Minä kysyn vain että MITEN tämä sairaalloisen huonon itsetunnon omaava ruma norsukainen voisi vihdoin ja viimein hyväksyä itsensä?
Miten yksikään kehu (vilpitön tai vittuilu) voi ikinä mennä läpi, kun on aikoinaan 9 vuotta päivittäin saanut kuulla olevansa "aivan vitun ruma lehmä", "tonnikeiju", "saatanan tyhmä ämmä" tms.?
Jaa että miksikö kirjoitin palstalle Parisuhde? No koska tämä sairaalloisen huono itsetunto kolhii miestäni sekä minua liikaa. Kaippa tuo parempi puolisko pikkuhiljaa rupeaa tosissaan hiiltymään, kun ei vaan mene mikään kehu läpi. Olen rakentanut itselleni positiivisten asioiden kilven, jokainen kehu kimpoaa poispäin ohjuksen lailla. Negatiivisia asioita kylläkin imen itseeni kuin viemäri ja jottei olo tuntuisi missään nimessä hyvältä, haukunpa kermaksi kahvin päälle vielä itse itseäni.
Olen yrittänyt miettiä, missä asiassa olisin niin hyvä että voisin siitä jopa hiljaa mielessäni kehaista itseäni. Olen miettinyt ja miettinyt, pääni puhki eikä ole tulosta tuottanut. Kysyin mieheltäni, missä olen hyvä eikä hänkään oikein osannut vastata. Tuskinpa, kun ei enää kerkeä tekoihini kiinnittää positiivisesti huomiota kun olen kaiken tekemäni heti haukkumassa alimpaan helvettiin.
Olen pinnallinen kusipää, ihailen kateellisena karitatuomoloita ja viiviavellaneja. Sappeni kiehuu, kun bussipysäkkikatoksen alla minua tuijottaa valomainoksesta H&M:n tällätty ja parin vaaterievun peittämä virheetön kaunotar, täydellisen kroppansa kanssa. Ja kiehun vielä enemmän, kun nään mieheni vilaisevan samaa naista liian pitkään ohimennessämme. Suihkuverhon takana salaa pesen hiuksiani marketin halpis-shampoolla ja kuvittelen olevani edes hetken mainoksen kaunis malli joka huljuttelee täydellisiä hiuksiaan veden alla. Karu totuus iskee rautaisen nyrkin lailla kasvoille, kun hiustenpesun jälkeen puolivahingossa hammasharjaa tavoitellessani vilaisen peiliin ja sieltä kurkkaa mörkönaamari. Byy :-/
En ole jäänyt vaille vanhempien rakkautta, olen ollut aina isäni ja äitini ns."prinsessa ja missityttö", mutta tottahan vanhemmista oma lapsi on se maailman kaunein, vaikka kasvaisi korva poskesta. Ja koska vanhempani rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen, ei minulla heidän edessään ulkonäkö- ja muotopaineita sekä pätemisen tarpeita ole, mitä nyt äitini jaksaa toitottaa minun meikkaamattomuudestani, kun kotona lomilla käyn.
En meikkaa arkisin, sillä se vie aikaa enkä ole kovin hyvä siinä (enkä liiemmin välitä opetellakaan olemaan). Kaikenlisäksi mieheni on sanonut minulle, että "rumat meikkaa!", mutta silti täydessä tällingissä oleva missimalli on "aivan helvetin kaunis nainen!" ...
Että näin. Aivan toivoton tapaus minä olen. Särki, voiko enää ehjätä?
ps. Painoindeksini on 28, joten samantien voi sulkea pois ns. kuvitellun lihavuuden. Niin ja olen jo alkanut myöskin tekemään asialle jotain. Vaan mitäpä se auttaa, kun naama muistuttaa sitä tuttua petolinnun perätaulua.
Miten yksikään kehu (vilpitön tai vittuilu) voi ikinä mennä läpi, kun on aikoinaan 9 vuotta päivittäin saanut kuulla olevansa "aivan vitun ruma lehmä", "tonnikeiju", "saatanan tyhmä ämmä" tms.?
