Rakkaus on ruma sana - kaipaus soi kauniimpana. Valitettavasti molemmat tunteet ovat kadonneet ajan kuluessa ja arjen pyörityksessä. Nuoruuden ihastukset ja exät ovat niin kaukana menneisyydessä ettei heitä osaa enää kaivata vaikka kuinka pinnistelisi. Uusia kaipauksen kohteitakaan ei ole ilmaantunut.
Nyt kun sade hakkaa ikkunalautaa ja vuodenkierto on masentavimmassa kohdassaan, olisi kiva kehittää jostain kauniin melankolinen kaipaus. Sellainen miehekkään rauhallinen kaipaus, ei mikään sydäntäsärkevä itkukohtaus. Joskus otan viskipaukun, istahdan nojatuoliin ja kuvittelen olevani mies joka juo suruunsa. Mutta eihän minulla ole mitään kunnon suruja - arkea ja tylsänjärkeviä suunnitelmia vain.
Yritin miettiä miten pääsisin siihen tunnelmaan, enkä keksinyt muuta kuin päämäärätön junamatka. Junahan on aina romanttinen kulkuväline. Istuisin ikkunapaikalla, katselisin kun sadepisarat liukuvat ikkunan pintaa pitkin ja vieraan kaupungin valot toisivat etäisyyttä arkeen ja itseeni. Määränpäässä, jossain kaukana, kuljeskelisin, polttaisin tupakkaa koska yleensä en sitä tee, ja yrittäisin hetken olla yksinäinen ja mielenkiintoinen muukalainen joka selvästikin kaipaa jotakin riipaisevan syvällisin miettein.
Nyt kun sade hakkaa ikkunalautaa ja vuodenkierto on masentavimmassa kohdassaan, olisi kiva kehittää jostain kauniin melankolinen kaipaus. Sellainen miehekkään rauhallinen kaipaus, ei mikään sydäntäsärkevä itkukohtaus. Joskus otan viskipaukun, istahdan nojatuoliin ja kuvittelen olevani mies joka juo suruunsa. Mutta eihän minulla ole mitään kunnon suruja - arkea ja tylsänjärkeviä suunnitelmia vain.
Yritin miettiä miten pääsisin siihen tunnelmaan, enkä keksinyt muuta kuin päämäärätön junamatka. Junahan on aina romanttinen kulkuväline. Istuisin ikkunapaikalla, katselisin kun sadepisarat liukuvat ikkunan pintaa pitkin ja vieraan kaupungin valot toisivat etäisyyttä arkeen ja itseeni. Määränpäässä, jossain kaukana, kuljeskelisin, polttaisin tupakkaa koska yleensä en sitä tee, ja yrittäisin hetken olla yksinäinen ja mielenkiintoinen muukalainen joka selvästikin kaipaa jotakin riipaisevan syvällisin miettein.
Vastaukset 59
Vanhimmat
Miksi rakkaus on ruma sana??
Mutta kuvauksestasi tuli mieleen Mika Waltarin Sininen Yö:
Himmeän sinisessä yössä
sateen solistessa kadun asfalttiin
havahdun niin polttavaan ikävään,
että tahtoisin olla kuollut,
kun kaikki minussa huutaa,
miten olisi voinut olla,
ja ohitseni liukuvat tyhjinä
elämän ruhtinasyöt:
Juna vapisee jalkojeni alla,
liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa,
kameelin varjo kuvastuu erämaan taivasta vasten,
huulilleni syöpyy hiekan suolainen maku,
ja minä tiedän, että ainoa kotini
on jyrisevä asemahalli
juuri ennen pikajunan lähtöä,
ja että minua odottaa aurinko ja meri
siellä, missä en ole,
aina siellä, missä en ole.
-Mika Waltari-
Rakkaus -sana alkaa rumasti särähtävällä r-kirjaimella. Itse tunne taas yleensä päättyy lopulta rumasti särähtäen. Kaipaus on vielä tahraton, vapaa ja surumielisyydessään kaunis. Ehkä epäitsekäskin parhaimmillaan.
Vaikka pidänkin Waltarista niin tuota tekstiä en ole lukenut. Kiitos siitä! Mestari kun on asialla niin jälki on tuollaista. Noin suuria tunteita en toki kaipaa. Voisin lähteä ihan jostain kevytversiosta liikkeelle ja jos se tuntuisi hyvältä niin yrittäisin lisätä intensiteettiä hiljalleen.
Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla rakkauden ja kaipauksen erolla, joskin mielestäni r-kirjainta voi kauniisti sorauttaakin, ei sen tarvitse välttämättä rumasti särähtää. "Rakas" on minusta myös todella kaunis sana.
Olen myös sitä mieltä, että ehkä rakkaus on kaikessa raadollisuudessaan todellista ja kouriintuntuvaa, kun taas kaipaus enemmän haavekuvia ja idealismia. Molempia tarvitaan. Ja kyllä, tuo mieleeni tullut runo on ehkä hieman ääripäätä, mutta tunnistan itsestäni tuon viimeisen kappaleen kaipauksen - tai ehkä paremminkin sisäisen levottomuuden.
Ahaa, tie kympin sydämeen kulkee runouden kautta, hienoa, korjasin vähän tuota waltarin sepustusta, saiskohan tällä :D
Himmeänä palstalla
kirjainten solistessa näppäimistöllä
havahdun niin polttavaan ikävään,
etten tiedä kuollako vai elää,
kun kaikki minussa kuiskaa,
miten olisikaan voinut olla,
ja silmissäni liukuvat näytöllä
kympin kylmät sanat
Läppäri vapisee sylissäni,
liekki palaa valkoisessa marlborossa,
naapurin naisen varjo kuvastuu ikkunaan,
huulilleni syöpyy tupakan tunkkainen maku,
ja minä tiedän, että ainoa paikkani
on hiljainen asuntoni
ja ettei minua odota kymppi ja koti
siellä, missä en ole,
aina siellä, missä en ole.
