samassa tilanteessa, sietänyt liikaa ja alkaa tulla mitta täyteen. Samoin mun puoliso ei halua menettää etuisuuksiaan. Pitäisi vaan löytää itsestään se rohkeus nyt.
Täsä juuri valvon ja ajattelen erästä tapausta, jossa nyt mikään ei tunnu riittävän rouvalle, narisee kaikesta, mutta ei tee asioiden hyväksi yhtään mitään. Kaikki mitä ehdotetaan on väärää hänen mielestään, pitäisi melkein kuu taivaalta käydä hakemassa, mutta riittäiskö sekään.
On tässä tämä käy hakemassa pulttia facebookin kautta kaveripiiriltä, joka on niin laaja, että tuskin edes tuntee kaikkia ja sitten nämä ystävätteret, joiden kanssa oikein yhdessä juonitaan.
Tässäkin syy että mies on nyt työmatkalla viikon poissa, eikä muuta voi, sillä työpaikkakin menee jos pullikoi, että ei mene, mutta sekös näille tässä mitään merkitsee.
Enpä olisi tiennyt asioiden tolaa, jos ei olisi jo hönkäissyt ääneen, kuinka huonosti kasvatettu mies, kun ei joka tahtoa ole heti ostamassa.
Ei riitä rahat ja snetään pitäisi aina tarkistaa ensin mitä hankitaan, nyt on kyse talosta. Pitäisi vain saada luxusta, laskupää täysin nollassa ja muukin tieto tämäntyyppisestä hankinnasta.
Eli tämä juonittelukierre pitäisi saada pysäytetyksi, mutta miten.
Ei tule kumpaisenkaan elämä onnistumaan jatkossa, pelkkä alamäki tiedossa jos erilleen menevät, tuo kööri tuosta ympäriltä pitäisi vain saada pois ja äkkiä.
On kokemusta.....yhdessä sitten päätettiin että erotaan. Ja voin kyllä sanoa, että ei ole kaduttanut. Meillä on vain yksi elämä täällä ja jokaisella on oikeus (melkein velvollisuuskin) ottaa selvää mitä elämällä on vielä tarjota.
Tämä on jotenkin kauheaa. Mies ei kontrolloi ei tee mitään väärin. Hän on edelleen se mies johon rakastuin, mutta en kestä tätä paikoillaan oloa ja sitä että tämä olisi tässä. Olen miettinyt tätä vuosia ja tunne on vain vahvistunut. Mitä sanotte kannattaako minun erota?
Se kauhistuttaa, ettei mies tiedä tästä mitään. Hän on onnellisen tietämätön. Olen varma, että ilmoitukseni tekee hänet surulliseksi. Hän elää unelma elämäänsä ja periaatteessa niin elän minäkin, mutta sitten toisaaltaan näen edessä ahdistavan muuttumattomuuden. Kaikki pysyy paikoillaan. Ehkä miehessäni on se vika, että hän ei ole koskaan valmis tekemään mitään hullua.
Tuosta viimeisestä lauseesta se lähtee. Kun oikein pakottaa itsensä miettimään, niin alkaa löytää toisesta osapuolesta huonoja puolia, joilla perustella itselleen eroamishalut. Eli aletaan hakea vikaa toisesta, vaikka vika on lähinnä omien korvien välissä.
Mietipäs hetki vaikka kymmenen vuoden takaisia unelmiasi. Oliko unelmasi löytää mukava mies, jonka kanssa perustaa perhe ja elää onnellista perhe-elämää loppuun saakka? Todennäköisesti oli ja nyt kun saavutit sen, niin se ei riitäkään sinulle. Haluat jotain muuta. Onneesi ei riitäkään se mitä toivoit ja nyt toivotkin jotain muuta, ihastumisia, huimia seikkailuja, jne.
Kokemuksesta tiedän, että olet varmaan jo tehnyt päätöksesi erosta ja haet nyt vain oikeutusta toteuttaa se. Tässä vaiheessa naisen päätä ei käännä mikään, joten ero on oikeasti vain ajan kysymys.
Voin myös mielessäni nähdä hurjaa bailausta, vaihtelevia suhteita ja lopulta pettymistä. Muutama pelimies on parin vuoden päästä saanut haluamansa, taloudellinen tilanne on dramaattisesti heikentynyt, katumus painaa rinnassa ja eronneen arki on astunut elämään. Yksinäisyyttä ei bailauskaverit pysty paikkaamaan ja olisi niin mukava jakaa arkihuolet jonkun kanssa. Ihastumiset on vaihtuneet pettymyksiin, hurjat seikkailut häpeään. Illan pimeinä tunteina asetat itsellesi kysymyksen, tässäkö tämä nyt oli...