Jaa että miksikö kirjoitin palstalle Parisuhde? No koska tämä sairaalloisen huono itsetunto kolhii miestäni sekä minua liikaa. Kaippa tuo parempi puolisko pikkuhiljaa rupeaa tosissaan hiiltymään, kun ei vaan mene mikään kehu läpi. Olen rakentanut itselleni positiivisten asioiden kilven, jokainen kehu kimpoaa poispäin ohjuksen lailla. Negatiivisia asioita kylläkin imen itseeni kuin viemäri ja jottei olo tuntuisi missään nimessä hyvältä, haukunpa kermaksi kahvin päälle vielä itse itseäni.
Olen yrittänyt miettiä, missä asiassa olisin niin hyvä että voisin siitä jopa hiljaa mielessäni kehaista itseäni. Olen miettinyt ja miettinyt, pääni puhki eikä ole tulosta tuottanut. Kysyin mieheltäni, missä olen hyvä eikä hänkään oikein osannut vastata. Tuskinpa, kun ei enää kerkeä tekoihini kiinnittää positiivisesti huomiota kun olen kaiken tekemäni heti haukkumassa alimpaan helvettiin.
Olen pinnallinen kusipää, ihailen kateellisena karitatuomoloita ja viiviavellaneja. Sappeni kiehuu, kun bussipysäkkikatoksen alla minua tuijottaa valomainoksesta H&M:n tällätty ja parin vaaterievun peittämä virheetön kaunotar, täydellisen kroppansa kanssa. Ja kiehun vielä enemmän, kun nään mieheni vilaisevan samaa naista liian pitkään ohimennessämme. Suihkuverhon takana salaa pesen hiuksiani marketin halpis-shampoolla ja kuvittelen olevani edes hetken mainoksen kaunis malli joka huljuttelee täydellisiä hiuksiaan veden alla. Karu totuus iskee rautaisen nyrkin lailla kasvoille, kun hiustenpesun jälkeen puolivahingossa hammasharjaa tavoitellessani vilaisen peiliin ja sieltä kurkkaa mörkönaamari. Byy :-/
En ole jäänyt vaille vanhempien rakkautta, olen ollut aina isäni ja äitini ns."prinsessa ja missityttö", mutta tottahan vanhemmista oma lapsi on se maailman kaunein, vaikka kasvaisi korva poskesta. Ja koska vanhempani rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen, ei minulla heidän edessään ulkonäkö- ja muotopaineita sekä pätemisen tarpeita ole, mitä nyt äitini jaksaa toitottaa minun meikkaamattomuudestani, kun kotona lomilla käyn.
En meikkaa arkisin, sillä se vie aikaa enkä ole kovin hyvä siinä (enkä liiemmin välitä opetellakaan olemaan). Kaikenlisäksi mieheni on sanonut minulle, että "rumat meikkaa!", mutta silti täydessä tällingissä oleva missimalli on "aivan helvetin kaunis nainen!" ...
Että näin. Aivan toivoton tapaus minä olen. Särki, voiko enää ehjätä?
ps. Painoindeksini on 28, joten samantien voi sulkea pois ns. kuvitellun lihavuuden. Niin ja olen jo alkanut myöskin tekemään asialle jotain. Vaan mitäpä se auttaa, kun naama muistuttaa sitä tuttua petolinnun perätaulua.
Vastaukset 11
Vanhimmat
hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Luepa esim. Kaija Maria Junkkari: Naiseksi, joka olet. Ja sitten vielä tehokkaampaa olis hankkia oma terapeutti. Ei tarvi olla hullu hakeakseen apua.
Ulkopuolisen kanssa keskusteleminen todella auttaa, voin sen kokemuksesta sanoa. Kun tavallaan pitää rakentaa itsensä uudestaan, on hyvä että juttelukaverina on ulkopuolinen paljon kuullut ammattilainen. Itse kävin perheasiainneuvottelukeskuksessa ja voin sanoa, että alkujännityksen jälkeen ainoa asia jota kaduin, oli se etten mennyt sinne jo aikaisemmin.
Älä suostu jäämään huonon itsetunnon vangiksi!
Mä en todellakaan ammattiauttajille mene. Liian läheltä olen nähnyt 2 tapausta, joissa pääosaa näytteli söpö pilleripurkki jolla oli tosi söpöjä vaikutuksia. Uh. Puistattaa pelkkä ajatuskin jostain ongelmia arkistoivista, työkseen ihmisten marinoita kuuntelevista "auttajista". Mutta kiva kuulla, että se Sinua auttoi :-) Onnea!