Saisko mitä?? No ei ainakaan runofinlandiaa, sori vaan "kylmät", suorat sanat.
Anteeksi jos loukkaannuit mutta minusta se tuli aika hyvä ottaen huomioon että runoilu-uran vasta aloitin, heti napsahti parempi kuin alkuperäinen, oli niin hyvä muusa :D
Osui kyllä minuunkin, mutta en olisi uskonut sinuun. Vai yksinäiset yötkö kalvavat?
Joo, ei voi moittia jos heti Waltarin lausuu suohon!
Minähän en itse pysty arvioimaan runoutta, joten luotan oma-arvioosi.
Enhän minä loukkaantunut, ymmärsit väärin (ehkä taas kirjoitustyylini hämäsi ja kuiva huumori ei välittynyt?). Vastaisin vain tuohon kysymykseesi ”saiskohan tällä”. Ei tuo nyt varmaan huonoimmasta päästä yritelmiä ole ollenkaan, mutta hiukan on vielä Waltariin matkaa.. :)
ja pidän kyllä runoista ja aforismeista, muttei se tarkoita että minulle sopivan miehen niistä välttämättä täytyy pitää tai niitä kirjoittaa.
Heh heh, missä kohtaa oli puhe yksinäisistä öistä? Taidamme tulkita runoa ja mieltää tuon sisäisen levottomuuden hyvin eri tavalla, jos sinä sen noin miellät?
Minulle tuo viimeinen kappale (ja asia jota sisäiseksi levottomuudeksi kutsun) on ”osunut” jo teinivuosista asti, mutta merkinnyt seuraavia asioita: 1) palavaa halua ja kaipuuta oppia, nähdä ja kokea monia eri asioita tässä elämässä (joka ei aina ole helppo tie), 2) sitä mahtavaa tunnetta, kun on uuden asian äärellä elämässä, esim. matkalle lähdössä, mutta toisaalta myös 3) tuon palon ymmärtämistä ja kanavoimista oikein omassa elämässä.
Mietin tuota sanaa kaipaus mielessäni ja pohdin sen merkitystä. Mitä eroa on ikävällä ja kaipauksella, vai onko niillä eroa?
En minä sitä omalla kohdallani noin mielläkään (siis yksinäisyyden kautta), vaan aika samalla tavalla kuin sinäkin. Olisin vaan ajatellut, että sinä olet jo levottomuutesi saanut hoidettua. Siksi siis jouduin arvailemaan, että mistä voisi olla kyse?
Edelleen taidamme mieltää sen eri tavalla, koska ainakin oma sisäinen levottomuuteni on sellaista, etten usko että se koskaan häviää. Se on ollut minussa aina (olen syntymälevoton) enkä usko että tulen sen osalta muuttumaan, se ei ole ”hoidettavissa”. Voi olla että vuosien kuluessa se hieman muuttaa muotoaan, muttei koskaan katoa. Vähän kuin Teemu Selänne, jonka motto on ”kehitys loppuu tyytyväisyyteen”.
No googlehan tuohon osaisi paremmin vastata, muttei niillä välttämättä eroa olekaan - riippuen toki asiayhteydestä ja lukijasta/tulkitsijasta. Näin äkkiseltään kuitenkin sanoisin, että kaipauksella on ehkä positiivisempi "kaiku" kuin ikävällä. Ehkä johtuu siitä, että ikävää käytetään myös negatiivissävytteisessä tarkoituksessa kuvaamaan jotain pitkäveteistä, tylsää jne.
Kai se joillain loppuukin? On itselläni ainakin laantunut jonkun verran.
Teemuselännemäinen levottomuus taas on aika erilaista kuin "ätmimäinen" levottomuus, jossa kokee jäävänsä paitsi ilman, että on päässyt alkuunkaan. Tai ehkä näissä pohjimmiltaan kyse samasta halusta saada, nähdä, kehittyä ja kokea. Toinen on vaan jo saanut kaiken ainakin yhdellä elämänalueella ja se varmaan tuo myös mielenrauhaa, vaikkei levottomuutta kokonaan poistaisikaan.
Eikö kaipaus voi kohdistua myös sellaiseen, mitä ei ole kokenutkaan? Esimerkiksi voisi kaivata Brasilian rannoille, mutta niitä ei voi ikävöidä jos ei ole nähnyt niitä aiemmin?
No joo, kuten sanoin, muuttaa muotoaan, ehkä laantuenkin, mutta totaaliloppumista minun on vaikea kuvitella. Se olisi mielestäni melkein kuolemista, elämänjanon sammumista. Teemukin on varmaan tyyppinä sellainen, että sitten kun lopettaa pelaamisen, niin hänen on kehitettävä jotain muuta mielekästä toimintaa. En oikeastaan näihin palstateorioihin tai parisuhdemenestykseen tätä asiaa sekoittaisi, koska ainakin omasta mielestäni kyseessä on syvempi elämänasenne. Moni menestyy esim. urallaan vaikkei parisuhderintamalla menestyisikään. Toki jonkun palasen puuttuminen voi tuota mielenrauhaa syödä – mutta samalla tavalla tämä kuvaamani levottomuus voi mielenrauhaa syödä, jos ei sitä osaa oikein kanavoida.
