mulla oli tässä muutaman viikon tällanen juttu, pitkästä aikaa mä olin rakastunu tai lujasti ihastunu ainaki..oltiin aika paljo yhessä, melkeen joka päivä, oli niin kivaa..Alussa puhuttiin että ei olla vakituisesti yhessä, katotaan vaan ,mitä tulee ja tutustutaan jne.. aika varmalta koko juttu vaikutti..
Nyt sitte joku päivä sitten tää sanoi että miettii meidän juttua, niihän me alussa puhuttiin jo, nyt vaan tuntuu liian epätoivoselta.. se suhde oli jo niin erilaista siinä lopussa,joku "yhteys" katos,sitä se ehkä kanssa pelästyi..draaginen kuukausi sen teki.. alkuhuuma loppui, kai..kolme päivää, ei oo mitään kuulunu..ehkä se tosiaan miettii, ehkä ei..mun mielipide nyt vaan on se, ettei se miettimällä selviä, mitä suhteesta tulis..ehkei se koskaan otakkaan yhteyttä, paitsi että pakko se on, koska sen tavaroita on meillä, jotka sen pitää joskus hakea..ottaa vaan niin lujaa päähän, ku todellaki olin ite niin täysillä mukana tossa jutussa, ja rakastuin jne jne..siitä on niin kauan ku viimeks oon ollu näin ihastunu johonkin..on niin ikävä..eipä tänne kirjottalukaan oikeen auta, valitettavasti, mutta pitää purkaa tänne tätä juttua, kun ei oikeen saa suunnattua ajatuksia mihinkään muuhunkaan..
Jos mä oikeen totuudenmukasesti ja kauniisti siitä kirjotan ja ajattelen, niin ehkä se palaa..
kolme päivää on vaan niin pitkä aika jo..nyt on pikkulauantai, ehkä sen elämässä on ehtiny tapahtua jo vaikka mitä sille hienoja asioita, joista mä en välittäis kuulla, mutta ennemmin kuulisin, kun odottelisin tai arvailen..ehkei se vaan oo löytäny niitä vastauksia mihin se haluaa vastaukset, sen omista tunteista..tai sitten on, ja jotain muutaki..mä tykkäsin kauheesti sen tyylistä, sen olemuksesta, miten sille oli helppo itkeä, vaikka itkin vähä liikaaki..mä olin niin rakastunu, ja se pelko, et se lähtee, vaikka se oli siinä, vieressä..nyt on vaan sellanen tyhjä olo..ei tiedä mitä ajatella..siinäki lyhyessä ajassa tuli jotain muistoja..hienoimpia pitkään aikaan, kaikkia lauluja,mitä puhuttiin..ei kuukaudessa voi millään oppiakkaan tuntemaan, mutta ihastumaan ainaki voi, ja lujaa sen teinki..että kuinkahan kauan meinaa miettiä...??
Nyt sitte joku päivä sitten tää sanoi että miettii meidän juttua, niihän me alussa puhuttiin jo, nyt vaan tuntuu liian epätoivoselta.. se suhde oli jo niin erilaista siinä lopussa,joku "yhteys" katos,sitä se ehkä kanssa pelästyi..draaginen kuukausi sen teki.. alkuhuuma loppui, kai..kolme päivää, ei oo mitään kuulunu..ehkä se tosiaan miettii, ehkä ei..mun mielipide nyt vaan on se, ettei se miettimällä selviä, mitä suhteesta tulis..ehkei se koskaan otakkaan yhteyttä, paitsi että pakko se on, koska sen tavaroita on meillä, jotka sen pitää joskus hakea..ottaa vaan niin lujaa päähän, ku todellaki olin ite niin täysillä mukana tossa jutussa, ja rakastuin jne jne..siitä on niin kauan ku viimeks oon ollu näin ihastunu johonkin..on niin ikävä..eipä tänne kirjottalukaan oikeen auta, valitettavasti, mutta pitää purkaa tänne tätä juttua, kun ei oikeen saa suunnattua ajatuksia mihinkään muuhunkaan..
