Tässä nyt 20-vuotias poika tai mies kumpi olenkaan purkaa ajatuksiaan. En ole ihan varma, mikä nyt saa kirjoittamaan. Erosta tyttöystävän kanssa on kulunut viisi kuukautta, joten pahin on ohi. Taustaksi sen verran, että kyseessä oli ensirakkateni, jonka kanssa olimme yhdessä yli viisi vuotta 9. luokan lopusta toiselle yliopistovuodelle. Yhdessä asuimme tuosta ajasta 1,5 vuotta, joten elämä oli muodostunut melko lailla yhteiseksi ja tulevaisuuden suunnitelmiakin oli.
Myönnettävä on, että viimeisen vuoden ajan meillä ei mennyt kovin hyvin. Riitoja oli eikä intohimo pitkässä suhteessa ole yhtä kukkeimmillaan kuin alkuvaiheilla. Varsinkin tyttöystävän aloittaessa uudessa tiedekunnassa, hän löysi nopeasti läheisen kaveriporukan, jonka kanssa vietti paljon aikaa ja biletti. Olin mustasukkainen, varsinkin kun minun ei ollut yhtä helppo löytää uusia ystäviä opiskelijatovereista. Yritin korjata ongelmiamme huolehtimalla arjen sujumisesta: tein tiskit, laitoin useimpina päivinä ruokaa ja autoin häntä milloin missäkin pikku jutuissa. Yhteinen aikamme rajoittui lähinnä kotona oleskeluun ja koin, että tyttöystäväni oli mielumminn kaveriensa kuin minun kanssani. Häilyin kummallisessa jakomielitilassa; puolet ajasta pyrin olemaan mahdollisimman mukava, puolet olin ärtynyt ja riitaa haastava.
Jossakin vaiheessa huomasin tyttöystäväni mainitsevan melko usein erään miespuolisen opiskelijatoverinsa puheissaan. Vietimme jouluna pari viikkoa toisella paikkakunnalla tyttöystäväni sukulaisten luona ja loppuvaiheesta hän tuntui suorastaan kyllästyvän seuraani. Uutena vuotena lähdimme ystäviemme kanssa juhlimaan ja tyttöystäväni tapasi myös opiskelijakavereitaan, jotka olivat kyseiseltä paikkakunnalta kotoisin (joukossa aiemmin mainittu mies). Lopulta päädyimme viettämään uutta vuotta eri paikassa, sillä hän ei tullutkaan perässämme baariin, vaan jäi opiskelijatovereidensa luokse ja minä yövyin yhteisten ystäviemme luona.
Alkukeväästä tyttöystäväni myönsi minulle rakastuneensa tähän opiskelijatoveriinsa, mutta sanoi rakastavansa yhä myös minua. Vaikka osa minussa oli tätä osannut aavistella, menin hajalle tästä tiedosta. En kuitenkaan osannut päästää irti, vaan päädyin lopulta itse ehdottamaan, että jatkamme niin, että hän on molempien kanssa, mutta minä asun hänen kanssaan. Jälkeenpäin ajateltuna se oli sulaa hulluutta. Valehtelin itselleni pystyväni siihen, mutta kaikki ajatukset toisesta myrkyttivät minut ja tulin kyyniseksi ja ilkeäksi kumppaniksi.
Lopulta kaksi asiaa katkaisivat kamelin selän: tyttöystäväni hukkasi kihlasormuksensa ja suhtautui siihen melko välinpitämättömästi sekä tullessani eräästä approsta aamuyöllä kotiin löysin hänet ja toisen miehen sängystämme nukkumasta. Tämän jälken meillä oli suuri riita, joka päättyi siihen, että hän sanoi, että tämän lienee aika loppua. Se ei ollut helppo päätös kummallekaan, mutta tunsin, kuinka elämältäni olisi yhtäkkiä kadonnut pohja. Onneksi löysin uuden asunnon melko nopeasti ja minulla oli opiskeluuni liittyvä kesätyö, johon pystyin suuntaamaan ajatukseni.
