Mä oksennan nyt tän pahan olon tänne. Pyydän jo valmiiksi anteeksi niiltä ketkä pahoittavat mielensä.
Mä jätin hänet viikko sitten. En siksi, etten rakastaisi, en siksi että en välittäisin vaan ajatelkaa siksi että en pysty luottamaan siihen että hän rakastaisi minua. Hän ei halunnut että lähden. Halusi että pysyn luona tai edes aikalisän että saisi asiansa kuntoon, lupasi ettei hylkäisi. Minä en pysty luottamaan. Liian monta kertaa saanut turpaani henkisesti menneisyydessä. Se että pelkään tuhosi minun toiveeni, tulevaisuuteni, kykyni olla kunnollinen äiti.
Mä en nuku, syö tai tee mitään(mun työttömyys loppuu viikon päästä jos mä selviän sinne töihin ylipäänsä). Mä havahdun aika aijoin siihen etten muista missä muksu viilettää. Sitten soittelen hädissäni perään että missä oot. No pihassa on ollu ja leikit on pystyssä. Laps syö eineksiä koska mä en jaksa tehä ruokaa. Naama on norsunvituilla, silmät turvoksissa ja itku ei lopu. Jos se loppuu hetkeks niin sitten tulen katkeraks ja vihaseks. Mä en halua kuulla kun ystävät sanoo et kyllä se siitä. Ihanku onnellisilla ihmisillä ois varaa tulla sanomaan että kyllä se siitä. Kuka ihan käsi sydämellä voi uskoo et kyllä se siitä kun sydän on palasina. (Pliis älkää arvostelko miksei hän huolehdi lapsestani, mun lapsen isä on kuollut)
Nyt kun kaikki on menetetty, tiiättekö mikä on mun pahin pelko? Ette muuten ikinä arvaa. Mä pelkään, että hän paljastuu sellaiseksi hirviöksi miksi häntä sanoin. Eikö oo aika naurettavaa.
Itsesäälissä rypeviä ihmisiä ei arvosteta. En mäkää arvostais, en edes säälis. Enkä mä halua et kukaan mua arvostaa, en mäkää enää arvosta itseäni. Enkä mä mene puhumaan millekkää terapeutille. Mitä semmosta se voi sanoa mikä muka auttas. Mä olen ollu ikäni sitä mieltä ettei puhuminen auta mua. Mikä on ristiriidassa sen kanssa että puhun nyt teille, mutta en mä ole väittäny että järissäni enää olenkaan.
Mä tunnen ihteni niin typeräks kun olla ja voi. Miks mä hölmö uskoin et nyt ois mun vuoro saada olla onnellinen. Mä panostin koko mun elämäni vain huomatakseni että onni ei ole mua varten, edelleenkää. Lapsuuden hukkasin toivomalla et vanhemmat eroais. Nuoruuden pilasin riekkumalla sen sijaa et oisin käyny kouluissa. Sit tulin raskaaks ehkäsystä huolimatta. Yksin jäin muksun kanssa ja yksin oon ollu elämäni. Tuo ihminen oli ensimmäinen viiteen vuoteen joka sai mun sydämen sulamaan. Helvetinmoisen työn teki, että siitä pitää antaa creditsit. Mä vastustin aikani ettei hän tulis mun elämään. Mä kielsin, mä sanoin ettei kannata koska mä olen hankala ja vaikee luonne. No se ei antanu periks mun epäonnekseni. Kaikki meni hyvin kunnes elämä alko taas vastustaa. Se johti siihen et mä aloin pelkäämään ja nyt ollaan tässä. Mä ryssin kaiken taas kerran. Kaikki aina luulee et mä olen kova ja voimakas, et mä kestän mitä vaan. Mun isoin salaisuus on se etten mä oikeesti oo. Mä vaan huijaan kaikkia.
Mun ainoo toivo on et mä saisin kiinni mun äitiydestä. Mun rakas harrastus meni tän suhteen myötä. Siellähän me alunperin tavattiin enkä mä voi mennä sinne enää koska mä meen palasiks jos joudun olee hänen seurassa. Kun on siellä pienet piirit ni ei voi harkkapaikkaakaan vaihtaa. Kaikki tulee tietämään enkä mä pysty siihen. Pitäis vaan saada aivot sammumaan, että pystys keskittyy tohon pyykkivuoreen tuolla ja kai sitä pitäis yrittää tehä vaikutus uuteen pomoonki.
Mä jätin hänet viikko sitten. En siksi, etten rakastaisi, en siksi että en välittäisin vaan ajatelkaa siksi että en pysty luottamaan siihen että hän rakastaisi minua. Hän ei halunnut että lähden. Halusi että pysyn luona tai edes aikalisän että saisi asiansa kuntoon, lupasi ettei hylkäisi. Minä en pysty luottamaan. Liian monta kertaa saanut turpaani henkisesti menneisyydessä. Se että pelkään tuhosi minun toiveeni, tulevaisuuteni, kykyni olla kunnollinen äiti.
