Joskus viime vuosisadalla elettiin erilaisien arvojen mukaan kuin nykyisin. Silloin piti saada puoliso ja perhe muuten ihmistä pidettiin säälittävänä epäonnistujana. Nimiteltiin vanhoiksipiioiksi ynnä muuta ikävää. Kukaan ei todellakaan kadehtinut yksinäisen ihmisen asemaa, heitä jopa halveksuttiin,
Nykyisin on asiat eri tavalla. Kun vaihdoin sunnuntaina kuulumisia perheellisen (1v ja 3v lapset vaimo) kaverini kanssa, paistoi hänestä läpi kateellisuus elämäntyyliäni kohtaan. En edes liioitellut ja repäsevimmät juttuni jätin jopa kertomatta, ettei aivan kerskailuksi menisi. Kerroin aivan rehellisesti, kuinka vietän aikaani ja mitä lähitulevaisuuden suunnitelmia minulla on.
Parin kaljan jälkeen pyysin kaveriani mukaan keilaamaan ja iltaa viettämään parin muun kaverini kanssa kun muista aiheista puhuttaessa meillä oli kovin mukavaa. Hän ei voinut lähteä mukaani koska "Vaimo haluaa että oon kotona viimeistään kasilta". Vaimo haluaa.. voihan helvata. Suomi on vapaa maa, mutta perheellisyys tuntuu olevan sellainen kahle monelle miehelle ja naiselle, että siitä on vapaus kaukana. Kyllä kaverianikin riepoi tuo asia aivan silmin nähden. Noh. Itseppähän on tiensä valinnut. Mutta sääliksi käy.
Huomasitteko: "sääliksi käy"! Nykyisin asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Nykyisin sinkkuuteni tai "vahnapoikuuteni" ei ole häpeä. Nykyisin sinkut jopa säälivät perheiden vanhempia jotka ovat ikuisesti kahlittuja toisiinsa ja lapsiinsa. Nykyisin ei ole enää mikään pakko pariutua ja perustaa perhe.
Ne jotka eivät tuota virhettä nimeltään perhe ole vielä ehtineet tekemään niin kehoitan miettimään, että kannattaako edes. Sitä helposti maalailee mielikuvia täydellisestä perheestä ja onnellisista hetkistä, mutta jos suoraan sanotaan niin perheellisen aikuisen arki voi olla todella raastavaa ja se rajoittaa elämää aivan pirusti.
Ne jotka ovat huolissaan siitä, että kumppania ei tahdo löytyä niin ottaisin lungimmin ja lopettaisin panikoimisen. Ei se maailmaa kaada vaikka sitä ei ikinä löytyisikään. Minulle tämä sinkkuus on tietoinen valinta, olen onnellinen näin.
"Säälittävät epäonnistujat" ei nykyisin ole enää sinkkuja. Jos minulta kysytään niin sinkut ovat voittajia joiden tulisi kulkea rinta rottingilla ja sääliä perheellisiä.
Nykyisin on asiat eri tavalla. Kun vaihdoin sunnuntaina kuulumisia perheellisen (1v ja 3v lapset vaimo) kaverini kanssa, paistoi hänestä läpi kateellisuus elämäntyyliäni kohtaan. En edes liioitellut ja repäsevimmät juttuni jätin jopa kertomatta, ettei aivan kerskailuksi menisi. Kerroin aivan rehellisesti, kuinka vietän aikaani ja mitä lähitulevaisuuden suunnitelmia minulla on.
Parin kaljan jälkeen pyysin kaveriani mukaan keilaamaan ja iltaa viettämään parin muun kaverini kanssa kun muista aiheista puhuttaessa meillä oli kovin mukavaa. Hän ei voinut lähteä mukaani koska "Vaimo haluaa että oon kotona viimeistään kasilta". Vaimo haluaa.. voihan helvata. Suomi on vapaa maa, mutta perheellisyys tuntuu olevan sellainen kahle monelle miehelle ja naiselle, että siitä on vapaus kaukana. Kyllä kaverianikin riepoi tuo asia aivan silmin nähden. Noh. Itseppähän on tiensä valinnut. Mutta sääliksi käy.
