Sosiaalisen elämän säännöt?

Muutin vieraalle paikkakunnalle lukioon. Homma meni niin kuin alussa kuvailin. Tosin silloin mulla oli myös paljon mielenterveydellistä taakkaa, ja todella huono itsetunto ja vinoutunut kuva itsestäni. Vanhojen jatkobileet; silloin aloin sain ekan ajatuksen. Mun ekat bileet ikinä! ajattelin jännitti ihan hirveästi, ja muut vaan jutteli rennosti tulevasta. Yhtäkkiä tajusin, ettei mulla ole MITÄÄN tajua, miten pukeudutaan, mitä tehdään, mistä puhutaan, miten ollaan. Muille itsestään selvää.

Lähdin sitten lukion jälkeen töihin. Päätin,etten ole ulkopuolinen vaan reipas ja iloinen, tutustun ihmisiin. Ja jälleen meni niin kuin edellä kuvattu. Ja voin sanoa, että mun luonteella ja aiemmalla käytöksellä, ei ole todellakaan vaaraa että olisin ollut jotenkin ylireipas, ylipirteä tai tungetteleva! Jo "normaali" keskustelu oli hirveä ponnistus, vaikka olin jo monta vuotta harjoitellut reippaan esittämistä.

No, seuraava työpaikka uudella paikkakunnalla. Ajattelin, että no nyt. Jälleen sama kaava. Reilun vuoden kuluttua huomasin, että en ollut onnistunut saamaan yhtään ystävää. Työporukkaan kyllä kuulun ja tulen hyvin kaikkien kanssa toimeen, mutta yhtään oikeaa kaveria jonka kanssa viettää aikaa.... Ei vaan ei. Kaksi ja puoli vuotta lusittua sain kaksi kaveria, ja välillä nähään. Ei niillä tosin tunnut olevan mulle aikaa.

Tänä syksynä aloitin opinnot. Ajattelin, että työkaverit ovat sentään vähän valmentaneet mua ja nyt pitää vaan antaa mennä. Iloinen Itä-Suomi tärppää. Ja jälleen kuten edellä.

Mutta nyt näistä olen tullut seuraavaan tulokseen: Koska olen ollut suurimman ajan siitä, kun sosiaalisia taitoja opitaan ja harjoitellaan, yksin, tai valtavien suojamuurien takana, ei mulla yksinkertaisesti ole niitä samoja oppeja kuin muilla. Miten ollaan ystävä.

En tiedä, miten usein on sopivaa soittaa/tekstailla. Illanvietoissa olen epämukavuusaluueellani. Milloin voi ekan kerran ottaa koulu/työkaveriin yhteyttä koulun/työpaikan ulkopuolella? Miten silloin puhutaan? Mistä on sopivaa puhua? Jos vaihdetaan humalassa numeroita, onko sopivaa jo seuraavana päivänä soittaa ja kysyä miten menee? Milloin voi ehdottaa tapaamista? Mikä on tungettelevaa, mikä ei? Mistä tietää, haluaako toinen edes tutustua? Voiko illanvietossa tavattuun kaverin kaveriin noin vain ottaa yhteyttä? Miten antaa oikeanlainen viesti itsestään? Miten ei vaikuta tungettelevalta eikä kylmältä?

Tajusin olleeni todella naiivi ja tietämätön ihmissuhteissa. Luulen, että ihmiset oikeasti tarkoittavat mitä sanovat. En huomaa jännitteitä. Otan helposti asian niin, että jos joku ei vastaa minulle tms oletan, että hän inhoaa minua ja lopetan heti "painostamisen". Nyt luulen, että yleensä käytökseni on tulkittavissa kylmäksi.

En vain tiedä, miten olla. Miten "ehdottaa ystävyyttä". Olen juuttunut lasten suorasukaiseen "leikitsämunkaa"-tyyliin. En tiedä, onko mitään toivoa, että oppisin olemaan oikeanlainen.

Rispektit jos jaksoit lukea loppuun asti.

Minulla on ammattini ja harrastuksien kannalta elintärkeä että on paljon sosiaalisia suhteita.