Minusta oikeastaan mielenkiintoisempaa onkin se, että joku pystyy jo hyvin nuorena kohdentamaan oman kiinnostuksensa/energiansa jollekin melko kapeallekin alueelle – esim. nyt Teemu jääkiekkoon. Eli sikäli tuo Teemun elämänmoton lainaus ei tähän levottomuus -keskusteluun sovi, koska hänhän on ollut koko uransa äärimmäisen fokusoitunut tiettyyn asiaan (joskin sitten kehittynyt siinä huipulle). Oma levottomuuteni, siis nimenomaan työ- ja harrastuskuvioissa, on sellaista poukkoilevaa, haluaisin tehdä vähän kaikkea ja olen monenlaisista asioista kiinnostunut. Olen joskus näitä hyvin fokusoituneita ihmisiä kadehtinut (esim. kavereita, jotka tiesivät jo yläasteella miksi haluavat isoina tulla), mutta toisaalta sitten tämä minun oma poukkoileva tyylini on tuonut eteeni mahdollisuuksia ja kokemuksia, joita en olisi voinut saavuttaa tai kokea, jos olisin ollut hyvin fokusoitunut. Eli puolensa kai kummassakin, fokusoitumisessa ja laaja-alaisuudessa :)
Vai onko sinulla kyse poukkoilevasta fokusoinnista?
Sen verran liittyy palstateorioihinkin, että on myös ätmejä, jotka eivät ole pärjänneet missään. Tuo Waltarin runokin näyttäytyy eri tavoin niille, jotka eivät intohimostaan huolimatta pääse eteenpäin. Selänne on päässyt juuri sinne minne on halunnut, mutta joku juniorikaverinsa oli yhtä fokusoitunut, mutta syystä tai toisesta ei päässyt ammattilaiseksi. Tällöin ne ohi menevät yöt, muualla ovat onnenhetket tms. näyttäytyvät haikeina pettymyksinä, eivätkä vain uusina mahdollisuuksina tämän nykyisen valloituksen jälkeen.
Teemu melko varmasti satsaa johonkin muuhun uransa jälkeen, mutta on todennäköisesti siinä muussa paljon huonompi kuin kiekkoilijana. Mahdollisesti bisneksensäkin kusevat. Silloin mitataan kuinka vahva se liekki hänelläkään on? Jääkö tyytyväiseksi eläkeläiseksi lätkämiljooniensa varaan vai kestääkö päänsä hakkaamista mäntyyn ja välillä koivuun uutta alaa yrittäessään? Vai onko multilahjakkuus, joka ei ajaudu umpikujaan missään?
Samalla se yhtä fokusoitunut, mutta vaikka lahjattomampi tai huonommin tukea saanut juniorikaveri on voinut lätkäpettymyksen jälkeen pettyä opinnoissaankin ja lopulta liekkinsä hiipunut tai kokonaan sammunut, vaikka se syntyjään olisi ollut yhtä vahva. Nykyisin on sitten työtön ätminkäinen, mt-tapaus.
Sitä en tiedä kuinka vahvasti jo sammuneen liekin voi saada palamaan vai voiko?
Alkaa mennä jo aika kauaksi aloituksesta, mutta totta tuo poukkoileva fokusointi. Teen asioita täysillä, siksi (minun) pitää välillä fokusta vaihtaa, muuten kyllästyisin, esim. töissä. Minun liekkini ei pysyisi yllä rutiineissa/haasteettomuudessa tai kielloissa olla poukkoilematta/harhailematta.
Ymmärrän tuon vertauksesi ätmeihin ja selväähän se on, että runo näyttää erilaiselta lukijasta riippuen. Pitää kuitenkin muistaa, että luultavasti niistä Teemun junnujäkiskavereista, jotka eivät ammattilaisiksi päätyneet, suuri osa on ”taviksia”. Eli päätyivät johonkin ”normiduuneihin” ja parisuhteisiinkin (50 % eroten, tietty, tilastojen mukaan). Ääripäät ovat aina harvinaisempia.
Mutta tuosta mitä kirjoitat toistuvista pettymyksistä ja liekistä niin päästään kyllä jo aika isojen asioiden äärelle, esim. ketä pidetään menestyneenä? (kenen mittarit). Tai jos junnujäkis ei johda ammattilaisuuteen, niin määrittääkö se pettymys ko. henkilöä koko loppuelämän? (selviytymiskeinot). Entä mikä on vanhempien ja muun ympäristön rooli nuoren aikuisen tukemisessa ja uusien fokuksien etsinnässä, liekin ylläpitämisessä? Entä kuinka sallittua on fokuksen hakeminen tai poukkoileva fokusointi? (omat ja ympäristön odotukset sekä tuki).
Kirjoitin tuossa nuoresta aikuisesta, koska uskon, että nuoruudella on suuri merkitys. Jos esimerkiksi ympäristön odotukset ovat äärimmäisen kovat ja menestyksen mittarit todella korkealla, niin nuoren voi olla vaikea/mahdoton kokea onnistumisen tunteita ja mahd. ajautuu pettymyskokemusten kierteeseen. Samalla tavalla suoriutuva, mutta toisessa perheessä elävä, nuori voi saada täysin erilaiset eväät elämäänsä jo sen takia, että toisessa perheessä rimaa ei laiteta niin korkealle. Puhumattakaan sitten muista mahd. vaikuttavista tekijöistä, kuten vanhempien tai lasten mt- tai päihdeongelmista.
Eli vaikka Teemulla mahdollisesti pelaamisen lopetettuaan on haasteellinen paikka edessä, niin hän saattaa olla haasteisiin tietyllä tapaa valmiimpi kuin moni muu (aiempien menestyskokemustensa takia). Toisaalta korkealta voi pudota aika kovaa jos sitä uutta fokusta ei löydy (vrt. Matti Nykänen) ja toisaalta huipulla jo kerran olleella paineet menestyä voivat olla aivan erilaisia kuin meillä muilla.
