Olen 19-vuotias opiskelija. Kirjoitin keväällä ylioppilaaksi ja pääsin kertaheitolla opiskelemaan haluamaani alaa. Jouduin muuttamaan yksikseni usean sadan kilometrin päähän kotiseudulta (joka on tosi pieni). Koko ikäni olen kavereiden kanssa ollut tosi tosi tiivis ryhmä ja aina tehtiin kaikki yhdessä. Nykyään näen kavereita ehkä kerran kuukaudessa.
Uudessa paikassa ei ole kuin yksi kaveri, joka on ihan erilainen. Hän ei juo, ei polta eikä ole kiinnostunut tytöistä, koska kuulemma seurustellut 7 vuotta. Olen myös yrittänyt saada muitakin kavereita opiskelijabileistä yksin mutta en pääse mihinkään ryhmään kunnolla ineen eli he käyvät porukalla silloin tällöin kaljalla ja jättävät mut porukasta, hyvä kun moikkaavat jos tulevat kadulla vastaan.
Olo on niin perkeleen yksinäinen! Taidan potea jotain masennusta, liikkumisen olen lopettanut eikä kiinnosta paskaakaan lukea tentteihin tai oikeastaan mihinkään. Skippailen kaikki luennot ja tentit pääsen vain rimaa hipoen läpi. Keväällä olin alasta niin saatanan kiinnostunut ja innoissani miten pääsen uuteen paikkaan opiskelemaan unelma-alaa ja tapaamaan uusia ihmisiä ja myöhemmin valmistun ja saan mahtavaa palkkaa. Nyt vaan päivät surffailen netissä ja luen ylilautaa sekä suomi24 sinkkupalstaa...
Samalla minusta on tullut helvetin epätoivoinen. Ennen harrastin yhenyön juttuja paljon ja aina oli joku roikkumassa perässä. Nyt kun meen yksin tai vanhojen kavereiden kanssa baariin niin itse koitan saada jokaista muijaa vakiintumaan. Nyt on myös ihan pakko päästä aina baariin hakemaan huomiota naisilta.
Miten voin olla näin kädetön saamaan uusia kavereita, ennen aina onnistunut, mutta nyt se tuntuu tosi teennäiseltä yrittää änkeä johonkin porukkaan.
Mietin usein itsemurhaa tai täydellistä katoamista, eli lähtisin johonkin palmusaarille pelkkä teepaita päälläni ja aloittaisin ihan alusta.
Onko muilla ihmisillä koskaan ollut samankaltaista tilannetta? Miten saisin itteni kasaan?
Uudessa paikassa ei ole kuin yksi kaveri, joka on ihan erilainen. Hän ei juo, ei polta eikä ole kiinnostunut tytöistä, koska kuulemma seurustellut 7 vuotta. Olen myös yrittänyt saada muitakin kavereita opiskelijabileistä yksin mutta en pääse mihinkään ryhmään kunnolla ineen eli he käyvät porukalla silloin tällöin kaljalla ja jättävät mut porukasta, hyvä kun moikkaavat jos tulevat kadulla vastaan.
Olo on niin perkeleen yksinäinen! Taidan potea jotain masennusta, liikkumisen olen lopettanut eikä kiinnosta paskaakaan lukea tentteihin tai oikeastaan mihinkään. Skippailen kaikki luennot ja tentit pääsen vain rimaa hipoen läpi. Keväällä olin alasta niin saatanan kiinnostunut ja innoissani miten pääsen uuteen paikkaan opiskelemaan unelma-alaa ja tapaamaan uusia ihmisiä ja myöhemmin valmistun ja saan mahtavaa palkkaa. Nyt vaan päivät surffailen netissä ja luen ylilautaa sekä suomi24 sinkkupalstaa...
Samalla minusta on tullut helvetin epätoivoinen. Ennen harrastin yhenyön juttuja paljon ja aina oli joku roikkumassa perässä. Nyt kun meen yksin tai vanhojen kavereiden kanssa baariin niin itse koitan saada jokaista muijaa vakiintumaan. Nyt on myös ihan pakko päästä aina baariin hakemaan huomiota naisilta.
Miten voin olla näin kädetön saamaan uusia kavereita, ennen aina onnistunut, mutta nyt se tuntuu tosi teennäiseltä yrittää änkeä johonkin porukkaan.