Sama ongelma minuakin vaivaa. Minusta pidetään ja usein kehutaan, olen kuulemma fiksu, sanon hyviä pointteja ja olen neutraali ( käyttäydyn hyvin). Sukulaiset, miehet, naiset, työporukka, kouluporukka, tutut, tuntemattomat kertovat minulle näitä juttuja...jne siinä se sittenkin jää.

Jos satun olemaan yksin kotona tuntuu siltä että olen maailman yksinäisin ihminen ei ole ketään ihmisiä. Kaikilla aina kiirettä ja olen aina näkymätön.

Miten saisin itselleni jonkinäköinen kuva? Kärsin tästä ongelmasta ihan kauheasti ja tulee paineita. Se myös tuo takapakkia haasteisiin.

Minäkin olen ollut yksinäinen juuri silloin, kun sosiaalisia taitoja harjoiteltiin nuorena ja lapsena. Ja olen tajunnut sen vasta hiljattain. (Olin koulukiusattu ja nyt olen ymmärtänyt että se vaikutti myös ystävystymistaitoihin.) Juuri siksi en osaa ystävystyä, vaikka olenkin sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, puhelias ja ystävällinen. Minulla ei ole nuoruudesta eikä lapsuudesta jäänyt ystävyyssuhteita, ne aina tulevat ja menevät. Nyt on yksi ystävä, muut tuttavuudet ovat kiireisiä. En sovi mihinkään joukkoon, vaikka olen kuulema mukava. Ei mulle soiteta ja pyydetä mihinkään ja jos minä soitan on kiireistä. Noh, iloisia poikkeuksia on onneks harvakseltaan.

Samma här. Ja sit kun olen pari kertaa "ystävystynyt",saan jostain kuulla et "ystäväni" kailottavat muissa ,isommissa porukoissa et ei en mä SEN kaveripiiriin kuulu,joskus nähdään kun se tuppautuu meille. No, onneksi olen kuullut ja jättäytynyt näiden tyyppien seurasta, eivät todella ole minun arvoisiani.! Jaksan uskoa että vielä paha saa palkkansa.Minä ystävysten kaikista parhaiten harrastus&työpiireissä,jossa on aina OIKEAA puhumista, ja luottamusta saa ihmisiin sit kun autetaan jossain.Nämä ystävyyssuhteet ovat yleensä kestäviä ja vaikka ei nähtäisi välillä vaikka vuoteen,aina puheenaiheita löytyy ja nauru raikaa !! Minulle on siis "pieni ystäväpiiri" mutta arvostan näitä nyt TOSI paljon koska tiedän miten törkeitä ihmisiä on myös maailmassa.

Kuten "kel onni on" jo mainitsikin, harrastuspiirit todellakin ovat sellaisia paikkoja ja yhteenkuluvaisuustilanteita joissa oppii tutustumaan toisiin ihmisiin.

Noissa pireissä liikutaan yhteisen kiinnostuksen ympärillä. Siellä ei tarvitse mitiskellä eikä kysellä "oleksä mun kaaa". Kaikki osallistujat ovat toistensa "kaa", onhan heillä yhteinen yhdistävä tekijä.

Mitä useammasta asiasta sinä olet kiinnostunut, sitä mielenkiintoisemmaksi sinun ystävä/tuttava/harrastelijapiirisi käy.

Suosittelisin sinun kokeilemaan noita tuttavuuslähteitä. Sieltä ei hyokätä sydänystäviksi, mutta muiden kanssa touhuaminen yhteisen kiinnostuksen parissa on jo hyvä alku tuntea kuuluvansa ryhmään, olevansa osana jotain yhteistä.