Huomasitteko: "sääliksi käy"! Nykyisin asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Nykyisin sinkkuuteni tai "vahnapoikuuteni" ei ole häpeä. Nykyisin sinkut jopa säälivät perheiden vanhempia jotka ovat ikuisesti kahlittuja toisiinsa ja lapsiinsa. Nykyisin ei ole enää mikään pakko pariutua ja perustaa perhe.
Ne jotka eivät tuota virhettä nimeltään perhe ole vielä ehtineet tekemään niin kehoitan miettimään, että kannattaako edes. Sitä helposti maalailee mielikuvia täydellisestä perheestä ja onnellisista hetkistä, mutta jos suoraan sanotaan niin perheellisen aikuisen arki voi olla todella raastavaa ja se rajoittaa elämää aivan pirusti.
Ne jotka ovat huolissaan siitä, että kumppania ei tahdo löytyä niin ottaisin lungimmin ja lopettaisin panikoimisen. Ei se maailmaa kaada vaikka sitä ei ikinä löytyisikään. Minulle tämä sinkkuus on tietoinen valinta, olen onnellinen näin.
"Säälittävät epäonnistujat" ei nykyisin ole enää sinkkuja. Jos minulta kysytään niin sinkut ovat voittajia joiden tulisi kulkea rinta rottingilla ja sääliä perheellisiä.
Vastaukset 19
Vanhimmat
...mutta elämän ehtoo puoli saattaa olla aika yksinäinen. Monella ihmisellä on kuitenkin aika monta vuotta elettävänään ennen kuin hauta kutsuu...
Miksi olisi? Eikö vanhoilla ihmisillä sitten ole kavereita? Vai mitä tarkoitat "ehtoo puolella"?
...no juu on kai mutta ei ne kerkeä hengata kun on kaikki perhejutut. Elleivät sitten ole samanlaisia ikisinkkuja....en tiedä...unohda... mä oon tyhmä kommenttejeni kanssa. Hauskaa loppuelämää ;)
Olet oikeassa. Sinkun kaverit häviävät johonkin noin 50v. iässä. Jos haluaa että seuraa on vanhanakin, pitäisi luoda tosi vahva ystävärinki. Monilta se ei vain näytä onnistuvan.
Tuo on kyllä totta että maalaillaan kuvia jostain idyllistä nimeltä perhe. On omakotitalo ja lapset juoksemassa pihassa jne. Sitten tulee paniikki löytää joku, jonka kanssa tämä kaikki hankitaan ja ladataan toiseen ihmiseen kauheat odotukset...Eikä se elämän ehtoopuoli jonkun hätäisesti valitun kumppanin kanssa välttämättä mitenkään ruusuinen ole. Kaksi vanhaa ihmistä, joilla ei ole toisilleen enää mitään sanottavaa, maailmalle lähteneet lapset joita näkee ehkä 2 kertaa vuodessa. Jos toinen sairastuu ja kuolee, on silti yksin. Pitää kyllä harkita tarkkaan, ennen kuin alkaa perhettä perustamaan-perusteeksi ei kelpaa se, ettei halua kuolla yksin.
parisuhteessa ole muutenkaan kysymys mistään voittamisesta tai häviämisestä. Ei se mene niin, että mitä paremmin menestyt, sen paremman saat. Ei niitä kumppaneita saada kuin jotain palkintoja pokerikoneesta.
Parisuhteessahan on kysymys rakastamisesta.
Rakastaminen taas on absurdi tunnetila jolle minä en anna liikaa valtaa. Näin säästyn rakastamisen varjopuolilta.
rakastunut!
On kyse elämäntavan valinnasta ja omista mieltymyksistä. Jos haluaa elää sinkkuelämää, niin hyvä niin. Jos haluaa löytää puoliskonsa ja saada lapsia, hyvä niin. Pääasia että viihtyy valintansa kanssa. Itse haluaisin naimisiin ja perustaa perheen. Vastoinkäymiset ja vaikeudet ovat osa elämää, niin sinkkuna kuin perheellisenäkin. Kun yhden asian valitsee niin toisesta joutuu luopumaan. Kaikkea ei voi saada.
On ihan pakko kommentoida, sen verran mielenkiintoinen oli keskustelunaloituksesi.