Hieno asenne! Mulle ei kyllä kertaakaan edes tarjottu mitään pillereitä. Keskustelua ja ajatusten purkamista ja kasaamista vaan.
Toisaalta, onhan se turvallista pitäytyä vanhassa.
Eipä tarvitse kohdata itseään. Mut sit pitää hyväksyä se, et kaikki, esim. puoliso, ei jaksa loputtomiin.
Jaksamista sulle valitsemallas tiellä.
Mä vain pelkään, kun olen lapsena nähnyt (en itse moista kokenut) melko dramaattista, mitä auttajatädin puheillakäymisestä ja hänen määräämistään pillereistä koitui. Haluan uskoa siihen, että on muukin keino parantua kuin turvautua työkseen kuuntelevien ihmisten nojaan. Haluan kokea, että joku haluaa _ihan oikeasti_ auttaa ja kuunnella ilman että tarvii laskea tuntitaksaa.
Miks sun pitäis syödä jotain pillereitä? Miks niitä sulle kukaan tuputtais? Ei mulle ainakaan tuputettu.
Nainen, joka oli terapeuttini oli psykologi ja pappi. Uskonnosta ei puhuttu ollenkaan eikä hän todellakaan ollut mikään auttajatäti. Aloitin ensin miesterapeutin kanssa ja se ei ollut hyvä ratkaisu itselleni. Pyysin saada vaihtaa juttukaveria ja se onnistui ilman mitään ihmettelemisiä.
Itse pystyin kunnolla puhumaan asioista ja tunteistani lähteisten kanssa vasta kun olin puhunut ulkopuolisen kanssa. Terapeuttini oli jo vanhempi (itseäni n. 20 vuotta vanhempi), kokenut itsekin kaikenlaista ja sain häneltä korvaamatonta tukea. Hän ei saarnannut, neuvonut, päällepäsmäröinyt tai muutenkaan mestaroinut saati halveksunut minua ja tunteitani. Jos et nyt usko miehesi kehuja, miksi sitten alkaisit uskoa niihin myöhemmin. Kyllä se työ on tehtävä itsensä kanssa, eikä ole reilua kaataa kaikkea lähimmäisten niskaan. Itse olen menettänyt ihmissuhteita aikaisempien itsetunto-ongelmien vuoksi.
Terapiakäyntien ulkopuolella sä voit itse viedä asiaa eteenpäin esim. lukemalla kirjoja (vaikkapa alottaen siitä Junkkarin kirjasta). Itsestäni oli oikeastaan hyvä että tapaamiset terapeutin kanssa oli kerran viikossa (aluksi kaksi kertaa), ei näiden asioiden loputon vatvominenkaan mihinkään vie. Sen voin sanoa omasta kokemuksestani.
Mutta tietty tarvitaan voimakas halu päästä huonosta itsetunnosta eroon... ja joku pienen pieni toivon pilkahdus jossain kohtaa horisonttia.
Hei vaan Antikeiju.
Olen huono näissä henkilöön itseensä liittyvissä pohdinnoissa, mutta toivottavasti saat edes jotain rippeitä ajattelemiseen.
Huono itsetunto. Mitä se on? Onko se sitä, ettei rakasta itseään? Eikö rakasta itseään, koska on rakentanut median ja muiden vaikutteiden perusteella kuvan siitä millainen pitäisi olla vai siksi koska ulkopuoliset, sellaiset jotka eivät tunne sinua, ovat avanneet sanaisen arkkunsa, mikä lähinnä sisältää termit "vittu mikä valas" tai "wau, mennääks panee". Ihminen joka lähtee toisia julkisesti haukkumaan on vajonnut niin alas, että kannattaa joskus itse itsekseen mietiskellä, millaisen arvon sellaisen henkilön mielipiteelle antaa.