Ihminen nyt vaan on sellainen, tyytymätön siihen mitä on ja ainainen kaipuu siihen mitä ei vielä ole. Onnea päätöksentekoosi.
Näinhän se todennäkösesti menee.... Voin vaan kokemuksella sanoa että KESKUSTELKAA! Miehesi ei ole ajatusten lukija, ei välttämättä käsitä miten iso kriisisi on. Ilman KESKUSTELUA kun mitään ei saada korjattua!
Meidän suhteessa minä olin se joka halusi jännitystä ja toimi ohjelmatoimistona. Exä taas halusi tasaista normaalia arkea. Sen kun sai niin sitten alkoikin se älytön bilettämisen kaipuu. Valittevasti sen hinta vaan on aika karsea. Varsinkin nyt kun bileet on loppuneet ja jännät miehet jättäneet. Meidän suhteessa ei todellakaan ollut mitään muuta vikaa kun tasaisuus jota vaimoni aina halusi. Toki myös arki,työt,koulut, lapset teki osansa. Mutta keskustelemalla ja vaikuttamalla yhdessä asiaan meidän onnellinen perhe olisi edelleen kasassa. Valitettavasti me ei keskusteltu vaan toinen oli tehnyt sen päätöksen että jännitystä nyt ja heti. Sitähän hän sai. Löytyi "mieletön" mies joka oli kaikkea mitä hän halusi... Todellisuus... mies sai hetken huvinsa ja siirtyi seuraavaan. Näitä on tässä ajassa ollut muitakin ja aina vaan kuulemma edellistä täydellisempi.
Kirjoituksestasi saa sellaisen käsityksen, että saatat olettaa että jossain on se jännä mies jonka kanssa elämä on yhtä seikkailua. Ei sellaisia vaan hirveästi ole, suurin osa kun on tasasen harmaita. Keskustelkaa "hulluja" asioita kun voi tehdä myös yksinkin.
Hassua ajatella, että jotakuta ahdistaa se tasaisuus ja normaali, hyvä ja ihana arki. Itse olen tilanteessa, jossa olen päätynyt eroon siksi, että sitä tasaista arkea en pysty elämään. Miehellä oli salasuhde muutamia vuosia, sen paljastuminen jälkeen on yritetty, vuoristorataelämää eletty nyt vähän yli kaksi vuotta, mies jäänyt kiinni muutamia kertoja uudelleen saman naisen kanssa. Olisin toivonut, että mies olisitoiminut ilmoittamallaan tavalla - eli toisiaan jättänyt tämän naisen ja olisimme voineet vielä yrittää korjata suhdettamme. Mutta mies ei ole pystynyt pitämään lupauksiaan. Monen kiinnijäämisen jälkeenkin hän sanoo, että meidänhän on tässä ihan hyvä olla. Ja mikäs hänellä on ollessaankaan, saa olla lasten kanssa, omassa tutussa kodissa, kaikki ennallaan. En vaan enää kestä sitä, että mietin koko ajan, milloin mies jää taas kiinni. Arki sujuu ihan hyvin, mutta en kestä sitä, että säännöllisin väliajoin hajoan täysin, kun mies ei puhu eikä oikein näytä muuttuneen, menee omia menojaan ja ties missä käy. Kun alan puhumaan erosta, hän jaksaa muuttaa itseään vähäksi aikaa niin, että unohdan taas eron. Kunnes taas hajoan, kun epäilen. Kuinka toivoisinkin saavani elää tasaista, tavallista arkea! Kuinka kadehdinkaan niitä pareja, jotka sellaista elävät. Suunnittelevat lomia, remontteja, viikonloppua. Heillä on tulevaisuutta, minulla ei, koska alitajuisesti en uskalla suunnitella mitään, koska en tiedä, onko mies taas säätänyt niin, että meillä menee tosi huonosti silloin, kun olisin halunnut lähteä lomalle tms. Eli en varaa lomia kuin viime tipassa, en jaksa tehdä kotona mitään uudistuksia, kun en tiedä, asutaanko tässä kohta enää. Kaikki on epävarmaa. Eli älkää kadehtiko vaihtelua, te perusarjessa elävät. Muuttakaa itseänne siinä arjessa. Älkää odottako, että puoliso tekee ihmeitä ja saa teille jälleen uudistuneen olon, vaan tehkää se itse, siinä parisuhteessa. Millainen olit suhteen alussa, mitä teit, miten olit, mitä nyt haluat? Aloita uusi tai jäänyt harrastus, käy ystävien kanssa kahvilla useammin, yllätä miehesi, älä odota että hän yllättää sinut. Älä odota, että elämä tuo onnen sinulle kultalautasella. Tuo se itse pienillä teoilla. Ei tarvita paljon, ole onnellinen pienistä asioista. Itselle on kovan työn takana yrittää repiä itseäni pois tästä liitosta, vaikka tiedän, että tämä kuluttaa minut loppuun. Vieläkin mietin välillä, että mitä jos nyt vihdoin kaikki korjaantuisi, vaikka tiedän, että jälkeen eletään tätä 'korjausvaihetta' - kohta taas repeää. Onko kenelläkään minulle vinkkejä tähän? Pelottaa,vaikka uskon, että eron jälkeen olisi helpompi hengittää, kun ei ole epäilystä koko ajan päällä. Silti mietin mitä jos...