Nyt viiden kuukauden jälkeen voin sanoa, että asiani ovat melko hyvin. Ymmärrän myös että, kumpikaan meistä ei ollut suhteessa onnellinen ja näin on parempi. Silti saan edelleen painajaisia ja ajoittain piinaavia ajatuksia liittyen eroon. Tunnen, etten ansainnut sellaista suhteen päätöstä, vaikka loppuaikana sanoin itsekin monia asioita, joita kadun. Viimeisessä riidassa tyttöystäväni myönsi, että toisen miehen löytyminen sängystä ei ehkä ollut täysin vahinko, vaan hän halusi, että eroaisimme. Luulen, ettei kihlasormuskaan hukkunut ihan vahingossa. Tuntuu pahalta, että minut vaihdettiin suoraan toiseen ja jäin yksin, vaikka hänellä on edelleen joku, jota rakastaa. Itsetuntoni ei aiemminkaan ollut mitä parhaimpia ja nyt tuntuu, että löydän itsestäni vain vikoja (mitä varmasti on) ja hermoilen pitävätkö ihmiset minusta.
Tuntuu hullulta, että olen päässyt tyttöystästäni yli, enkä halua häntä takaisin, mutta jollain tavalla ero syö minua yhä. En ole pitkään aikaan kokenut olevani näin yksin; kaipaan sitä henkistä ja fyysistä läheisyyttä, joka suhteeseen liittyy. Toisaalta tuntuu helpommalta olla yksin, enkä oikein tiedä haluanko edes tyttöystävää tällä hetkellä. En tosin usko, että löytäisinkään ketään. Ollapa joku, jolle puhua hölmöjä ja jonka seurassa ei tarvitsisi jännittää.
Pahoittelen pitkää sepustusta, ehkä kirjoitin tämän enemmän omien ajatusteni selvittämiseksi.
Myönnettävä on, että viimeisen vuoden ajan meillä ei mennyt kovin hyvin. Riitoja oli eikä intohimo pitkässä suhteessa ole yhtä kukkeimmillaan kuin alkuvaiheilla. Varsinkin tyttöystävän aloittaessa uudessa tiedekunnassa, hän löysi nopeasti läheisen kaveriporukan, jonka kanssa vietti paljon aikaa ja biletti. Olin mustasukkainen, varsinkin kun minun ei ollut yhtä helppo löytää uusia ystäviä opiskelijatovereista. Yritin korjata ongelmiamme huolehtimalla arjen sujumisesta: tein tiskit, laitoin useimpina päivinä ruokaa ja autoin häntä milloin missäkin pikku jutuissa. Yhteinen aikamme rajoittui lähinnä kotona oleskeluun ja koin, että tyttöystäväni oli mielumminn kaveriensa kuin minun kanssani. Häilyin kummallisessa jakomielitilassa; puolet ajasta pyrin olemaan mahdollisimman mukava, puolet olin ärtynyt ja riitaa haastava.
Jossakin vaiheessa huomasin tyttöystäväni mainitsevan melko usein erään miespuolisen opiskelijatoverinsa puheissaan. Vietimme jouluna pari viikkoa toisella paikkakunnalla tyttöystäväni sukulaisten luona ja loppuvaiheesta hän tuntui suorastaan kyllästyvän seuraani. Uutena vuotena lähdimme ystäviemme kanssa juhlimaan ja tyttöystäväni tapasi myös opiskelijakavereitaan, jotka olivat kyseiseltä paikkakunnalta kotoisin (joukossa aiemmin mainittu mies). Lopulta päädyimme viettämään uutta vuotta eri paikassa, sillä hän ei tullutkaan perässämme baariin, vaan jäi opiskelijatovereidensa luokse ja minä yövyin yhteisten ystäviemme luona.
Alkukeväästä tyttöystäväni myönsi minulle rakastuneensa tähän opiskelijatoveriinsa, mutta sanoi rakastavansa yhä myös minua. Vaikka osa minussa oli tätä osannut aavistella, menin hajalle tästä tiedosta. En kuitenkaan osannut päästää irti, vaan päädyin lopulta itse ehdottamaan, että jatkamme niin, että hän on molempien kanssa, mutta minä asun hänen kanssaan. Jälkeenpäin ajateltuna se oli sulaa hulluutta. Valehtelin itselleni pystyväni siihen, mutta kaikki ajatukset toisesta myrkyttivät minut ja tulin kyyniseksi ja ilkeäksi kumppaniksi.