Olen kuullut puhuttavan siitä, että ihmisen on ensin rakastettava itseään, että voi rakastaa muita. Sinun on siis ensin opittava rakastamaan itseäsi, ennenkuin voit rakastaa kumppaniasi. Rakkaus pitäisi olla sitä, että vau: mulla on hiukset, kaksi silmää joilla näkee, kaksi kättä mitkä toimii ja kaksi jalkaa joilla liikuttelen itseäni paikasta toiseen. Valitettavan monilla se rakkaus itseä kohtaan tuntuu peittyvän juuri näiden karitatuomolakopioiden alle; voi vitsi kun mulla on paksut reidet/peffa/ruma naama jne. Pitäisi oppia hyväksymään ne pelikortit, jotka kullekin on suotu ja oppia pelaamaan peli oikein.
Pohdi joskus, miksi ihailet karitatuomoloita ja viiviavellaneja. Karita eikä Viivi ole tehnyt päivääkään "arkista työtä" vaan he näyttävät ammatikseen hyviltä (minustakin Karita ja Viivi ovat todella kauniita, mutta eikös kumpikin ole sinkkuja tällä hetkellä ;-)) eli on rahaa millä käydä personal trainerin kanssa harjoittelemassa ja heitä tällätään ja meikataan kuvauksiin - me voimme vain kuvitella miltä he näyttävät aamulla, ihan oikeasti, ilman meikkiä :-) Älä kuvittele, että onni löytyy siitä, että sinusta tulee Karita Tuomola jr. Maailmassa on jo yksi Karita. Sinä olet puolestasi uniikki sinä!! :-)
Niin kauan kuin miehesi näkee, hän tulee aina katsomaan enemmän tai vähemmän muiden naisten kuvia, niitähän lehdet, teevee ja muut mediat ovat pullollaan! Se on harhaluulo, jos luulet että kun painat esim. 10 kiloa vähemmän, miehesi sulkee silmät nähdessään toisen naisen :-) (Niin, tarkoitus ei ole runtata itsetuntoasi lyttyyn, vaan kertoa niinkuin asiat on.) Oletko tullut ajatelleeksi että miehesi on nyt sinun kanssasi, kaikkine kiloinesi :-D Jos mies olisi halunnut Karitan, mies olisi ottanut Karitan. Mutta mies halusi SINUT! Eikö se ole jo pirun imartelevaa??? :-)
Enkä usko hetkeäkään että olisit pinnallinen kusipää, olet vain sinä olet kiinnostunut itsestäsi ja ympäristöstäsi - näyttää kuule siltä että omatuntosi on paranemaan päin :-)
Ehkä ensimmäinen askel parempaan itsetuntoon on se, että PÄÄTÄT että tästä lähtien suhtaudut KAIKKIIN KOMMENTTEIHIN vain että "kiitos". Saitpa kuulla olevasi ihana tai mulkku, sano vaan että kiitos. Jos kaikkeen poikaystävän sanomisiin toteaa että "enkä ole" tai "onks toi vittuiluu" niin mies lopettaa kommentoimisen, valitettava fakta. Kokeile tätä edes päivän :-) Sitä en sano, että tunteista pitäisi vaieta mutta esim. "turhan päiväisestä" vinkumisestä pitää miun mielestä vaieta ;-)
Mutta sitten siihen pointtiin: hienoa että olet tekemässä "tilanteellesi" jotain. Olet kiinnostunut ongelmastasi, tiedät ettet halua lääkkeitä! Hyvä! Ja kun olet alkanut ilmeisesti liikkumaan ja laittanut ruokavaliota remonttiin, se on ERINOMAISTA! Paitsi että ulkonäkö paranee, myös olo kevenee! Minä en ainakaan itse ihaile laihoja ihmisiä, vaan sellaisia joilla on terveelliset elämäntavat ja jotka liikkuvat :-) Ja jokaisen suurenmoisen liikkujan on muistettava, että ne kilot eivät ole tulleet yhdessä yössä, ne eivät myöskään lähde yhdessä yössä! Pitkää pinnaa kysytään, mutta se kannattaa! :-) Vaikken sinua tunnekaan, olen niin ylpeä sinusta, että olet alkanut tekemään asialle jotain, koin itse samanlaisen onnistumisen tunteen viime keväänä ja nyt olen säännöllinen lenkkeilijä jonka suurinta herkkua on hedelmäsalaatti! :-)
Toivottavasti kirjoitukseni kutkutti masun pohjassa, ärsyttikin vähän. Tarkoitus oli saada asiaan uusia näkökulmia ja uutta mietittävää :-)
Hedelmällistä syksyä!!