Tässähä olisi mahtava tilaisuus onnistuneeseen vaihtokauppaan! Eli ap ja sinä vaihtaisitte puolisoja. Ap saisi jämähtäneen elämänsä vuoristoradaksi ja miehen joka jaksaa yllättää. Ei puhettakaan tasaisen jämähtäneestä elämästä. Sinä taas saisit elämään kaivattua rauhallisuutta, luottamusta ja tasaista elämää. Ei muuta kuin privaa menemään ja vaihto käyntiin!
Jos tilanteenne on kestänyt vuosia, tuskin tilanne tulee muuttumaan. Sekin on hyvä huomioida, että miehesi on jäänyt SAMAN naisen kanssa kiinni yhä uudestaan. On siis erittäin epätodennäköistä, että miehesi päästäisi irti. Tämä toinen nainen ehkä saattaisi jättää miehesi joskus... mutta haluatko silloinkaan miestäsi? On hyvä, että olet miettinyt asioita ja huomannut, että kärsit liitossasi. Tämä on askel asian käsittelemiseen. Etene omassa tahdissasi ja tee se vaikea päätös sitten, kun tunnet olevasi vahvempi ja sinulle tulee tunne, että tulevaisuudessa odottaa jotain parempaa. Voimia!
En näe eroamista niin hirvittävän pahana, varsinkaan jos siinä menttää mielenrauhansa kokonaan, mutta elämä sen jälkeen.
Mitä sitten haet, onko se seikkailua, jotakin entisen nuoruuden tapaisten menoa, ilman vastuuta.
Kysyn, voiko perheellinen ihminen vain jättää vastuun perheestä ja lähteä etsimään seikkauluja, tarkoitan että perheessä on pienia, lapsia, koululaisia , murrosikäisiä?
Niin ovathan nämä lasten olemiset sovittu jollakin tapaa, että ovat etävanhammalla.
Silloin on vapaata ja pääsee sinne seikkaujen etsintään, siis vastuun vaan karistaa pois.
Tässä on vain se puoli, että nuo kasvavat lapset, kyllä aistivat tuon herottoman elämän seuraukset, tavatessa vanhempi on kuin teinityttö tai poia liian hilpeä, pukeutuu kuin teini. Unohtaa hyvin paljon lapsiaan, kun pitää pitää yhteyttä näihin uusiin kavereihin, yötä ja päivää tai kotona laukkaa jos jonkinnäköistä yövierasta.
Toinen parempi vaihtoehto olisi, että kasvat aikusieksi ja jätät tuon teinimaailman taakseni kokonaan , pukeudut kuin aikuinen, kuuntelet lapsiasi ja viet mukanasi oppimaan käyttäytymistä kodin ulkopuolella, ennenpitkää voi löytyä se sielunkumppani, joka hyväksyy sinut aikuisena ja osaa keskustella sekä käydä kanssasi kehittävissä paikoissa.
On ikävää nähdä kuinka äiti muuttuu teinityöksi, tulee kaikenlaista kotkotusta mukaan.
Mutta miesten kohdalla se ihan kauheaa, aina ollaan kavereiden kanssa menossa jos minnekin, lisäki se moottoripyötä on ostettu velkarahalla ja sitä puunataan kaiket vapaa-ajat, mennään paanalle vonkaamaan kyytiin tyttösiä.
Syliin ei mahdu omat lapset, ei ole aikaa kuunnella eikä olla heidän kanssaan, tiukat vaatteet vanhan ukon yllä ovat kyllä aika ristiriidassa pärstän juonteisiin, joita on jokaisella viikikymmpisellä ukolla ja tuksin se alakertakaan sen parempi on.
Eli nyt yritetaan saada nainen kiinni materialla, rhaahan näiden poikien taskuissa ei juuri ole, sillä kaikkihan menee tuohon ulkokultaisuuteen.