Ajattelin, että jos täällä oli joku, joka osaisi auttaa minua näiden ajatusten kanssa.
En tiedä mistä alottaisin... eilen paljastui, että mieheni ei ole aina uskaltanut kertoa minulle kaikkea. Pyysin sitten tarkennusta, että miksi ei ja mitä hän on jättänyt kertomatta. Ei hän sitten enää halunnut täsmentää sanomaansa ennen kuin tänään vain, että miksi. Pelkään, että hän on tehnyt jotain tosi tyhmää, koska minulla ei ole ollut tarpeeksi aikaa hänelle ja olen ollut viime aikoina vähän masentunutkin enkä välttämättä ole hellinyt häntä tarpeeksi. Mutta tuo asia ei enää ole kovinkaan tärkeä, mikäli tämä suhde on kaatumassa ja uskon, että hän ei mitään sellaista ole tehnyt, joka minua satuttaisi paljonkin, vaikka ei siitä voikaan jostain syystä kertoa.
Miksi siis mies ei ole minulle uskaltanut kertoa kaikkea... Kaiketi olen muuttunut paljonkin viime aikoina. Tänään kun keskustelimme asiasta mies sanoi, että olen suhtaudun nykyään hirveän negatiivisesti kaikkeen kivaan: harrastamiseen jne.
Mutta kun minusta tuntuu, että en ehdi tekemään kaikkea mitä haluisin. Haluisin harrastaa, mutta jäljempänä kerron, miksi oikeastaan kaikki harrastuksenikin ovat jääneet pois. Se on voinut vaikuttaa siihen, että en ole ollut helposti lähestyttävissä viime aikoina. Olen ollut masentunut, kun olen paiskinu vain töitä ja opiskellut, mutta luulin, että se ei paina miestäni näin paljon, että tänään hän asetti asetti suhteemme kyseenalaiseksi minun kylmyyteni ja negatiivisuuteni takia. Tavoitteenani kuitenkin oli meidän yhteinen tulevaisuus yhteisessä kodissa ja paremmat olosuhteet molemmille, ettei tarvisi opintotuilla kituuttaa enää pitkään.
Minulla on siis viimeiset ajat ollut vain tavoitteena valmistua nopeasti, jotta voin tarjota miehelleni (ja itselleni) paremmat puitteet elämiseensä hänen opiskeluihinsa ja myöhemmin jatko-opiskeluihin, kun itse olen jo töissä. Tästä on ollut meillä puhetta yhdessäkin, ja se sopi minulle, kun valmistuisin häntä nopeammin muutenkin lyhyemmän tutkinnon takia. En arvannut, että olen muuttunut hirveän stressaantuneeksi ihmiseksi ja pelkään, että liiallinen ponnistelu yhteisen tulevaisuuden tavoittelemiseksi kaataa nyt suhteemme ja koko sen asian, jonka takia olen ponnistellut.
Tämä ei ollut nyt mikään maailman selvin teksti, mutta kun en saanut mitenkään järkevästi koottua tässä tilassa näitä ajatuksiani. Välillä minua itkettää ja välillä suututtaa itseni, kun olen antanut asian luisua käsistä. Minun olisi pitänyt tajuta, että tällä työtahdilla tappaa itsensä ja suhteensa, jos ei ehdi harrastamaankaan välillä ja saamaan sitä elinvoimaa jostain.
Auttakaa minua, mitä voin sanoa miehelleni. Hänen ja yhteisten tulevaisuuden suunnitelmiemme takia minä olen rehkinyt... hän on minulle tärkeintä maailmassa, mutta hän en ei kuulemma halua edes keskustella asiasta kanssani, koska väsyneenä ja stressaantuneena en kuitenkaan osaa ajatella järkevästi. En vaan tiedä, mitä minun hänelle sitten pitäis sanoa, jos ei noita asioita. Mitä hän haluaa kuulla minun sanovan? Tuntuu kurjalta, kun hän ei ole aikaisemmin edes vihjaissut asiasta. Pitäisikö minun nyt aloittaa se harrastus, pudottaa pari kurssia pois ja toivoa, että mieheni huolisi minut vielä? Pelkään, että siitä tulee minulle vain pakkomielle - nyt kun harrastan niin minun pitäisi olla taas positiivinen ihminen ja sitten se muuttuu pakonomaiseksi toiminnaksi eikä olekaan enää kivaa ja elinvoimaa antavaa :(.