Kiitos piitkästä vastauksestasi, luin sen useampaan kertaan ja nyt täytyy kyllä (hui!) myöntää, että aika paljon puhuit asiaa.
Täytynee vaan tuohon kommentoida, mitä sanoit että miksi mieheni ei sitten ole karitaviivien kanssa, johtunee varmaankin myös siitä että hän luulisi saavansa pakit pelkästä aloitteesta sillä hän on kuitenkin ns.tavallinen pulliainen, joka luulee ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia kauniiseen julkkisnaiseen (jos tätä miehet lukee, niin käsi pystyyn kuinka moni muu ajattelee noin).
Mutta yksi asia, josta olen niin varma että voisin pistää pantiksi pääni (no se nyt ei kovinkaan arvokas olisi), on se että jos aikoinaan MINÄ ja joku karitaviivi oltaisiin seisottu samalla viivalla ja mieheltäni oltaisiin kysytty, että kummas kanssa rupeet rakentamaan suhdetta, ei tarvisi tunteja miettiä kumman hän olisi valinnut. Ja miksiköhän? Koska TOTTAKAI jos ihminen on kaunis, hän on myös mukava ja kaikin puolin oiva kumppani muuhunkin kun petipuuhiin - NOT. Harmi vaan että tämmöinen ruma ulkokuori peittää allensa ihan kai kauniin ihmisen.
Tai voisinhan minä olla ties kuinka kaunis päältäkin päin, minut on vaan 9 vuoden helvetin aikana koulittu siihen uskoon että minussa ei ole mitään kaunista saati arvokasta. Tästä helvetistä on jo todellakin aikaa, ja mietin itsekin miten vielä jaksan pyöriä moisten paskojen parissa, joita jotkut karvattomat esiteinit aikoinaan huutelivat. Jotenkin vain kaikki palaa mieleen aina välillä ja vahvimpana silloin, kun mies täräyttää tiskiin loukkaavat faktat: "Sulla on tosi muhevat reidet.", "Sulla on liian iso perse, kun siitä ei saa kerralla kiinni.", "Kivasti hötkyy noi allit(käsivarsiläskit)!". Ja kun näistä tirahtaa kyynel silmäkulmaan ja päässä vihlaisee kun lähtee päänsisäinen filmiprojektori pyörittämään vanhaa koulukiusaamisnauhaa jälleen, mies ei ymmärrä miksi loukkaannuin, "kun ne nyt vaan on faktoja!".
Ja täytyy myöntää että olo parani useammalla senttimetrillä ton sun kirjotuksen jälkeen, tosin näiden itkun turvottamien silmien kanssa en uskalla kurkata tänään peiliin, näky on nimittäin ka-ma-la.
Ja mä liikun kolmesta syystä: a) että kunto kasvaisi, b) että saavuttaisi sen liikunnan jälkeisen hyvänolontunteen ja tärkeimpänä C) ULKONÄKÖSYISTÄ. En enää halua kuulla mieheltäni kertaakaan muhevista reisistäni, liian isosta perseestä tai hytkyvistä käsivarsista. En halua nähdä Seppälän peilissä mössömakkaroita vatsalla ja kuoppaista selluliitti-ihoa. Olen _VARMA_, että josjakun menetän painoa ja alan saada naisellisia muotoja, itsetuntokin kohoaa. Naama kun vaan on vaan se ikuisuusongelma.
nimim. Ärrältä alekoristako uusi naamari?