Jos mä oikeen totuudenmukasesti ja kauniisti siitä kirjotan ja ajattelen, niin ehkä se palaa..
kolme päivää on vaan niin pitkä aika jo..nyt on pikkulauantai, ehkä sen elämässä on ehtiny tapahtua jo vaikka mitä sille hienoja asioita, joista mä en välittäis kuulla, mutta ennemmin kuulisin, kun odottelisin tai arvailen..ehkei se vaan oo löytäny niitä vastauksia mihin se haluaa vastaukset, sen omista tunteista..tai sitten on, ja jotain muutaki..mä tykkäsin kauheesti sen tyylistä, sen olemuksesta, miten sille oli helppo itkeä, vaikka itkin vähä liikaaki..mä olin niin rakastunu, ja se pelko, et se lähtee, vaikka se oli siinä, vieressä..nyt on vaan sellanen tyhjä olo..ei tiedä mitä ajatella..siinäki lyhyessä ajassa tuli jotain muistoja..hienoimpia pitkään aikaan, kaikkia lauluja,mitä puhuttiin..ei kuukaudessa voi millään oppiakkaan tuntemaan, mutta ihastumaan ainaki voi, ja lujaa sen teinki..että kuinkahan kauan meinaa miettiä...??
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen yrittänyt jo kaksi vuotta unohtaa naista, johon rakastuin. Unohtaa on varmaan väärä verbi. En pysty koskaan unohtamaan häntä, mutta ehkä joskus voin elää ilman häntä. Jatkaa elämääni jonkun hyvän "kakkospalkinnon" kanssa.
Älkäähän nyt, etteköhän te vielä löydä uudet ihmiset.Maailma on pullollaan niin miehiä, kuin naisiakin, niin minä olen opetellut suhtautumaan.Se sattuu aikansa, mutta on ohi menevää ihan varmasti.Eikä kokonaan edes tarvitse koskaan unohtaa, mutta minä uskon, että aikanaan kun rakastutte uudestaan, on muisto edellisestä enää varjo vain...
Kun elämä olisikin noin yksinkertaista. Tiedän mitä tunnen parikymmentä vuotta vanhaa ihastustani kohtaan, kun silloin tällöin näemme kavereina. Tiedän mitä yhä tunnen rakastani kohtaan.
Olin tuossa välissä melkein kaksikymmentä vuotta naimisissa "hyvän kaverin" kanssa. Se oli tasaista, mukavaa mutta ilman suurta tunnetta. Ehkä tuo "kakkospalkinto" oli vähän ilkeästi kirjoitettu, mutta se on tavoite. Tuon tunnemyrskyn, joka päättyi ulkopuolisesta syystä, jälkeen, haluan taas tasaisen suhteen. En todellakaan aio päästää ketään naista yhtä lähelle kuin rakkaani pääsi. Silti voin varmaan rakastaa.
Aa, sinä haluat pitää etäisyyttä ihmisiin.Nyt alan ymmärtää.Luulin, että tarkoitit sanalla "kakkospalkinto", ettet usko kykeneväsi enää koskaan rakastaa niin voimakkaasti uudelleen.Sitähän meistä kukaan ei tiedä.Ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.Siihen ajatukseen minäkin olen turvautunut, yksinäisyyden iskiessä.Tiedän kyllä mitä ikävä on, mutta puhun kokemuksesta.Aina olen jossain vaiheessa edes jotenkuten unohtanut entiseni.Kyllä minä yhä toisinaan muistelen heistä monia, mutta en enää sellainen pisto sydämessä, pikemminkin muistelen vain lämmöllä, mitä kaikkea kaunista olenkaan saanut elämässäni kokea.Eikö se ole juuri kauniit muistot, jotka elämästä tekevät ainutlaatuisen.Ei tarvitsekaan unohtaa, kunhan muistaa, että elämä on edessäpäin.Se mikä on takana, on taaksejäänyttä elämää, eikä sinne voi enää palata, vaikka kuinka haluaisi.Katsoitko eilen Sinkkuelämää? "Elämä on liian lyhyt" siinä todettiin pariin otteeseen.Eikö vain olekin? Tartu hetkeen siis, kun sellainen tarjoutuu.Eikö vanhana olisi mukava tietää, että on elänyt täyttä elämää, ja tarttunut tilaisuuksiin, sensijaan että on vain rypenyt itsesäälissä, kadotettua aikaa kaivaten? Toisinaan sitä sattuu, kun elää ja rakstaa, mutta minä ainakin olen päättänyt mielummin elää, ja vaikka satuttaa itseni joskus, muistellen sitten sitä kaikkea lämmöllä, kuin että välttelisin rakkautta ja elämää...