Jos suhteemme nyt kaatuu, tunnen olevani ihan tyhjän päällä, sillä kaikki, minkä vuoksi olen ponnistellut, katoaakin yhtäkkiä. Tiedän, että kuulostan typerältä, kun olen luottanut sokeasti siihen, että meillä on edessä yhteinen tulevaisuus, mutta se näytti vain niin varmalta ennen tätä päivää.
Taustatietoja: Molemmat olemme vähän yli parikymppisiä, asumme vielä erillämme, mutta tarkoituksemme oli muuttaa kohta yhteen, asuntoja on jo katseltu, ja vakavampaa seurustelua on takana jo muutama vuosi.
En tiedä mistä alottaisin... eilen paljastui, että mieheni ei ole aina uskaltanut kertoa minulle kaikkea. Pyysin sitten tarkennusta, että miksi ei ja mitä hän on jättänyt kertomatta. Ei hän sitten enää halunnut täsmentää sanomaansa ennen kuin tänään vain, että miksi. Pelkään, että hän on tehnyt jotain tosi tyhmää, koska minulla ei ole ollut tarpeeksi aikaa hänelle ja olen ollut viime aikoina vähän masentunutkin enkä välttämättä ole hellinyt häntä tarpeeksi. Mutta tuo asia ei enää ole kovinkaan tärkeä, mikäli tämä suhde on kaatumassa ja uskon, että hän ei mitään sellaista ole tehnyt, joka minua satuttaisi paljonkin, vaikka ei siitä voikaan jostain syystä kertoa.
Miksi siis mies ei ole minulle uskaltanut kertoa kaikkea... Kaiketi olen muuttunut paljonkin viime aikoina. Tänään kun keskustelimme asiasta mies sanoi, että olen suhtaudun nykyään hirveän negatiivisesti kaikkeen kivaan: harrastamiseen jne.
Mutta kun minusta tuntuu, että en ehdi tekemään kaikkea mitä haluisin. Haluisin harrastaa, mutta jäljempänä kerron, miksi oikeastaan kaikki harrastuksenikin ovat jääneet pois. Se on voinut vaikuttaa siihen, että en ole ollut helposti lähestyttävissä viime aikoina. Olen ollut masentunut, kun olen paiskinu vain töitä ja opiskellut, mutta luulin, että se ei paina miestäni näin paljon, että tänään hän asetti asetti suhteemme kyseenalaiseksi minun kylmyyteni ja negatiivisuuteni takia. Tavoitteenani kuitenkin oli meidän yhteinen tulevaisuus yhteisessä kodissa ja paremmat olosuhteet molemmille, ettei tarvisi opintotuilla kituuttaa enää pitkään.
Minulla on siis viimeiset ajat ollut vain tavoitteena valmistua nopeasti, jotta voin tarjota miehelleni (ja itselleni) paremmat puitteet elämiseensä hänen opiskeluihinsa ja myöhemmin jatko-opiskeluihin, kun itse olen jo töissä. Tästä on ollut meillä puhetta yhdessäkin, ja se sopi minulle, kun valmistuisin häntä nopeammin muutenkin lyhyemmän tutkinnon takia. En arvannut, että olen muuttunut hirveän stressaantuneeksi ihmiseksi ja pelkään, että liiallinen ponnistelu yhteisen tulevaisuuden tavoittelemiseksi kaataa nyt suhteemme ja koko sen asian, jonka takia olen ponnistellut.
Tämä ei ollut nyt mikään maailman selvin teksti, mutta kun en saanut mitenkään järkevästi koottua tässä tilassa näitä ajatuksiani. Välillä minua itkettää ja välillä suututtaa itseni, kun olen antanut asian luisua käsistä. Minun olisi pitänyt tajuta, että tällä työtahdilla tappaa itsensä ja suhteensa, jos ei ehdi harrastamaankaan välillä ja saamaan sitä elinvoimaa jostain.