Noniin!! Ihanaa, nyt siellä kirjoitti nainen, joka tulee vielä jyräämään kaikenmaailmankaritat tullen mennen!! :-) Ihan oikeasti, sun kirjoitus suorastaan huokui uusia tuulia! JES!! :-)
Se mitä kirjoiti karitaviiveistä, on osaksi totta. Mutta se on minun mielestäni miehen omaa tyhmyyttä jos ajattelee, että en uskalla yrittää karitaa, tyydynpä sitten tähän tavikseen. Eli meidän naisten ei kannata ottaa pultteja muista kauniista naisista (huomaa kirjoitusmuoto, mekin olemme kauniita!) :-) Tottahan se on, että jos miehelle laittaa kaksi tuntematonta naista rinnakkain, mies todennäköisesti valitsee sen kenen kanssa mieluummin päätyy parittelemaan, eli miehen mielestä kauniimman. Mutta on miehiä, jotka ihan varmasti haluaisivat vetää pelin poikki, ja he haluaisivat tutustua ensin kumpaankin: kaunis voi olla idiootti, ruma voi olla ihana ja päinvastoin. Sun miehes on kuitenkin valinnu SUT kenen kanssa hän tahtoo olla :-)
Tiedän mitä on olla kiusattu. Silloin, kun olin tosi iso, minua haukuttiin ja kiusattiin koulussa. Laihduin (en laihduttanut tietoisesti) teini-iässä runsaasti mutta haukkuminen ei koskaan loppunut. Koko kouluajan olin läski, painoin 65 kiloa tai 85 kiloa. Nyt vanhemmalla iällä ajateltuna, se oli todella naurettavaa! Nyt olen kuitenkin 15kg upeampi kuin silloin olin, eikä minua kukaan hauku. Eli tiedän kyllä, että muistoista on vaikea päästä eroon. Kun sattuu, kannattaa itkeä ja tarttua lasiin ja ottaa yksi pitkä vesi tuplajääpaloilla :-) Ja ainahan voi ajatella, että ne jotka haukkuu, onko ne nyt niin kauhean fiksuja ja filmaattisia? No jos sitä täytyy ihan miettiä, niin voin kertoa, että ei ole. On hyvin moukkamaista haukkua toisia; keskittyisi vaan siihen omaan napaansa kun on siihen astikin siihen keskittynyt.
Hihi, juu, itkun jälkeen ei kannata katsoa peiliin, tosin kylmä vesi ja kylmät teepussit auttaa siihen silmien alla olevaan turvotukseen :-)
Seuraavan kerran kun ukkos heittää jotain että "sulla on liian iso perse" niin heitä takaisi "no sullapa on liian pieni vehje" NO EI VAAN! Vaan kysy että "mistä kohtaa?" :-) Ja ainahan voit keksiä miehestä faktoja, joista voit huomautella hänelle. Huomauttelun kierre kyllä kannattaa katkaista, voit sanoa vaikka miehelle, että minä en huomauttele sun takareisien selluliiteistä, joten älä sinäkään huomauttele mun reisistä! :-) (Ja vähänkö mies ihmettelee että mitä takareisien selluliittejä ja illalla se seisoo peilin edessä ja jatkaa ihmettelyä ;-))
Ihanaa kun kerroit miksi liikut! Valehtelematta minä liikun SAMOISTA SYISTÄ ja arvot on samassa järjestyksessä! Voin kokemuksesta sanoa, että ekoilla kerroilla liikunta tuntuu puulta, mutta ootas kun ekan kerran tajuat, että et hengästy yhtä nopeasti kuin ennen tai että lenkin jälkeen et olekaan hapoilla, se on ihan mieletön ja palkitseva fiilis! Ja olen senkin huomannut, että iho on ihan uskomattomassa kunnossa kun kävelee raittiissa ilmassa! :-)
Kun menetät painoa, minä sanoisin että kun kuntosi kohenee, siitä tulee jo uudenlaista sisäistä hyvänolon tunnetta. Itsevarmuus kasvaa ja on hyvä olla. Pienet töksäytykset saa singottua takaisin ja päivä jatkuu aurinkoisena! Mutta ei saa sortua kuvittelemaan, että ongelmat lähtee kun paino alenee. Pidäthän huolen, ettei miehesi keksi sitten uusia aiheita mistä huomautella!