Mietin usein itsemurhaa tai täydellistä katoamista, eli lähtisin johonkin palmusaarille pelkkä teepaita päälläni ja aloittaisin ihan alusta.
Onko muilla ihmisillä koskaan ollut samankaltaista tilannetta? Miten saisin itteni kasaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Selvä uuden opiskelijan maailmankriisi. Minä en aikoinani saanut oikein mitään syödyksi moneen kuukauteen ja laihduin rangaksi. Keväällä alkoi olla jo ihan erilainen olo, vaikkei periaatteessa mikään ollutkaan muuttunut.
Luennoilla sinun pitää kyllä käydä, eihän siellä tarvitse yleensä tehdä muuta kuin istua ja kuunnella. Vielä ehdit oikein hyvin mukaan, koska lokakuun lopussa ei tenttejä ykkösvuosikurssilaisille taida vielä edes olla tarjolla kovin monta. Ne reputetut voit suorittaa aika nopeasti.
Jos oikein pahaksi menee, käy laitoksesi terveydenhoitajan pakeilla. Siellä tunnetaan juuri tämä pois kotoa ja itkettää -ilmiö erittäin hyvin.
En voi antaa sinulle diagnoosia, koska en ole psykologi, mutta arvelisin, että jonkin asteisesta masennuksesta lienee kyse. Yksinäisyydestä ja masennuksesta pääsee eroon mieleen samaistumattomuudella. Sinun tulee oivaltaa, että voit olla onnellinen jo nyt, vaikka et löytäisikään itsellesi seuraa, koska pysyvä ja aito onnellisuus tulee sisimmästä, ei ulkoisista asioista. Ja jatkossa teet niitä juttuja, joita olet aina halunnut, mutta et sen vuoksi, että tulisit niistä onnelliseksi, vaan sen vuoksi, koska olet jo onnellinen.
Hmmm... no ei kai tuossa sinun tilanteessasi varsinaisesti mitään vierasta ole. Tekee kyllä pahaa lukea tuosta kun mainitset, että sinut suljetaan opiskelijapiirien ulkopuolelle, ymmärrän ihan hyvin että omanikäisellesi kaverille se voi ottaa todella koville mutta ainakin olet tehnyt asian eteen voitavasti joten sen suhteen kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanottavaa.
Sanoisin että jos ala tosiaan tuntuu mielestäsi väärältä niin vaihda linjaa, tuossa iässä ehdit hyvin tekemään ihan mitä vain. Ikäsi puolesta olet käytännöllisesti katsoen lapsenkengissä (anteeksi jos ilmaus kuulostaa loukkaavalta, sillä ei ole mitään suoranaista yhteyttä omaan henkiseen varttuneisuutesi kanssa). Turha heittää aikaa vuositolkulla aikaa menemään jonkin alan opiskeluun josta ei kuitenkaan nauti.
Voi tietenkin olla että jos vaihdat linjaa niin ehkä hyvässä lykyssä myös naamat vaihtuvat siinä samalla ja löydät helpommin niitä haluttuja hengenheimoiaisia. En oikeastaan yhtään ihmettelisi vaikka näin kävisikin. Oletko yrittänyt puhua asiasta vanhempiesi kanssa?
Kaikille tulee kasvukipukaudet yksilöllisesti. Itselleni oli juuri vaikeinta aikaa tuon ikäisenä. Palmusaaret kuullostavat niin tutulta, niinkuin myös itsetuhoiset ajatukset. Monesti sitä tuntuu, että on ainoa maailmassa, joka on kokenut jotain tällaista. Meitä kohtalotovereita on kuitenkin paljon. Itse en aikanaan hakenut apua kun sitä olisin tarvinnut ja sairastuin masennukseen/paniikkihäiriöön. Kannattaa käydä terkkarin luona juttelemassa ja hän osaa varmasti ohjata sinua eteenpäin, jos sille on tarvetta. Joskus riittää kun käy kerran juttelemassa, niin ajatukset selkiytyvät. Joskus tekee hyvää jutella useamman kerran. Nyky-yhteiskunnassa on joku tabu hakea apua. Ei se ole häpeä, vaan vahvuutta. Ei asiasta kuitenkaan tarvitse kellekkään mainita, jos siltä tuntuu. Terkkarillakin on vaitiolovelvollisuus, joten sana ei ainakaan leviä.