Mä en nuku, syö tai tee mitään(mun työttömyys loppuu viikon päästä jos mä selviän sinne töihin ylipäänsä). Mä havahdun aika aijoin siihen etten muista missä muksu viilettää. Sitten soittelen hädissäni perään että missä oot. No pihassa on ollu ja leikit on pystyssä. Laps syö eineksiä koska mä en jaksa tehä ruokaa. Naama on norsunvituilla, silmät turvoksissa ja itku ei lopu. Jos se loppuu hetkeks niin sitten tulen katkeraks ja vihaseks. Mä en halua kuulla kun ystävät sanoo et kyllä se siitä. Ihanku onnellisilla ihmisillä ois varaa tulla sanomaan että kyllä se siitä. Kuka ihan käsi sydämellä voi uskoo et kyllä se siitä kun sydän on palasina. (Pliis älkää arvostelko miksei hän huolehdi lapsestani, mun lapsen isä on kuollut)
Nyt kun kaikki on menetetty, tiiättekö mikä on mun pahin pelko? Ette muuten ikinä arvaa. Mä pelkään, että hän paljastuu sellaiseksi hirviöksi miksi häntä sanoin. Eikö oo aika naurettavaa.
Itsesäälissä rypeviä ihmisiä ei arvosteta. En mäkää arvostais, en edes säälis. Enkä mä halua et kukaan mua arvostaa, en mäkää enää arvosta itseäni. Enkä mä mene puhumaan millekkää terapeutille. Mitä semmosta se voi sanoa mikä muka auttas. Mä olen ollu ikäni sitä mieltä ettei puhuminen auta mua. Mikä on ristiriidassa sen kanssa että puhun nyt teille, mutta en mä ole väittäny että järissäni enää olenkaan.
Mä tunnen ihteni niin typeräks kun olla ja voi. Miks mä hölmö uskoin et nyt ois mun vuoro saada olla onnellinen. Mä panostin koko mun elämäni vain huomatakseni että onni ei ole mua varten, edelleenkää. Lapsuuden hukkasin toivomalla et vanhemmat eroais. Nuoruuden pilasin riekkumalla sen sijaa et oisin käyny kouluissa. Sit tulin raskaaks ehkäsystä huolimatta. Yksin jäin muksun kanssa ja yksin oon ollu elämäni. Tuo ihminen oli ensimmäinen viiteen vuoteen joka sai mun sydämen sulamaan. Helvetinmoisen työn teki, että siitä pitää antaa creditsit. Mä vastustin aikani ettei hän tulis mun elämään. Mä kielsin, mä sanoin ettei kannata koska mä olen hankala ja vaikee luonne. No se ei antanu periks mun epäonnekseni. Kaikki meni hyvin kunnes elämä alko taas vastustaa. Se johti siihen et mä aloin pelkäämään ja nyt ollaan tässä. Mä ryssin kaiken taas kerran. Kaikki aina luulee et mä olen kova ja voimakas, et mä kestän mitä vaan. Mun isoin salaisuus on se etten mä oikeesti oo. Mä vaan huijaan kaikkia.
Mun ainoo toivo on et mä saisin kiinni mun äitiydestä. Mun rakas harrastus meni tän suhteen myötä. Siellähän me alunperin tavattiin enkä mä voi mennä sinne enää koska mä meen palasiks jos joudun olee hänen seurassa. Kun on siellä pienet piirit ni ei voi harkkapaikkaakaan vaihtaa. Kaikki tulee tietämään enkä mä pysty siihen. Pitäis vaan saada aivot sammumaan, että pystys keskittyy tohon pyykkivuoreen tuolla ja kai sitä pitäis yrittää tehä vaikutus uuteen pomoonki.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tästä ei ole kuin suunta ylöspäin. Elämässä on niitä alamäkiä ja silloin ei jaksa olla positiivisella mielellä. Olen kokenut sen liian monta kertaa. Suhde on monimutkainen juttu, kuten tunteetkin. Itse ennemmin otan harppauksen suhteessa taaksepäin, ettei sydämeni rikkoutuisi kokonaan. Siksi kun pelkään pettyä itsekin. Ymmärrän olotilasi hyvin kokemuksestani. Minä jätin myös suhteeni taakse muutama kuukausi sitten, pelkästään siksi kun en voinut luottaa. Olin odottanut jo monta vuotta suhteeltani enemmän. Tunsin olevani vain pelkkä sängyn lämmittäjä. Hänelle riitin siihen, mutta normaalia yhteiselämää hän karttoi. Mies eli kuin jossain pilvilinnassa, ei kestänyt arkisia asioita, kaikki piti olla kuin satukirjoissa. En jaksanut enää. Kaipasin normaalia ja turvallista arkista elämää. Ennemmin olen ilman miestä, kun käytän kaikki voimani miehen oikkujen mukaan - niitä nimittäin riitti. Näen edelleen hänestä öisin unta, myös viime yönä ja nyt aamulla kaipaan häntä sydämessäni tyhjä olotila. Rakastan häntä vieläkin, sekä kaipaan. Mutta en enää luottanut ja jaksanut odottaa, että voisimme elää oikeaa parisuhde-elämää, hän ei siihen pystynyt.