Minä itse tiedän joitakin tapauksia, joissa jo sammunut liekki on saatu palamaan, joten haluan uskoa myös siihen mahdollisuuteen. Paljon työtä se on vaatinut, eikä liekki ole välttämättä palanut niin kirkkaana kuin se ehkä olisi voinut palaa jos menneisyys olisi ollut toisenlainen. Mutta jonkinlainen liekki kuitenkin on yleensä parempi kuin ei mitään. Joskin tähän samaan hengen vetoon täytyy vielä todeta, etteivät kaikki ”pala” samalla tavalla, eikä tietenkään ole tarviskaan. Onko tämä ero synnynnäistä vai opimmeko sen? Vai sekä että?
Tietenkin olennaisinta on omien odotuksiensa täyttäminen ja omia haaveita tavoitellessa menestyminen. Joskus tietenkin vaikea etenkään nuorena erottaa omia ja vanhempien asettamia tavoitteita. Mutta ihan itsekin voi asettaa itselleen tukahduttavat tavoitteet, etenkin jos työkalupaketti ja tuki ei sitten ole sillä tasolla kuin itse uskoo ja pitäisi olla tavoitteiden täyttämiseksi.
Selänne on varmasti oppinut työntekoa ja sen mitä menestys vaatii, mutta ymmärtääkö hän, että lätkämenestyksensä vaati myös tuuria? Ja koska salama harvoin iskee samaan puuhun kahdesti, hän todennäköisesti ei tule enää vastaavaa menestystä näkemään. Myös epäonnistuminen täysin on mahdollista. Sitä hän ei ainakaan työurallaan ole tähän mennessä kokenut, vaikka on jo päälle 40v. Ellei nyt hävittyjä pelejä sellaiseksi laske? Tuskinpa, etenkään joukkueurheilussa.
Niillä tavisjunnukavereilla tavistöissään liekki on luultavasti hiipunut, vaikkei sammunut kokonaan. Totta kyllä, että suurin osa heistä on ihan taviksia, eikä ätmejä.
Ja tietysti pettymyksistä ylipääsyssä ja uuden fokuksen haussa paljon riippuu ympäristötekijöistä ja varmaan luontaisesta sinnikkyydestäkin.
Uskoisin, että liekin voimakkuuskin, kuten melkein kaikki ominaisuutemme, ovat yhdistelmä synnynnäistä ja opittua. Sitä en ala arvailemaan, että onko geenien osuus 10 vai 50%?
Niin, olennaisinta olisi tosiaan omaehtoinen elämä, mutta minusta tuntuu, että aika moni on sen kanssa aika hukassa. Voi olla että olen väärässä, mutta siltä tuo aika usein näyttää, valitaan esim. ala vanhempien suosituksesta tms. Tai sitten ei uskalleta pitää omaa tahtoa elämänvalinnoissa, tai ei olla rohkeita ja vaihdeta siinä kohtaa kun huomataan, että ala, työpaikka, parisuhde tms. ei nappaa. Ollaan vaan, jatketaan samassa, kun ei uskalleta lähteä. Siinähän se liekki hiipuu monella kun sitä itse tukahduttaa? En kritisoi ihmisten valintoja, kritisoin sitä, että ihmiset eivät tunnu valintojaan oikeasti, syvällisesti miettivän, vaan sitten sinnittelevät (ja ehkä valittavat) tyytymättöminä..
En osaa Selänteestä sanoa, mutta monia muita menestyneitä kuunnellessa he kyllä usein mainitsevat myös tuurin. Aika harva ehkä edes kehtaisi väittää, että saavutukset ovat vain omaa aikaansaannosta? Tätä kyllä näkee keskitasossa (kun ehkä pissi noussut hieman päähän), muttei enää niinkään todellisten menestyjien keskuudessa, heistä moni puhuu aika nöyrin(kin) sanakääntein. Joku ehkä aidosti, toinen ehkä esittääkseen?
En tiedä, mutta voisin kuvitella, että Selänteelle isohkoja pettymyksiä tähänastisella urallaan ovat olleet loukkaantumiset. Niitä hänellä on kuitenkin ollut aika paljon ja niiden johdosta ollut sivussa aina silloin tällöin. Loukkaantumiset ovat urheilijalle aina isohkoja takaiskuja (pettymyksiä siihen että kroppa ei kestänytkään kaikkea mitä ehkä olisi toivonut, tai puhdasta harmistusta huonosta tuurista jos onnettomuudesta kyse). Olenkin joskus miettinyt, että onko sillä, että hän on vielä uraa jatkanut, viime aikoina aina vuoden kerrallaan, mitään tekemistä sen kanssa että hän haluaisi saada joko nimensä kirjoihin yhtenä iäkkäämmistä NHL-pelaajista, taikka sitten mahdollisesti kyseessä hänen oma sisäinen kamppailunsa – jonkinlainen testi/osoitus, siitä kuinka kovalla työnteolla hän saa kroppansa venymään vuodesta toiseen. Minulla ei siis todellakaan ole mitään sisäpiiritietoa, kunhan spekuloin. Onhan myös mahdollista, että hän vain rakastaa lajia niin paljon, ettei malta lopettaa.
Joo, en osaa kanssa sanoa tuosta peritty versus opittu –puolesta tai prosenttiosuuksista. Isoja eroja kuitenkin näen ihmisissä, mm. omissa alaisissani.
Yksi ongelma on siinä, ettei tajuta vaihtaa ja seurata liekkiä, toinen juttu taas se, että on henkisiä estoja, yleensä pelkotiloja. Tai omat kyvyt eivät vaan riitä. Ja aika usein juuri pelätään sitä omaa kyvyttömyyttä ja siksi ei yritetäkään. Toisinaan tuomio kyvyttömyydestä tulee myös ulkoa; samassa lätkäaiheessa jatkaakseni, moni sittemmin huikean urheilu-uran tehnyt on saanut junnuna ns. kenkää valmentajaltaan, joka ei ole häneen uskonut. Kuinka monelta on sitten omakin usko loppunut siinä kohtaa? Joillain ei edes omasta uskosta kiinni, jos vaikka läheltäkään kotia ei ole sitten löytynyt toista joukkuetta, jossa pelata.