Auttakaa minua, mitä voin sanoa miehelleni. Hänen ja yhteisten tulevaisuuden suunnitelmiemme takia minä olen rehkinyt... hän on minulle tärkeintä maailmassa, mutta hän en ei kuulemma halua edes keskustella asiasta kanssani, koska väsyneenä ja stressaantuneena en kuitenkaan osaa ajatella järkevästi. En vaan tiedä, mitä minun hänelle sitten pitäis sanoa, jos ei noita asioita. Mitä hän haluaa kuulla minun sanovan? Tuntuu kurjalta, kun hän ei ole aikaisemmin edes vihjaissut asiasta. Pitäisikö minun nyt aloittaa se harrastus, pudottaa pari kurssia pois ja toivoa, että mieheni huolisi minut vielä? Pelkään, että siitä tulee minulle vain pakkomielle - nyt kun harrastan niin minun pitäisi olla taas positiivinen ihminen ja sitten se muuttuu pakonomaiseksi toiminnaksi eikä olekaan enää kivaa ja elinvoimaa antavaa :(.
Jos suhteemme nyt kaatuu, tunnen olevani ihan tyhjän päällä, sillä kaikki, minkä vuoksi olen ponnistellut, katoaakin yhtäkkiä. Tiedän, että kuulostan typerältä, kun olen luottanut sokeasti siihen, että meillä on edessä yhteinen tulevaisuus, mutta se näytti vain niin varmalta ennen tätä päivää.
Taustatietoja: Molemmat olemme vähän yli parikymppisiä, asumme vielä erillämme, mutta tarkoituksemme oli muuttaa kohta yhteen, asuntoja on jo katseltu, ja vakavampaa seurustelua on takana jo muutama vuosi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos noin alkuvaiheessa alkaa jo epäilyt herätä, kannattaa peräytyä suhteesta vielä, kun se on helppoa.
Olemme tunteneet jo viisi vuotta, vaikka aktiivista seurustelua se ei olekaan koko aika ollut. Ei se yhteisen ajan vähyys tee tunteista yhtään sen vähemmän voimakkaita. Minä en tiedä miten jaksaisin mennä huomenna luennoille ja seminaariin, jos en voi tänään vielä selvittää asioita mieheni kanssa. Siellä kun pitäisi pystyä ajattelemaan muitakin asioita, kuin omaa suhdetta, joka on mahdollisesti pilalla ja vielä omasta syystä.
Hei Surullinen
Kovin tuntui kuvauksesi tutulta, tosin miehen näkövinkkelistä.
Itselläni tuntuu 15 vuotta kestänyt suhde takertelevan enemmänkin.
Paha asia on jos ei keskustella aroistakin asioista. Ei ole uskallusta, ei luottoa, että vastaanotto on pyyteetöntä. Oletko huomannut hänen sanattomat lähestymisyrityksensä? Ne ovat varmasti olleet usein fyysistä lajia. Kuinka olet hänet torjunut ?
Meillä on erilaiset tarpeemme tulla hyväksytyiksi ja niihin vaikuttaa hämmästyttävän paljon lapsuuden kodin kokemukset.
Mutta puhkaise tilanne, pyydä anteeksi omaa tilannettasi ja kysy, miten lähdetään parantamaan tilannetta. Tämän luulisi aukaisevan keskustelun. Ja sitten ammattiterapeutin juttusille. Näihin ei ole helppoja ratkaisuja.
Onnea !
Jos mies ei arvosta sinua tuon vertaa (tuijottaa omaan napaansa ainoastaan), miksi sinäkään arvostaisit häntä?? Pistä kierrätykseen vaan ja sano että vastuuntuntoinen mies kiinnostaa enemmän, jonka puheet ja teot on yhtä! Pelkät lässytykset ei riitä ja se siitä!
t.pikku-Kirsi
Oiskohan ajatusta siinä, että printtaat tämän "kirjeen", jossa olet mietteitäsi pukenut sanoiksi. Annat sen miehellesi ja annat hänelle jonkin aikaa miettiä sen sisältöä. Tämän pohjalta sitten keskustelemaan. Teidän välillähän ratkaisut tehdään, ei täällä palstoilla.