En oikein tiedä edes mitä kirjoittaisin, päässä ihan hirveä ruuhka. Yritän silti.
Olen seurustellut yli neljä vuotta, siitä jotain 2,5 vuotta avoliitossa tai vähän enemmän. Ikää 22. Oma menneisyys ollut vaikeaa, varsinkin lapsuus. Jossain vaiheessa suhdetta söin masennuslääkkeitä ja kävin puhumassa asioista. Suhde on siis onnellinen, oma menneisyys vaan vaivasi (itsetunto-ongelmat, yksinäisyyden tunne, kelvottomuuden tunne, onnellisuuden pelkääminen ymsyms.)
Kesällä kaikki oli vielä ihan jees, muistan seksihalujen olleen tallella ja jotenkin toi loma-aika toi energiaa kaikkeen. En ollut joka päivä sellaisessa unensekaisessa mössössä niin kuin arkiviikkoina. Elämä hymyili. No, tästä se alamäki sitten taas tuntui alkavan: Isäni sai kesän lopulla aivoverenvuodon. 7 viikkoa sairaalassa ravaamista, toivoa, epätoivoa, mietin asiaa kokoajan, töihin meneminen tuntui ylivoimaiselta, seksihalut alkoivat hiipumaan (varmaan henkisestä väsymyksestä?). Isäni kuoli alle 2kk sitten. En tiedä ymmärränkö asiaa vieläkään täysin, tunnen olevani joka päivä kuin unessa. Töihin meneminen tuntuu vastenmieliseltä (vaikka tuokin paljon muuta ajateltavaa). Kaikki energia menee kuitenkin työhön ja koulutehtäviin ja päivän päätteeksi olen valmis nukkumaan. Asenne on muuttunut jotenkin negatiiviseksi, mikään ei kiinnosta. Tekee mieli näyttää keskaria koko maailmalle. Mies kuuntelee huolia kyllä, mutta ei viitsisi aina olla valittamassa sille ja itkeä. Omat seksihalut ovat kadonneet täysin, tuntuu että olen ihan liian väsynyt mihinkään. En tunne itseäni kauniiksi tai haluttavaksi. Itkien olen kertonut, että mies voisi vaikka koskettaa enemmän tai näyttää halunsa, mutta kuka nyt haluisi koskettaa siinä mielessä negatiivista ja kiukuttelevaa naista. Kaipaan siis hirveästi enemmän läheisyyttä ja seksiä, mutta samalla vain etäännytän toista olemalla vaikea ja en pysty tekemään itse aloitetta koska ei ole haluja. Tosi vaikea selittää. Olen kuitenkin rakastellut vaikka ei just sillä hetkellä ole niin paljoa mieli tehnyt, joskus alkaa haluttamaan, mutta useimmiten meinaan alkaa itkeä koska en osaa tyhjentää enää päätäni. Mieleen tulee joku tekemätön tärkeä juttu tai sitten kuolema tai joku yhtä "positiivinen" asia. Mietin kokoajan, harrastammeko tarpeeksi seksiä ja ahdistun kun olen nyt niin haluton. Rakkaudesta ei ole kyse, rakastan paljon. Seksi ei vaan pyöri päässä ollenkaan.
Toisen menot ja harrastukset myös ärsyttävät, vaikka tiedän niden olevan toiselle tärkeitä. Jotenkin vaan pelkään, että olen ärsyttävä tämän suruni kanssa ja toinen ei jaksa katsella. Tilannetta vaikeuttaa sekin, että minulla ei ole moneen vuoteen ollut kavereita saati ystäviä (ystäviä ei ehkä ikinä). En osaa muodostaa ihmissuhteita, rakkaus on aina ollut se number one ja siinä olen etevä, en silti saisi olla ärsyyntynyt toisen harrastuksista. Tunnen kuitenkin oloni erittäin yksinäiseksi kun mies on jossain harrastus reissuissaan, tällä elämänhetkellä erityisesti. Yksin ollessa tulee mieleen vain isä ja itken silmät päästäni ja olo tuntuu tukehduttavalta.