Tässä välissä täytyy tarkistaa mitä muuta kommentoitavaa olikaan. Kännyllä kun näpyttelen.. joihinkin juttuihin en kommentoi vain siksi, että ei ole lisättävää.
Niin Selänteestä: onhan hänellä ollut loukkaantumisia, mutta ne kuuluvat lajiin. Tasonsa ei kuitenkaan ole juuri tippunut kuin sillä yhdellä Coloradon kaudella. Ei puolen vuoden-vuoden loukkaantumisia ja tason notkahduksia voi mielestäni mitenkään verrata siihen pettymykseen mikä seuraa elinikäisten urahaaveiden romuttumisesta, kuten voi käydä jos on haaveillut lapsesta asti vaikka lääkäriydestä, eikä sitten tärppääkään lääkikseen hakiessa tai itse lääkiksessä ei pärjää.
Kuvittelisi myös jokaista ammattiurheilijaa ajavan halun saada kaikki irti kropastaan. Tosin ihmeellistä kyllä, näinhän se ei ainakaan vielä SM-liigatasolla näytä olevan, vaan kolmekymppisetkään kiekkoilijat eivät välttämättä tajua juuri mitään ravinnosta, treenistä, lihashuollosta.. Selännekin sanonut nuorempana vetäneensä lahjoilla ja.vasta vanhemmiten pakonkin edessä omaksuneensa kokonaisvaltaisen ammattiurheilijan elämäntavan.
Suurimman motiivin hänelleuskon kuitenkin tulevan peli-ilosta ja tätähän on itsekin toistellut. Ehkäpä pieni mahdollisuus olympiakultaan motivoi myös täksi kaudeksi.
Niin, voi olla kyse pelkotiloista ja joko todellisesta tai kuvitellusta kyvyttömyydestä, mutta joskus myös siitä, että vallitsevaan olotilaan on totuttu ja pelätään mukavuudenhalussa tms. muutosta liikaa. Mutta oletko sinä ollut koskaan tilanteessa jossa olet liekkiäsi seurannut, siis joku todella iso elämänvalinta, vaikka kaikki muut, mahd.oma järkesikin olisi sanonut ettei ehkä kannata? Mutta sinun on ollut "pakko", koska sinusta on tuntunut ettei muuta vaihtoehtoa ole? Järjellisesti kyllä vaihtoehtoja on, mutta pelkona se, että jos et liekkiäsi seuraa niin pääsi pamahtaa tms.? Siis mahdollista myös toisin päin, että liekki niin vahva että seuraamatta jättäminen pelottaa, tai ei tunnu edes todelliselta vaihtoehdolta. (noilla junnuvalmentajiensa lyttäämillä on esim. voinut olla näin ja he ovat jatkaneet ja menestyneet "against all odds")
Toki loukkaantumiset kuuluvat ammattiurheiluun, mutta on niissä silti aina se elementti, että "olikohan tämä ura tässä, toivunko?". Ja vaikken ammattiurheilija olekaan ollut, niin tiedän, että kaikki enemmän tai vähemmän vakavissaan treenaavat sekä inhoavat että pelkäävät loukkaantumisia, koska ne katkaisevat tuon lajin harrastamisen joko väliaikaisesti tai pahimmillaan lopullisesti (ja ammattilaisten kohdalla uran). Paradoksaalisesti tietysti loukkaantumisia ei voi/saisi pelätä, koska se vaikuttaa suoritukseen... Mutta siis myös väliaikainen tauko lajissa on pettymys, koska siihen lajiin se palo on..
Totta ettei ehkä noita mainitsemiasi tilanteita voi verrata, mutta jos joku loukkaantumisista olisi uran päättänyt (mikä riski aina on), niin silloin tietysti tilanne eri. Onhan Selänne "investoinut" omaan uraansa hieman enemmän (vuosissa ja uurastuksessa) kuin lääkikseen ekaa kertaa pyrkivä.
Totta tuo olympialaiset, muistanko ihan väärin, vai onko suurin osa Selänteen maajoukkue-esiintymisistä jäänyt hieman odotettua vaisummiksi (ainakin näistä viimeisimmistä)? Ei ole niissä päässyt ihan samanlaisiin pisteisiin kuin kotikaukalossaan?
Vähän toisaan säikähdin että pitikö sitä nyt mitä sattuu taas hölöttää, ei aina ihmisisitä tiedä miten ovat herkkiä loukkaantumaan ja kun tuo runo sinulle ehkä tärkeä/henkilökohtainen niin ajattelin jo vähän liiallisen mauttomuuksiin menneeni taas vaihteeksi mutta kiva jos ei vaurioita tullut kuitenkaan :)
Ei minulla ole ollut tuollaista tilannetta, vaikka olen oikeastaan sellaista jopa kaivannut. En sitten tiedä kuljenko niin laput silmillä, etten edes huomaa noita mahdollisuuksia? Vai hakeudunko enemmän tasaisen varmasti savua kohden?
Selänteen "uudelle uralle" eli viimeisille 10 vuodelle loukkaantuminen saattoi tehdä hyvää, kun silloin laittoi kaiketi asenteensakin uusiksi ja alkoi aidoksi huippu-urheilijaksi.