Naama on kyllä kans jokaisen naisen ongelma :-) Mutta onneksi on keksitty meikit. Jossei muuta, niin mene meikkaajalle joskus, anna hänen näyttää miten meikkaat itsesi kauniiksi! Meillä jokaisella on kauniit, persoonalliset kasvot, ja kun korostaa oikeita piirteitä, myös muut ihastuvat niihin :-) Minä en ole luonnonlahjakkuus meikkaamisessa, mutta vähän kiiltoa huuliin ja ripsaria tekee ihmeitä! :-)
Mutta siis ihanaa hei että siellä näyttää olevan tunnelin päässä valoa!! :-) Ihanaa syksyä ja olis ihan uskomattoman kiva kuulla susta myöhemminkin, että miten on asiat lähtenyt sujumaan :-)
Tunnistin kirjoituksestasi monta kohtaa myös itsessäni. Olin aikoinani samanlainen kuin sinä ja mestari peittämään itseinhoni. Sitten ryhdyin tekemään asialle jotain; muutin ensin omaa asennettani, sitten ulkomuotoani, pikku hiljaa elämääni ja nyt olen tilanteessa, jossa voin sanoa olevani tyytyväinen. Työ ei ole loppuun saatettu, sillä edelleen saatan vajota samaan itseinhon suohon pienimmästäkin kommentista tai takaiskusta, mutta sieltä ylös pääseminen on nyt helpompaa, kun on paljon asioita, joista voin olla ylpeä.
On hyvä, että olet tajunnut, että itsetunnon rakentuminen lähtee pienistä asioista ja siitä, mitä SINÄ itsestäsi ajattelet. Eli ulkopuolisten kehujen tai kiitosten varaan ei voi itsetuntoaan rakentaa, kaikki lähtee sisältä päin. Olet vain turhan kriittinen itseäsi kohtaan ja muut näkevät sinussa varmasti enemmän hyviä asioita. Pelkästään tekstisi perusteella löysyin sinusta roppakaupalla hyviä puolia; olet ilmeisen lahjakas verbaalisesti ja sinulla on hyvä huumorintaju. Nämä molemmat vaativat älykkyyttä, joten olet myös ilmeisen terävä päästäsi. Sinulla on loistava itseironian taju ja kielikuvistasi päätellen olet myös luova ihminen. Kirjoituksesi ja päättäväisyytesi antaa kuvan vahvasta ihmisestä. Ehkä vertaat itseäsi liikaa muihin ja vaadit itseltäsi ehdottoman parasta suoritusta, ennenkuin voit myöntää olevasi hyvä? Ensiksi sinun tulee oppia olemaan itsellesi armollinen.
Vielä noista karitatuomoloista ja muista misukoista: pari vuotta sitten itsetuntoni ollessa hyvin alhaalla sain tilaisuuden poseerata ammattivalokuvaajalle. En ole todellakaan mitään missityyppiä, ihan tavallisen näköinen nainen. TUossa tilanteessa oli lohdullista huomata a) kuinka paljon valmisteluja yhden hyvä kuvan ottaminen vaatii, b) kuinka kenestä tahansa saadaan kansikuvatyttö oikealla meikillä,valaistuksella, kuvakulmalla ja tietokoneella ja c)KAIKKI joutuvat vetämään kuvassa vatsaa sisään; ammattimallien ksäittelemättömissä kuvissa vatsamakkarat pömpöttivät ihan samalla tavalla kuin minullakin... Eli media syöttää meille mielikuvia täydellisestä naisesta, jotta pysyisimme tyytymättöminä ja ostaisimme/kuluttaisimme enemmän täyttääksemme tätä tyytymättömyyden tunnetta... On hyvä tajuta se joskus, niin voi hymyssä suin syödä sen jätskiannoksen!;)
Olet ainakin hyvä kirjoittamaan. Kerroit juttusi niin hyvin, että oli pakko lukea loppuun ja miettiä todellakin tuota sanomaasi. Tuosta päätellen kanssasi olisi mukava kirjoitella tai esim puhua puhelimessa, koska silloin voisit unohtaa ulkonäkösi ja keskittyisit vain siihen mitä ajatuksia sinulla on. Ongelma on siinä, että et ole mielestäsi tarpeeksi hyvännäköinen itsellesi, joten kuvittelet ettet ole sitä myöskään muille. Olet kuitenkin älykäs ihminen, joten ainut neuvo on tuo omien ajatusten hallinta. Yritä unohtaa hetkeksi ulkoinen habitus ja katso ympärille. Vastaasi tulee varmaan vaikka minkänäköstä kulkijaa, vähemmän kauniita, lihavia mutta tuskin sinäkään haluaisit poistaa niitä maailmasta. Selkäsuorana, hymyssäsuin nekin kulkee, ehkä siksi että ne tuntee olevansa tärkeitä jollekin tässä maailmassa, jos ei muuta niin itselleen, ja se onkin tärkeintä.