Lopulta kaksi asiaa katkaisivat kamelin selän: tyttöystäväni hukkasi kihlasormuksensa ja suhtautui siihen melko välinpitämättömästi sekä tullessani eräästä approsta aamuyöllä kotiin löysin hänet ja toisen miehen sängystämme nukkumasta. Tämän jälken meillä oli suuri riita, joka päättyi siihen, että hän sanoi, että tämän lienee aika loppua. Se ei ollut helppo päätös kummallekaan, mutta tunsin, kuinka elämältäni olisi yhtäkkiä kadonnut pohja. Onneksi löysin uuden asunnon melko nopeasti ja minulla oli opiskeluuni liittyvä kesätyö, johon pystyin suuntaamaan ajatukseni.
Nyt viiden kuukauden jälkeen voin sanoa, että asiani ovat melko hyvin. Ymmärrän myös että, kumpikaan meistä ei ollut suhteessa onnellinen ja näin on parempi. Silti saan edelleen painajaisia ja ajoittain piinaavia ajatuksia liittyen eroon. Tunnen, etten ansainnut sellaista suhteen päätöstä, vaikka loppuaikana sanoin itsekin monia asioita, joita kadun. Viimeisessä riidassa tyttöystäväni myönsi, että toisen miehen löytyminen sängystä ei ehkä ollut täysin vahinko, vaan hän halusi, että eroaisimme. Luulen, ettei kihlasormuskaan hukkunut ihan vahingossa. Tuntuu pahalta, että minut vaihdettiin suoraan toiseen ja jäin yksin, vaikka hänellä on edelleen joku, jota rakastaa. Itsetuntoni ei aiemminkaan ollut mitä parhaimpia ja nyt tuntuu, että löydän itsestäni vain vikoja (mitä varmasti on) ja hermoilen pitävätkö ihmiset minusta.
Tuntuu hullulta, että olen päässyt tyttöystästäni yli, enkä halua häntä takaisin, mutta jollain tavalla ero syö minua yhä. En ole pitkään aikaan kokenut olevani näin yksin; kaipaan sitä henkistä ja fyysistä läheisyyttä, joka suhteeseen liittyy. Toisaalta tuntuu helpommalta olla yksin, enkä oikein tiedä haluanko edes tyttöystävää tällä hetkellä. En tosin usko, että löytäisinkään ketään. Ollapa joku, jolle puhua hölmöjä ja jonka seurassa ei tarvitsisi jännittää.
Pahoittelen pitkää sepustusta, ehkä kirjoitin tämän enemmän omien ajatusteni selvittämiseksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Älä stressaa, saman oon kokenu. 14 kesäsenä aloitin ja 7,5 vuoden jälkeen tuli ero. Ylä ja alamäkiä oli , se on täysin normaalia. Vaikka olen jo uudessa suhteessa ollut vuosia näen vielä välillä unia tästä ensirakkaastani.
Sanoisin että ei muuta kun treenii, tukka taakse ja kumi taskuun. Kohti uusia pettymyksiä, mä kerron niitä riittää :D
Eron käsittely vie aina aikaa. Välillä tuntuu, että on jo kuvilla ja sitten tulee taas takapakkia. Mutta loppujen lopuksi siitä selviää...
Itselläni aikaa (avio-)erosta on nyt tasan vuosi. Ero tuli minulle täytenä yllätyksenä ja shokkina, joten kulunut vuosi on ollut kyllä aivan kauhea. Olen silti ihan varma, että näin tämän loppujen lopuksi kuuluikin mennä. Meitä ei oltu tarkoitettu toisillemme ja elämä tulee tarjoamaan minulle myöhemmin jotain paljon parempaa.
Kaikkea hyvää sinulle. Kyllä elämä kantaa, kun siihen itse uskoo!