Uskomuksesi Selänteen maajoukkueurasta kertonee eniten suomalaisuudesta / urheilufaneista: Selänne on nimittäin olympiahistorian pistepörssin ykkösenä, siis kaikki maat mukaanlukien. Lisäksi piste / peli-lukemansa ovat niin MM-kisoissa kuin olympialaisissakin kovempi kuin uskomattomalla NHL-urallaan. Mutta totta kyllä, viime olympialaisissa oli vaisu ja jäi maalitta. Mielestäni kuitenkin suomalaiset tai ainakin osa suomalaisista on turhaan pettynyt häneenkin jo vuosien ajan, kun ei ole tehnyt maalia ihan joka pelissä. Odotukset siis epärealistiset ja kun ne eivät aina täyty, niin haukutaan pystyyn. Ja koska tämä on yleinen ilmapiiri, jää sinunlaisillesi ilopillereillekin mieleen lähinnä epäonnistuminen.
Kaipaus voi kohdistua myös sellaiseen, joka osaa sanoa "kaipauksella".
Ai, onko tosiaan noin? Mutta siis pistepörssijohto koskee vain olympialaisia, vai myös MM-kistoja? Minä puhuin laajemmin maajoukkue-esiintymisistä, mutten kyllä tiennyt tuota olympiapistepörssijohtoa – olisin kuvitellut, että noilla johtopaikoilla enemminkin joku Jagr tai jompikumpi Sedinin veljeksistä. Mutta joo, se on jännä minkälaisia mielikuvia sitä päähän jää ja median voima on joskus pelottavakin, joskin täytyy sen verran ”puolustella”, etten tuossa sitä totuutena julistanutkaan – sen verran oppinut ettei omiin mielikuviin aina ole luottamista :)
Vielä noista liekin-seuraamistilanteista: voit olla toisaalta tyytyväinen, jos sinulla ei sellaista vahvaa tunnetta ole ollut, jossa olisi ollut tarve suunnitellulta reitiltä poiketa tai tehdä brutaalitäyskäännös. Jos nyt miellämme asian samalla tavalla, niin olisit kyllä ne tilanteet huomannut, sitä ei voi olla huomaamatta. Parempikin siis jos reitti on selkeää, rauhallista etenemistä.
Ei vaurioita, ei sentään. En helpolla loukkaannu. Joskus vastaus saattaa vaan pärskähtää aika pikaisesti, joten ei niitä pärskähdyksiäkään kannata vastapuolen liian vakavasti ottaa :)
Toisaalta ne suunnanmuutosliekinseuraamiset voisivat olla muutos kohti aitoa itsensätoteuttamista, kertariuhtaisu pois harmaasta arjesta. Tietysti pitkäjänteinen, ahkera, fiksu ja päämäärätietoinen pääsee samaan itsensätoteuttamiseen suunnittelmallisestikin. Minulta vaan tuntuu puuttuvan joitain noista ominaisuuksista.
Selänne on MM-kisoissakin tehnyt pisteitä samoilla tehoilla, mutta all time-rankingiaan en tiedä. Tuskin ykkönen kuitenkaan, kun osallistunutkin suhteellisen harvoihin kisoihin. Eikä muuten ollut mukana kumpanakaan mestaruusvuonna, mahtaako tuo sitten kertoa jotain joukkuekemioista, joihin Selännettä ei ole kaivattu?
Sitähän ne kertariuhtaisut nimenomaan ovat, mutta joskus tuntuu että ihminen tekee omasta elämästään turhan vaikeaa, esim. rakentanut jotain päämäärätietoisesti riuhtaistakseen sitten itsensä siitä irti... Muttei kuitenkaan voi olla elämättä toisin. Se on osa tuota asemahallifiilistä tuossa runossa.
Samaa joukkuekemia-asiaa olen joskus miettinyt (onkohan Teemu kuinka starba suhteessa muihin?); olisikohan ollut viime Olympialaisissa (kuitenkin viimeksi kun Selänne oli maajoukkueessa), kun tuntui, ettei Selänteen kenttä aina saanut peliään yhteen hitsattua – jolloin tietysti ei Selänteen taidot aina päässeet oikeuksiinsa. Ihan mielenkiintoista nähdä mikä vaikutus ”uudella” valmentajalla on asiaan, ilmeisesti (?) ainakin valmennustyyli on hyvin erilainen kuin Jalosella.
Taitavat liittyä Selänteen ongelmat maajoukkueessa valmennus-pelitapa eroihin NHL vs. Eurooppa. Selänne on jo 20v pelannut toisella puolella ja sinä aikana taktiikat kehittyneet Suomessa valovuoden. Selänteelle tuossa iässä vaikea sopeutua aivan eri tyyliin, varsinkin kun ei taida edes uskoa sen toimivuuteen. Nuori Selänne ehkä taipuisi helpommin valmentajan tahtoon. Toisaalta tulevissa kisoissa Selänne ehkä ensimmäistä kertaa maajoukkueessa ei ole joukkueen ykköstähtiä pelillisesti, joten nyt on varmaan pakko taipua jos mielii pelata.
Millaisissa tilanteissa sinä olet seurannut liekkiäsi?
Olet varmaan oikeassa Selännettä koskien, tai ainakaan en lähde olemaan eri mieltä oman rajaavaisen tietämykseni pohjalta.
Minun elämääni on joitakin isoja valintoja liittynyt liekistä johtuen. Esim. heti lukion jälkeen pidin oman pääni kaikkien neuvoja vastaan ja tein aika radikaalin ratkaisun. Ratkaisu liittyi enemmän opintoihin/uravalintaan, mutta se johti mm. teinirakkauden päättymiseen. Vanhemmatkin olisivat ehkä laittaneet välit poikki, ellei olisi ollut ”laaja luotto” muista tekijöistä johtuen.