Hmm..voisikohan olla että koska mietit tätä asiaa ymmärrettävästi todella paljon niin sorrut vähän yliyrittämiseen. Sanoit tosin tuossa että sinun innostunutkin on kovan työn takana mutta en nyt ehkä tarkoita sitä kuinka kovasti näytät että haluat ystävystyä vaan joku sinussa voi olla aistittavissa muilla että joku on vähän off, jos ymmärrät. Minun neuvoni olisi yrittää vain nauttia elämästä ja löytää ensin omaan elämään asioita joita kaipaat. Esimerkkinä, yritin hirveästi saada poikaystävää ja tein kaikkeni ja roikuin vähän jokaisessa kunnes luovutin. Ajattelin että ei ketään löydy ja oli jo mennyt makukin koko juttuun. Aloin keskittyä ihan muihin juttuihin, ja muistan että jossain vaiheessa mietin et hei tykkään älyttömästi elämästäni, oon 100% tyytyväinen enkä muuttaisi mitään mitä teen ym. No tämä mun asenne varmasti näkyi myös ulospäin vaikka en sitä ollut tarkottanutkaan niin, ja meni noin kuukausi ja tapasin poikaystäväni joka oli juuri ihastunut siihen kuka oon ja mitkä asiat musta huokuu. Eli kun antaa vaan olla niin asiat alkaa selvitä itsestään. Tietysti tää nyt on vähän eri asia ja ikävää että oot kokenut paljon vastoinkäymisiä ja negatiivisuutta. En usko että sussa on mitään vikaa, luota vaan itseesi ja älä mieti niin paljon miten pitäisi tehdä. Kyllä sitä itsekin tulee välillä töppäiltyä ja mietittyä onko nyt liian innokas jos vaikka uudelle tuttavuudelle ehdottaa toista tapaamista saman viikon aikana ym. mut jostain se aina lähtee ja itse mietin noissa tilanteissa aina miltä musta tuntuu, onko tää nyt ok vai onko sellainen olo että ehkä ei nyt kuitenkaan jos ei tunnu 100% luontevalta. Sun tilanteessa ei varmasti kannata yrittää liikaa tehdä niinkuin muut vaan pitää olla rehellinen sille mitä on ja mistä tulee. En nyt sano että suoraan pitäisi avautua aikaisemmista kokemuksista mutta tietynlainen aitous tekee aina vaikutuksen ja tekee sinusta uniikin. Siitähän ihmiset kiinnostuu toisissa, aidoista persoonista sellaisinaan.

Aloittaja, viestisi olisi voinut olla minun kirjoittama. On meitä muitakin näköjään. Minä myös jään aina yksin. Alkuun uudessa paikassa ollaan kiinnostuneita, mutta melko pian jään yksin. Näin on käynyt oikeastaan lukiosta saakka.

Yläasteella lapsuuden ystävät pitivät minua jotenkin nolona, en esim. pukeutunut massan mukaan. Lukiossa kuvioihin tuli uusia ihmisiä, jopa aluksi ystävystyin muutaman tytön kanssa. Tuolloin huomasin, että olin ihan tippunut kelkasta, en osannut olla ystävä. Kerran yksi tyttö soitti mulle iltasella kotiin, vaikka oli juuri nähty koulussa. En oikein osannut jutella mitään, ei ollut oikein omaa rauhaakaan, meillä oli lankapuhelin siihen aikaan eikä mulla ollut omaa puhelinta huoneessa. Sen jälkeen hän ei soitellut, eikä oikein enää viihtynyt minun seurassa.

En ole mielestäni mitenkään erityisen ärsyttävä, en väkisin tunge kerta toisensa jälkeen kenenkään seuraan, en tyrkytä mielipiteitäni tai huuda. En mielestäni vedä mitään roolia, vaikka joskus tekisi mieli. Huolehdin hygieniastani, puhtaat vaatteet, kevyt meikki, hiukset laitettu suht koht siististi. Silti minussa on joku juttu, että aina jään yksin. Ilmeisesti olen sitten sosiaalisissa tilanteissa jotenkin jäykkä, en tarpeeksi hauska tms. Kerran jopa lopetin erään koulun, koska lähes kaikki harjoittelut tehtiin parin kanssa tunneilla. Minulle ei jäänyt paria, jouduin olemaan aina opettajan pari. Kestin sitä muutaman kuukauden ja anoin eropyyntöä.

Työpaikoilla on ollut sama, jään porukasta tietyllä tavalla ulkopuolelle, minua on jopa kiusattu. Toiset ystävystyy heti, on juhlia, risteilyjä, lähdetään ulkomaanmatkoille yhdessä parin kuukauden tuntemisen jälkeen. Eräässä paikassa olin ollut useita vuosia töissä, eikä kukaan oikein tiennyt minusta mitään. Ihan kuin minun ja ihmisten välissä olisi joku muuri, en tiedä miksi.