Onko tää normaalia suruaikaa, vaadinko itseltäni liikoja tällä hetkellä?
Olen seurustellut yli neljä vuotta, siitä jotain 2,5 vuotta avoliitossa tai vähän enemmän. Ikää 22. Oma menneisyys ollut vaikeaa, varsinkin lapsuus. Jossain vaiheessa suhdetta söin masennuslääkkeitä ja kävin puhumassa asioista. Suhde on siis onnellinen, oma menneisyys vaan vaivasi (itsetunto-ongelmat, yksinäisyyden tunne, kelvottomuuden tunne, onnellisuuden pelkääminen ymsyms.)
Kesällä kaikki oli vielä ihan jees, muistan seksihalujen olleen tallella ja jotenkin toi loma-aika toi energiaa kaikkeen. En ollut joka päivä sellaisessa unensekaisessa mössössä niin kuin arkiviikkoina. Elämä hymyili. No, tästä se alamäki sitten taas tuntui alkavan: Isäni sai kesän lopulla aivoverenvuodon. 7 viikkoa sairaalassa ravaamista, toivoa, epätoivoa, mietin asiaa kokoajan, töihin meneminen tuntui ylivoimaiselta, seksihalut alkoivat hiipumaan (varmaan henkisestä väsymyksestä?). Isäni kuoli alle 2kk sitten. En tiedä ymmärränkö asiaa vieläkään täysin, tunnen olevani joka päivä kuin unessa. Töihin meneminen tuntuu vastenmieliseltä (vaikka tuokin paljon muuta ajateltavaa). Kaikki energia menee kuitenkin työhön ja koulutehtäviin ja päivän päätteeksi olen valmis nukkumaan. Asenne on muuttunut jotenkin negatiiviseksi, mikään ei kiinnosta. Tekee mieli näyttää keskaria koko maailmalle. Mies kuuntelee huolia kyllä, mutta ei viitsisi aina olla valittamassa sille ja itkeä. Omat seksihalut ovat kadonneet täysin, tuntuu että olen ihan liian väsynyt mihinkään. En tunne itseäni kauniiksi tai haluttavaksi. Itkien olen kertonut, että mies voisi vaikka koskettaa enemmän tai näyttää halunsa, mutta kuka nyt haluisi koskettaa siinä mielessä negatiivista ja kiukuttelevaa naista. Kaipaan siis hirveästi enemmän läheisyyttä ja seksiä, mutta samalla vain etäännytän toista olemalla vaikea ja en pysty tekemään itse aloitetta koska ei ole haluja. Tosi vaikea selittää. Olen kuitenkin rakastellut vaikka ei just sillä hetkellä ole niin paljoa mieli tehnyt, joskus alkaa haluttamaan, mutta useimmiten meinaan alkaa itkeä koska en osaa tyhjentää enää päätäni. Mieleen tulee joku tekemätön tärkeä juttu tai sitten kuolema tai joku yhtä "positiivinen" asia. Mietin kokoajan, harrastammeko tarpeeksi seksiä ja ahdistun kun olen nyt niin haluton. Rakkaudesta ei ole kyse, rakastan paljon. Seksi ei vaan pyöri päässä ollenkaan.
Toisen menot ja harrastukset myös ärsyttävät, vaikka tiedän niden olevan toiselle tärkeitä. Jotenkin vaan pelkään, että olen ärsyttävä tämän suruni kanssa ja toinen ei jaksa katsella. Tilannetta vaikeuttaa sekin, että minulla ei ole moneen vuoteen ollut kavereita saati ystäviä (ystäviä ei ehkä ikinä). En osaa muodostaa ihmissuhteita, rakkaus on aina ollut se number one ja siinä olen etevä, en silti saisi olla ärsyyntynyt toisen harrastuksista. Tunnen kuitenkin oloni erittäin yksinäiseksi kun mies on jossain harrastus reissuissaan, tällä elämänhetkellä erityisesti. Yksin ollessa tulee mieleen vain isä ja itken silmät päästäni ja olo tuntuu tukehduttavalta.