Minun mielestäni tilanne ei ole noin mustavalkoinen. Kuten eräs edellä oleva kirjoittikin; molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa. On sinkkuelämän vapaus ja itsenäisyys ja parisuhteen turva ja yhteenkuuluvuus. On hienoa, että nykyään ihmiset uskaltavat valita yksinolon huonon parisuhteen sijaan; jos kokee ettei ole toiselle mitään annettavaa tai että parisuhde rajoittaa, sinkkuus on loistava vaihtoehto! Minunkaan mielestäni nykyään on turha panikoida puolison löytymisestä, sillä sinkkuus voittaa sen-melkein-oikean mennen tullen...
Mutta parisuhteen ja perhe-elämän ei tarvitse olla niin ankeaa kuin kuvasit. Itselläni ei ole lapsia, mutta vaikka olisikin en pysty näkemään, miksi rajoittaisin mieheni elämää tai miksi oma elämäni pitäisi olla rajoittunutta. Lasten kanssa velvollisuuksien määrä lisääntyy, mutta olen kasvatuksen osalta samoilla linjoilla kuin vanhempani; lapset otetaan (järkevyyden puitteissa) rientoihin mukaan, niin ei kenenkään tarvitse jäädä yksin kotiin.
Eikä myöskään voi vähätellä parisuhteen antamaa emotionaalista puolta; kaikkia niitä ihania tunteita ja ihmisenä kasvamista. Uskon, että parisuhde opettaa itsestä enemmän kuin mikään muu kokemus, sillä oman itsensä peili on siinä joka päivä läsnä. Oppii ymmärrystä, suvaitsevuutta, ottamaan vastuuta teoistaan/sanoistaan, epäitsekkyyttä, harkitsevuutta... Tietysti ihmisestä riippuu, onko valmis näitä asioita oppimaan, mutta ainakin minulle parisuhde on tehnyt erinomaisen hyvää! PAitsi se, että rakastan miestäni vieläkin niin että päässä pyörii, koen olevani "valmiimpi" ihminen parisuhteemme ansiosta. Itsekkyys on jäänyt ja olen löytänyt kultaisen keskitien omien ja muiden tarpeiden välille. Olen onnellinen, se riitänee.
pointti sinulla.
Johtuukohan nykyinen avioerotiheys juuri tosta - koetaan että perhe on kahlitseva tekijä, ja lähdetään menemään sitten kun se jälkikasvu on jo sen ikäistä että pystyvät elelemään toisen vanhemman kanssa? Tiedä häntä.
Kuitenkin, vaikka parisuhde tuntuu usein (lähes järjestään mitä olen ihmisten juttuja kuunnellut) kahlitsevalta, on siinä silti puolensa. Vanhempien ikäluokkien ihmiset ovat olleet jo sen 30 vuotta kimpassa, pakkohan siinä on olla huonojakin hetkiä, mutta jollain ihmeen ilveellä ne ovat sen saaneet toimimaan.
Lapset ovat kaksijakoinen juttu. Toisaalta hienointa mitä voi olla, nähdä uuden ihmisen kasvavan, nähdä omat hyvät puolensa hänessä, opettaa se mitä maailman menosta tietää eteenpäin, jakaa hellyyttä ja rakkautta.
Toisaalta sitten taas ne yövalvomiset, vaipparallit, kiristyneet kotiolot, rahattomuus ja tunne siitä ettei enää ikinä pääse kotoa pois, ne ovat ne kääntöpuolet.
Enpä tiedä, mulla kaikki meni enemmän tai vähemmän perseelleen suhteessa, mutta nyt myrskyn laannuttua kaikki on hyvin, mulla on kaksi ihanaa lasta, enkä vaihtaisi loppujen lopuksi päivääkään pois.
Nyt puhuit asiaa, Reima. Pahinta ja samalla parasta parisuhteessa on toinen toisensa särmien hiominen ja aito välittäminen. Sinkkuna toki saa tehdä mitä huvittaa, milloin huvittaa, jos se on elämässä tärkeintä, fine!