Nyt olen puolestaan ammatillisesti tilanteessa, jossa minun ei kannattaisi omaa venettäni yhtään keikuttaa (olen saavuttanut sen mitä halusinkin, itse asiassa enemmänkin). Mutta olen viime aikoina ryhtynyt miettimään irtiottoa, esim. ulkomaille töihin lähtemistä tai tauon ottamista, pitkää matkaa, tai vapaaehtoistyötä kehitysmaassa. Yritän jarrutella itseäni (”ei kannata ammatillisesti, joudut irtisanoutumaan, joudut myymään kotisi, kauhea säätö asioiden hoidossa, et luultavasti saa yhtä hyvää duunia palatessasi, et löydä yhtä mukavaa/edullista kotia palatessasi”), mutta mitä enemmän yritän jarrutella, sitä enemmän se ruokkii liekkiä…
Kympin Nainen täräytti ikisinkulle, joka yritti tulla mieskolmekakkosen reviirille. Flirttiä on vain flirttiä, mutta silti tuntuu olevan kovin tärkeää kenen kanssa sitä flirttailee.
Minusta ihan normaalia jos kaiken saatuaanaalkaa suunnitella uusia kuvioita.
Olipa huono teinirakkaus.
Betauros yritti alfanaarasta, joten ihan luonnollinen reaktio tuo tiuskaisu.
Niin ehkä se on noinkin, joskin ”kaiken saaminen” on kyllä liioittelua. Sitten siinä on se tärkeä puoli, että jos on moneen asiaan tyytyväinen, niin miksi taas pitäisi fokusta vaihtaa, poukkoilla? (asunto jne on järjestelykysymyksiä, mutta sitten on joitakin oikeita riskejäkin). Toisaalta, miksei poukkoilla jos se on mahdollista?
En sanoisi myöskään että oli huono teinirakkaus, varsinaisesti. Olisi voinut olla ehkä sovittelevampi, joustavampi, edes keskustella joistakin tarjotuista ratkaisuvaihtoehdoista. Mutta minulle toki huono sikäli että yritti tukahduttaa liekkini edes keskustelematta. Ensimmäisenä suhteena kuitenkin hyvä, opetteluahan ne teinisuhteet usein ovat.
Ikisinkku yritti runoilla mutta ei sitä saa yhden virheen takia tuhota.
Itse en vaan ymmärrä miten rakkaus voisi kaatua opiskeluvalintoihin?
Ei kannata elää riskien kautta.
Tuli mieleen pari liekinseuraamistapausta itseltänikin. Tosin ne eivät ehkä niinkään ole olleet minkään seuraamista kuin irroittautumisia vanhasta ja turvallisesta, mutta ahdistavasta. Eli alanvaihtoja oikeastaan, joissa taloudellisesti olen varmaan hävinnyt, mutta ehkäpä saanut mielenrauhaa heittäytyessänikin.
No se tilanne/valinta oli laajempi kokonaisuus kuin pelkkä opiskeluvalinta, mutten sitä nyt viitsi tässä enempää avata. Osin siihen liittyi muutto muualle. Mutta monimutkaisen asian voisi kai pelkistää siihen, että mies(poika) piti omaa valintaansa tärkeämpänä, minun olisi kuulunut seurata, koska myös minulla olisi ollut samalla paikkakunnalla hyvä opiskelupaikka. Mutta kun se oli ”vaan” hyvä, ja se toinen vaihtoehto oli se liekki. Oikea ratkaisuhan se minulta oli totta kai, mutta silloin vaikea, vaikea myös siksi että vanhemmat ja moni järjellinen syy olivat pojan ehdotuksen kannalla.
Tarkoitatko tuolla ei-riskien-kautta-elämisellä sitä, että keskittyy mahdollisuuksiin, ei riskeihin? Joo, näin olen aina tehnytkin. Mutta riskit kannattaa tiedostaa/arvioida, ja sitten jos mahdollisuudet ovat suuremmat, niin riskit laitetaan sivuun ja keskitytään mahdollisuuksiin. Riskit käsitellään sitten jos/kun tarpeen.
Ja samasta asiasta, ainakin hyvin pitkälle, on omissa esimerkeissäsi mielestäni kyse. Vanhaan ja turvalliseen on helppo jäädä jumiin jos ei ole tarkkana. Eihän siinäkään mitään vikaa ole, jos se vanha ja turvallinen edelleen toimii, mutta jos ei toimi, niin sitten eri asia.
Elämänrikkauden ja kokemuksien kannalta vanha ja tuttu ei oikein toimi. Mutta henkilöstä kiinni tietenkin mitä haluaa.
Riskit ja mahdollisuudethan kulkevat yleensä käsikädessä.
En minä ymmärrä sitäkään, että muutto lopettaisi rakkauden. Vakipanojutun voisikin laittaa tauolle.
Heh, arvon analysaattorit taas vauhdissa, pari pientä huomiota:
1. ei ole mitään reviiriä, jos/kun on, niin minä määritän sen :)
2. flirttiä voi olla olemassa vain kun on ensin jonkunlainen keskusteluyhteys. Monesta syystä (mm. vakinikkiä käyttävien vähäisestä määrästä) johtuen keskusteluyhteys tällä palstalla harvemmin syntyy. Meillä on kyllä jonkunlainen keskusteluyhteys Ikisinkun kanssa, mutta se kaatuu usein merkittäviin eroihin mielipiteissämme.
3. Alfa- tms. päätelmiä en välttämättä näiden palstajuttujen pohjalta tekisi – jos niitä on tarpeen tehdä ylipäätään. .
Et nyt ymmärtänyt. Pointtihan tuossa kokonaisuudessa oli se, että teinirakkaus ei enää taipunut aikuismaisempiin ongelmanratkaisukeinoihin eikä siksi selvinnyt elämänmuutoksesta.
Ei muuta kuin myrkkyä elämää.. näin rakkaus kuolee ihmisen kanssa... Ei ole ihmistä .. ei ole ongelmaa..
En näe onko tässä vastattu minulle vai mies32lle, mutta jos minulle kommentoit, niin en ymmärrä mistä puhut?