Onko tää normaalia suruaikaa, vaadinko itseltäni liikoja tällä hetkellä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
No, juu, isäsi kuolemastahan on VASTA pari kuukautta, joten on ihan normaalia olla sekaisin surusta vielä pitkään. Multa meni samaan läheisen menettämisen suruun ja jaksamisen kanssa taisteluun 2 vuotta, vaikka mullakin on ihana mies apunani.
Anna itsellesi aikaa surra nyt ihan rauhassa. Mies on ton asian kanssa yhtä öönä kuin sinäkin eikä siksi osaa auttaa sua niin kuin sä ehkä toivoisit. Te olette molemmat yhtä avuttomia, joten turha vaatia enempää kuin mihin te nyt kykenette.
Päivä kerrallaan.
Ja jos alkaa tuntua siltä, ettet jaksa, mene lekuriin ja kerro siellä miltä susta tuntuu.
Apua tulee hakea silloin kun sitä tuntee tarvitsevansa.
Voimia ja ymmärrystä. Surukin on ohimenevä tunne, suru muuttuu ajan myötä. Nyt sä elät sitä kivuliainta aikaa kun sun täytyy hyväksyä niin paljon lopullista, mutta kaikki sussa tappelee sitä vastaan.
Minäkin itkeskelen vieläkin, varsinkin puhuessani siitä edesmenneestä läheisestäni, ja se on ihan okei. Kaikki ymmärtää mitä suru on.
Samaa mieltä kun edellinen ja paljon voimia sinulle!! Kumppanisi sentään pysyy rinnallasi. Ei kannata nyt käyttää voimia ajatteluun haluttaako vai ei. Sinulla on nyt suurempiakin asioita ajateltavana. Mun naisystäväni teki ilkeästi kun jätti juuri silloin kun häntä olisin tarvinnut. Läheiseni sairastu vakavasti ja jäin työttömäksi. Ero lamaannutti sitten lopullisesti kun jäi yksin tyhjän päälle. Siitä on nyt noin vuosi ja vieläkin rämmin siinä tunteiden suossa vaikka asiat ovatkin kääntyneet voitolle.
ainakaan sinun ei kannata alkaa rajoittamaan puolison harrastusmenoja, koska ne ovat tärkeä henkireikä hänelle, että hän jaksaisi tukea sinua jatkossakin.
Ihmettelen, että mikä on syynä ettei sinulla ole koskaan ollut ystäviä? Nythän heitä tarvittaisiin.
Oletko kokenut lapsuudessasi niin paljon häpeää ja syrjäytymistä, ettet ole uskaltautunut olla aloitteellinen ystävien saamiseksi?
Mielestäni tarvitset ammattiapua tämän surujakson selvittämiseen päässäsi, ja myös miehesi sitä kautta saisi hieman helpotusta. Muutoin hänestä tulee eräänlainen "omaishoitaja" suhteessanne, ja se ei ennusta hyvää.
Oman vanhemman kuolema on elämää mullistava juttu jokaiselle sen kokeneelle. Miten on, eikö sinulla ole muita lähiomaisia, joiden kanssa yhdessä surra? Äiti? Sisar, veli?
Vaadit ehkä liikoja itseltäsi tällä hetkellä, mutta tarvitset kyllä nyt ulkopuolista keskusteluapua. Isäsi kuolema nostaa kaikki vanhat ja ratkaisemattomat ongelmat pintaan ja ne sekoittavat pakkaa entisestään.
Yritä hakeutua jonnekin ulkopuolison auttajan juttusille, joka laittaisi asiaasi eteenpäin ja pääsisit ratkomaan sisäisiä paineita pienemmäksi.