Erityisesti lasten mukana tietty spontanius elämässä kärsii, mutta sehän on vain väliaikaista... lapset kasvaa ja niille tulee omia menoja, vanhemmatkin pääsee takasin spontaaneihin keilailtoihin kiinni.
tähän noista särmien hiomisista ja hioutumisista; oikeassa olet!
Voi niitä särmiä tietty maailmallakin hioa, mutta aikaa raakaa touhua sillä lailla -eikä jälki välttämättä kaunista!!
Minulle tulee tällaisista kirjoituksista aina mieleen, että mikä mättää kun pitää noin selitellä oman valintansa hienoutta? Minulla ei ole mitään sinkkuutta vastaan, se sopii joillekin oikein hyvin. Toisille (useimmille?) taas vakituinen parisuhde ja perhe-elämä sopii paremmin. Monet ihmiset haluavat lapsia, ja siihen sinkkuus ei oikein sovi.
Minä tunnen pääasiassa ihmisiä jotka viettävät aikaa kumppaninsa kanssa koska haluavat, eivät siksi että toinen pakottaa. Niin sen pitäisi mennäkin.
Olen kanssasi samaa mieltä että sinkkuus ei ole enää häpeä, mutta tuohon viimeiseen kommenttiisi en voi kyllä yhtyä koska se ei, anteeksi vain, ole totta. Onneksi oletkin maininnut sen olevan sinun mielipiteesi:)
Ei voida sanoa että joko sinkkuna oleminen TAI parisuhhde ja / tai perheellisyys on ylpeiltävä asia. Itseasiassa kummassakaan tilanteessa en itse ole kulkenut rinta rottingilla että katsokaas, näin teidänkin pitäisi tehdä ja olla, nyt voin olla ylpeä koska olen tehnyt oikean ratkaisun.
Koska, sitä oikeaa olotilaa, niin sanoakseni, ei ole. Se on yksilöllistä! Se, että sinkkuus sopii sinulle (ja hiljattain alkoi sopia myös minulle) ei tarkoita sitä että se olisi kaikille miehille tai naisille oikea elämäntyyli. Jokin toinen mies / nainen voi tuntea olevansa maailman onnellisin ihminen saadessaan elää vakaassa parisuhteessaan ja kulkee rinta rottingilla ja nenä pystyssä avo-/aviopuolison ja mahd. lapsien kanssa kaupungilla tms.
Tiedätkö, silloin kun seurustelin, olin ylpeä siitä että minulla oli miesystävä. Nyt olen ylpeä siitä, että tuleen toimeen omillani!
Silti en pidä kumpaakaan, sitoutumista tai sinkkuutta, parempana. Ja jokaisen tulisikin ajatella asiaa ihan vain omalla kohdallaan.
Kiitos kuitenkin sinkkujen ja ikisellaisten puolustamisesta, on hyvä että tämän suuntaisia mielipiteitä on jotteivat ne vakiintuneet, jotka taas kokevat parisuhteen ainoana oikeana elämäntapana, polje meitä jalkoihinsa:)
Aurinkoista syksyä!
miksi sinä haluat niin kovasti asettaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen sen mukaan mitä he ovat valinneet elämässään? Yleisesti ottaen ei ketään perheellista tai sinkkua mielestäni tarvitse sääliä hänen valintansa johdosta. Kussakin elämäntilanteessa on puolensa ja puolensa. Se että kaverisi esittää asian niin että "vaimo haluaa", on kyllä kieltämättä todella säälittävää. Joko hän ei uskalla ääneen myöntää nauttivansa elämästään, tai sitten on pahasti jäänyt tossun alle, tai sitten tilanne kotona on se että häntä todella tarvitaan ja hän tietää sen, mutta ei viitsi ruveta sinulle sitä selittämään kun ajattelee ettet kumminkaan ymmärtäisi/suhtautuisit ylimielisesti. Syitä on monia, ja aina on helpompi "syyttää" poissaolevaa kuin myöntää että itse haluaa tehdä jotakin mikä ei kavereiden mielestä ehkä ole niin coolia.