Etanavauhtipäällä, "Mun rakas harrastus meni tän suhteen myötä. Siellähän me alunperin tavattiin enkä mä voi mennä sinne enää koska mä meen palasiks jos joudun olee hänen seurassa."
Jos kuitenkin harkitsisit vielä, että jatkaisitkin harrastustasi? Et voi aina paeta. Koska itseäsi et pääse karkuun kuitenkaan missään.
Osaat todella hyvin kirjoittaa. Ei näytä haitanneen, vaikka et ole käynyt koulussa nuorena.
Koska kerroit, että sinulla on ystäviä, et ole yksin. Oikeasti et ole. "Yksin jäin muksun kanssa ja yksin oon ollu elämäni."
Enhän mä sais paeta. Mutta miksi jäädä antamaan toisille syitä pitää mua ihan kahelina. En mä usko et mä ikinä saan sitä arvostusta takaisin jos mä nyt meen sinne rääkymään. Ihmiset ei pidä siitä että toisilla menee huonosti. Mukavampaa seuraa on ne jotka hymyillen touhuaa menemää. Ja se on fakta et mä romahdan jos joudun olee hänen seurassa.
Onhan mulla ystäviä. Mut en mä niitä vertais parisuhteeseen mitenkään päin. Loppupeleissä harvalla mun perheellisistä kavereista on edes aikaa mulle. Ei mulla sellasia ystävyyssuhteita ole ikinä ollu jotka ois kokenu mun kanssa mun elämää. Nää mitä nyt on on tosta läheisestä puistosta bongattuja äitejä. Kyl ne kuuntelee tietysti kunnes joku lapsista tulee keskeyttämään niinku tiiätte minkälaista se on yrittää puhua kun lapset on paikalla.
Yksin mä nukun, yksin katon leffat, yksin teen ruokaa, siivoon ja kattelen kun tapetit tippuu seiniltä. Yksin päätän lapseni asiat ja hoidan ne. En mä vertais ystäviä parisuhteeseen enkä mä näe et kuka haluaa elää pelkästään ystävänä. On se aika surullinen ajatus et mun ainoo rooli tässä elämässä on olla äiti. Sen pitäs kaikessa romanttisuudessaan riittää, mut ei se riitä.
(Lukihäiriön takia työstin tota alkuperästä tekstiä muutaman tunnin, et ei se ihan tuulesta ole temmattu)
Päivitystä:
Uudessa työpaikassa on menny päin p*tä. Eikä mua jaksa edes kiinnostaa.
Laps kussoo joka yö sänkyyn, mikä on yksin mun syytä koska mua vaan ahistaa koko aika.
Mä rakastan edelleen ja välitän. En enää itke, mutta saan ahistuskohtauksia ja oksentelen aina sillo tällö. Tänään pyörryin, onneks kukaan ei huomannu enkä jääny siitä kiinni. Takaraivossa on mojova kuhmu.
Ystävät on soitellu, mut mä en halua puhua. Mitä mä niille sanon? Että edelleen piste piste piste
No mitä hän tekee. Just sen mitä pelkäsin tossa alotustekstissä. Kaikki selvis mulle viikko sitten. Mua on kusetettu, käytetty hyväks ja mun ihmisarvo on nolla. Takki on käännetty ja kaikki ne mitä lupas ja sano onki nyt sit toisinpäin. Oma syy- tiedetään.
Harrastus tosissaan meni. Ylihuomenna ois tärkeet harkat mut en todellakaan ole menossa. Olen nähny unia siitä. Kahtena aamuna olen herännyt hirveään ikävään. Siis ikävään harrastusta kohtaan. Toki mä ikävöin tota pa**ipäätäki koska mun sydän on niin saaakutin tyhmä.
Hassua sinäänsä. Mun pitäs elää elämäni parasta aikaa. Enkä mä ole koskaan sitä saanu alotettua edes kun tilanne on aina sama. Minä yksin mukulan kanssa ja piste. Siinä koko elämä, ei tarvitse survoa pähkinänkuoreen, mitään muuta ei koskaan ole ollut ja historia tuntuu toistavan itseään- teinpä minä mitä tahansa.
Sanonpa suoraan ettei kannata vaivaantuu tsempaamaan. Mä olen päättänyt miten tämä menee tästä eteenpäin. Apulanta- Maanantai