Ensimmäisenä tulee mieleen jännittäminen. Jos taustalla on epäonnistumisia, ihminen luontaisesti pelkää uusia epäonnistumisia, koettaa peittää pelkoaan, mikä aiheuttaa jäykkyyttä. Silloin toinenkin alkaa jäykistellä pelätessään tekevänsä jotakin väärin. Voisiko olla tällaisestä kyse?Tuo tuollainen, että aina on open pari, on oikeasti traumaattista. Kannattaisi ehkä käydä juttelemassa jossain noista kokemuksista, jotta ne voisi pyyhkiä mielestä eivätkä ne aiheuttaisi enää jännittämistä.

Minusta on sääli ja väärin, että jännittäjät ja ujot unohdetaan porukasta. Sosiaalinen elämä on sellaista, että mennään näiden hauskojen ja juttujen kertojien ehdoilla. Jos olisin tuossa tilanteessa, etsisin seuraa niistä porukan hiljaisimmista. Kaikki eivät ole muurin takana, vaikka se siltä tuntuukin. Porukoissa on aina joku, joka katselee sitä syrjemmältä. Olen itse aina se syrjemmästä katselija, mukana porukassa kuitenkin.

Aloittajalla oli myös traumaattisia kokemuksia, mutta hän, niin kuin kaikki tähän kirjoittaneet ovat pohtineet todella paljon ystävystymistä ja myös löytäneet todellisia syitä siihen, miksi jäävät syrjään. On kyse taidoistakin. Mutta yksi tärkeä asia on se, mihin 12 8 viittasi. Rentous tulee sen kautta, ettei varsinaisesti yritäkään ystävystyä. Jos ei liikaa mieti mitä muut ajattelevat ja mitä on sallittua tehdä, se näkyy ulos rentoutena. Toiset vaistoavat, että tämä on "liian tärkeää" ja alkavat hekin jännittää liikaa.

Eivät nämä jutut ole läheskään kaikille muille helppoja. Kaikki mokailevat ja joukossa on aina niitä, jotka kokevat olevansa syrjässä. Ystäväystyminen aikuisiällä ei ole helppoa, se ei johdu mitenkään teistä. Monesti kyse on sattuman kaupasta, ei taidoista tai jotenkin siitä, että hyljeksityn leima edes näkyisi. Ero on siinä, että se, jolla on takanaan epäonistumisen kokemus ja tunne siitä ettei kelpaa, hän tulkitsee sellaisenkin hylkäämiseksi, mikä ei ole sitä ja kiinnittää siihen liikaa huomiota. Jokaisella on oma tapa olla ja sitä kannattaa kunnioittaa. Siihen mahtuu kömpelötkin virheet ystävystymisessä. Kaikki jotka tähän ovat kirjoittaneet, ovat pohtineet paljon omia taitojaan, teillä on varmasti paremmat taidot kuin minulla :)

Ihan kuin minun elämästä kirjoitettu! Justiinsa ennen tämän lukemista kerkesin kirjoittaa oman jutun tänne. Kavereita on kyllä kenelle moikkailla ja vaihtaa pikaiset kuulumiset mutta siihen se jää. Keskenään niillä on hauskaa, ne on niitä hetkiä mistä minä luen facebookin etusivulta ja katselen kuvia hauskoista illoista ja viikonlopuista.

Yksin kotonani taas kerran.

Haluaisin uskoa että kaikella on tarkoitus mutta tämä yksinäisyys, jatkuva ulkopuolisuus, on niin ikävää että en ymmärrä tämän tarkoitusta. Yritän parhaani mutta se ei riitä. Ehkä osana on lapsuusajan jatkuva muuttaminen kaupungista toiseen, se etten ole lapsenakaan luonut pitkäkestoisia ystävyyssuhteita vaan kaikki jäi muutamaan kuukauteen.
En tiedä, vaikka tietäisinkin niin miten korjaisin asian.

Työssäni tutustuin uuteen ihmiseen joka on todella mukava mutta vaihdettiin molemmat työpaikkaa ja tuntuu hyvä ystävyyden alku hiipuneen. Ehkä en epäonnistumisen pelossani yrittänyt tarpeeksi ja siksi epäonnistuin jälleen.