Mutta jos kaverisi on joutunut tuohon perhe-tilanteeseen vastoin omaa tahtoaan, on se toki hyvinkin säälittävää. Lasten hankinta ja avioliitto pitäisi olla jokaisen oma ratkaisu, eikä siihen tulisi ikinä puolison painostaa. Silloin juuri päädytään näihin tapauksiin jotka vain katkerana syyttävät vaimoaan/miestään siitä että eivät voi enää riekkua yökaudet kaupungilla. Joten älkää kukaan mies suostuko perheenperustamiseen vain naistanne miellyttääksenne, miettikää ensin mitä itse todella elämästänne haluatte!
Omassa parisuhteessani olemme vähän puhuneet siitä miten hoidamme vapaa-ajan menoja sitten kun meillä on lapsia. KUmpikin on sitä mieltä että meillä saa kummallakin olla omia menoja aina mahdollisuuksien mukaan, ja sitä mikä on toiselle tärkeää tulee kunnioittaa, vaikka ei itse siitä niin välittäisikään. Esimerkiksi: toinen voi mennä ravintolaan ja tulla vaikka vasta aamulla takaisin, jos mieli tekee, mutta myös toisella on sitten oikeus "vapaa-yöhön", eli vaikka mökkireissuun tai viikonlopuksi laskettelemaan kavereiden kanssa. Eli vaikka vastuu lisääntyy, vapauden ei tarvitse kadota täysin. Meillä on paljon ystäviä jotka hankkinevat lapsia samoihin aikoihin, joten jos hyvin käy, tulevaisuudessa sillä kotiin jäävällä puoliskolla lapsilla on saatavana helposti seuraa siksi aikaa kuin toinen seikkailee maailmalla. Emme halua ripustautua toisiimme 24h/vrk vaikka perustammekin perheen, on vain virkistävää viettää välillä aikaa muissakin ympyröissä kuin vain oman perheen kesken.
No, puheet on puheita, niitä ei ole vielä käytännössä testattu, joten nähtäväksi jää kuinka onnellisia sitten olemme ja miten hyvin käytännön järjestelyt sujuu. :)
jouse aikas nuorelta.
Ei sillä että se mikään vika olisi, tai mitenkään vähentäisi kirjoituksesi arvoa, mutta saattaapi olla että jokunen vuosi eteenpäin ja arvot hieman muuttuvat.
Ihminen on kuitenkin parisidonnainen perusolemukseltaan, enemmän tai vähemmän, ja kyllä elämä heittää eteen sinullekin varmasti tilanteita joissa joudut pohtimaan asiat uudesta näkökulmasta.
Sinkkuudessa sinänsä mitään vikaa tai moitittavaa, itsekin ns. uusiosellainen, mutta ei se monellekaan ole se tietoinen valinta!
Itse kyllä mainostan joskus olevani vannoutunut uusiosinkku, mutta ikä tuonut sen verran rohkeutta, että voin sanoa sen suurelta osin varmasti johtuvan pelosta....olisiko minusta vielä parisuhteeseen. Uskaltaisinko? Luottaisinko?
Vapaaehtoisuus kuitenkin on se perustavaa laatua oleva tekijä, joka kaikissa ihmissuhteissa pohjalla pitäisi olla, ollaan sitten yksin, yhdessä tai isommassa joukossa. Halu kuulua JOHONKIN -mitä se sitten kenelläkin on- ajaa kuitenkin joskus mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin. Suotakoon niillekin tilaisuutensa, mutta suotakoon se myös ihmisen perimmäiselle halutte sitoutua toiseen ihmiseen!
Have a nice life, what ever u do :)
Kun minä olin parisuhteessa, niin ihan kannustaakseni imartelin sinkkuystävieni elämäntapaa koska se on heille asia jota ei kehtaa arvostella. Vähän kuin kehuisi toisen uutta autoa, arvostelemalla saisi uuden vihollisen ;-)
Se kaverisi joka sanoi että hänen täytyy olla 8:lta kotona luultavasti käytti sitä tekosyynä kotiin menolle, koska luultavasti vaimo on siellä suihkunraikkaana odottamassa satiinilakanoiden välissä, ehkä...
On se kuitenkin hienoa jos on kotona joku joka välittää missä on menossa. Mistään tossunalla olemisesta ei siis aina ole kyse.
kirjoitus...Vielä parempi kaveri sinulla. tuntuu luotettavalta. Kunnon mies ja, monen sinkun päiväuni