Taipumistahan nuo tilanteet vaativat.. mutta.miksei sitä teinillä olisi? Meneekö teinillä useampi asia rakkauden edelle? Vai oliko rakkauskin jäänyt jo ohitettuihin teinivuosiin?
Kyllähän sitä monella teinillä varmasti onkin, siis taipumiskykyä. Ehkä teinit taipuvat jopa enemmän kuin aikuiset, koska ovat lähes symbioottisia ensimmäisissä suhteissaan.
Minäkin olin valmis erilaisiin ratkaisumalleihin, joita ehdotin tilanteessa, ts. kompromissia. Ongelmana oli se, että toinen ei halunnut edes keskustella asiasta. Minä taas en sitten taipunut toisen jyräävään tahtoon ja keskustelemattomuuteen. Eli kyseessä myös se, että elämänmuutos toi esille puolia meissä kummassakin, joita sopuisa lukioaika ei ollut esiin tuonut.
Toki olimme myös nuoria, mutta kyseessä myös hyvä esimerkki siitä, kuinka joskus parisuhteessa toisesta voi tulla vasta vuosienkin jälkeen esiin yllättäviä piirteitä kun elämäntilanne muuttuu, tulee joku kriisi tms. Muistan vieläkin hämmästykseni, kuinka toinen oli niin ehdoton, että ”his way” oli ainoa vaihtoehto. Kun sanoin että onhan minulla ”highway” niin poikaystävä oli yhtä hämmästynyt, ellei enemmän.
Kuulostaa siltä, että sinä tuossa olit oikeammassa, riippuen tietysti tarkemmasta tilanteestakin eli oliko pojalla vahvoja perusteluja tai oliko jompikumpi valmis etäsuhteeseen? Minusta toisen pitää antaa muuttaa opiskeluiden / töiden perässä ja elää sitten vaikka etäsuhteessa jonkun vuoden. Tietysti kokonaisuus huomioiden, ehkä vähän ketuttaisi jos nainen haluaisi lähteä kassatyön perässä toiselle puolelle maata jos itselläni olisi ns. tärkeämpi työ ja lupaisin myös elättää häntä.
En nyt tässä enää lisäselvityksiä pyri tivaamaan, kunhan vaan kirjoittelin ajatuksiani.
1. Tässähän oli selvä alfanaaraan vastaus :D
2. No näinhän se on, itsekin luulen että siihen tangoon vaadittaisiin ihan yksityinen kanava ;) Noista merkittävistä eroista in real life en olisi niinkään varma, vaikka siis tässäkin asiassa vähän eri mieltä siis mutta kuitenkin, erot ei lienee niin suuria että ne mitään oikeasti kaataisivat :).
3. kts. kohta 1.
Joo, taitaa ”selittelyt” piisata, mutta sen verran sanon vielä että etäsuhde oli yksi kompromissiehdotuksistani (vieläpä monien ehdotusten joukossa). Pakko sanoa, että liekkipaikkani oli kyllä niin kaukana, että olisihan sekin haastavaa toki ollut, mahdollista silti. Mahdollista olisi hänen myös ollut seurata minua, mutta siitä ei voinut edes keskustella.
Pääongelma olikin tuo keskustelemattomuus ja ehkä myös se, että toinen ei tajunnut kuinka tärkeä se liekkivaihtoehto minulle oli. Poikaystäväni siis luuli, että vaihtoehtoni olivat jotakuinkin samalla linjalla. Totta kai hän silloin koki loukkaavana että halusin mieluummin olla muualla. Minä puolestani koin loukkaavana sen, että miten läheinen ihminen ei tajunnut että vaihtoehdot eivät todellakaan olleet samalla linjalla, vaan päinvastoin kuin yö ja päivä, tai miksei hän voinut tajuta miksi liekkiini liittyvät muut asiat tekivät siitä vaihtoehdosta minulle mahdottoman kieltäytyä. Mutta sellaista se välillä on, ei voi mitään.
Seppo hei, tuskin se Waltarin poitsukaan ihan täydellinen on. Vai onko?
Rehellisyyden nimissä miksi esittää edes kaipaavaa jos ei todella ole?
Olisihan siinä jotain hienoa että osaisi vielä kaivata, vaikka jotain täysin tavoittamatonta. Minulla on ainakin elämä käynyt liian järkeväksi. Tunteetkin ovat nykyään järkeviä ja taloudellisia. Kun en saa ihastua enkä rakastua, niin haluaisin edes kaivata! Mikä olisi sen hienompi tunnetila kuin syvä, romanttinen, toivoton kaipaus?
Rikas kaipaa, ettei enää ole mitään kaivattavaa.
Kun kaikki on jo saavutettu, matka on kuljettu päätökseen.
Parempi oli köyhänä, kun vielä jotain jäi puuttumaankin.
Et saa ihastua etkä rakastua?
Rauha on hieno tunnetila.
Tarkoitin vain että tilaisuuksia ihastumiseen ei ole tullut pitkään aikaan, joten on pieni todennäköisyys että niitä tulisi jatkossakaan.
Eihän rauhassakaan mitään vikaa ole, mutta vähän tylsää se kieltämättä on. Ei siitä ole tehty kovin mieliinpainuvia lauluja, elokuvia tai kirjoja. Saako siitä hyvää elämääkään? Ainakin pitäisi olla mausteina muitakin tunteita jotta sen hienous tulisi esiin.
Näinhän se vähän meinaa olla. Toivoisin kuitenkin että matka ei olisi tältä osin lopullisesti päätöksessään vaan jostain saisi vielä intoa edes unelmoida. Miten pääsisi takaisin matkalle jos on kerran jumittunut määränpäähän?
"Rauha on hieno tunnetila."
Voin ainakin itse allekirjoittaa tämän väitteen.