PS Olen myös mielestäni ruma ja oma itsetuntoni on myös todella huono, mutta yritän ajatella minullakin on paikkani tässä maailmassa. Ja onhan minulla mielestäni kaunis avopuolisoni, joka ei koskaan ole moittinut ulkonäköäni tai asioiden hoitojani. Ja hän sentään teki aloitteen suhteemme alussa.
Oletkin jo saanut tosi paljon hyviä neuvoja, ja niissä on ollut paljon sitä mitä itsekin meinasin sinulle viestisi luettua sanoa...
Tässä kommenttia tällaisen klassisemman näköisen naisen puolelta (eli kai minua voisi ihan kauniiksi kehua...) Ei se ole se pelkkä ulkokuori...Olen niin paljon lukenut juttuja siitä, kuinka paljon helpompaa kauniin ihmisen elämä on.Ei se ole kiinni ulkonäköseikoista.Paljon on kiinni itsestä ja asennoitumisesta itseensä, ja myös kohtalosta.Esimerkiksi luin kerran nuorempana jutun, jossa joku mielestään ruma ihminen sanoi, kuinka kaikilla kauniilla ihmisillä on esimerkiksi poikaystävä, ja sitä rataa.No, minä olen 24vuotias, enkä ole kovin vakituisesti seurustellut kertaakaan elämässäni.Toisaalta sitten taas olen huomannut, kuinka monella ei niin kauniilla naisella saattaa olla rinnallaan hyvinkin komea poikaystävä.Sitten sitä miettii, että pitäisikö muuttua rumemmaksi, että saisi itselleen hyvännäköisen poikaystävän.Tämä nyt vain sillä, että ymmärrät, että kaikki ei ole kiinni ulkonäöstä, ja mikä on usein ollut minun kompastuskiveni, on se että monet miehet pitävät kaunottaria vain typerinä bimboina, ja hetken huvina, ehkä jopa pelottavinakin...Olen huomannut, etteivät he aina edes uskalla lähestyä minua, tai jos uskaltavatkin, se on sitten vähän tyyliin, että:"lähdetäänkö meille naimaan." Sellaisista kommenteista en pidä.Haluaisin enemmän kunnioitusta osakseni, mutta olen huomannut, että usein olen ollut vain se kaunis koriste, jota on mukava esitellä kavereille.On minulle kerran jopa suoraan sanonut yksi poika, että hän ajatteli minua vain yhdenillan juttuna, koska luuli, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia vakavempaan juttuun kanssani.Ihme ennakkoajattelua, miten sen voi tietää kysymättä? No, me sovimme sitten treffit, ja oikeastaan hän oli hyvillään, etten lähtenyt hänen luokseen yöksi, enpähän ollut ainakaan helppo nakki...Niin, että ei se kauniin elämäkään välttämättä sen helpompaa ole.Ja minuakin on kiusattu koulussa, se johtui tietenkin vain hiljaisesta ja ujosta luonteestani...
Vielä niistä Karita Tuomoloista, satutko tietämään kuinka paljon kuvakäsittelyllä on osuutta asiassa? Äitini on ollut lehtialalla, ja nähnyt monia missejä ja julkkiksia luonnossa, todeten että eipä ole monetkaan niistä kummoisia.Ne ovat tuotteita, jotka on muokattu.Ja toden totta, hyvä kuvaaja ja meikkaaja, tekisi varmasti kenestä tahansa ihan hyvännäköisen.Muuten oletko ajatellut, että joku läheisesi meikkaisi sinut, vaikka äitisi.Kohottaa aika paljon itsetuntoa, minulla ainakin, eikä pidä paikkaansa, että se olisi vain rumien hommaa.Sitäpaitsi meikki on tehokas ihovirheiden poistaja, ja sillä voi korostaa omia hyviä puoliaan, ja häivyttää huonoja.Karita Tuomoloita mahtuu tusina maailmaan, mutta on vain yksi sinä! Ajattele itseäsi omana persoonanasi.Sitäpaitsi täydellistä ihmistä ei olekaan, ja sisäinen kauneus painaa vaakakupissa paljon enemmän kuin ulkoinen!