Terve.
Pienestä asti olen ollut todella ulkopuolinen suvustani. Isäni oli sairas kusipää, ja manipuloija, joka sai hänen puolen suvustaan uskomaan valheisiin minusta. Äitini taas oli riippuvainen minusta, olen tuhlannut vuosia elämästäni häneen.
Muutin omilleni jo pienenä, mutta se ei riittänyt, he häiriköivät elämääni vielä vuosia sen jälkeen kun lähdin. Isäni kävi esim työpaikallani kunnes en jaksanut sitä enää, ja luultavasti häntä saan syyttää siitä, etten päässyt armeijaan. Hän kävi myös oveni takana hhutelemassa monta vuotta, ja lähti aina pakoon ennen kuin poliisit tulivat paikalle.
Äitini lähti pois jo pienenä kun vanhempani erosivat, mutta minun tuli koko ajan vastata puhelimeen kun hän soitti valehtelemättä yli 50 kertaa minulle parin päivän sisällä. Muuten hän vihjaili itsemurhalla, tai uhkaili soittavansa poliisit perääni. Kiusakseen. Varmasti ymmärrätte että välit ovat tulehtuneet sen verran ettei korjaaminen ole enää edes haluttava vaihtoehto.. He käyttivät kaikki keinot häiritäkseen elämääni vielä, vaikka vaihdoin osoitteita useaan tahtiin, puhelinnumeroita, sun muuta. Ystäviänikään en kyennyt enää näkemään, koska hekin alkoivat saada puheluita. Olin katkonuyt välit heihin ja elänyt niin jo jonkin aikaa, kunnes...
Edellis talvena romahdin henkisesti kaiken menneisyyden alla. Pari aivan kauheaa parisuhdetta, ja koulun viimeinen puristus oli lopulta aivan liikaa. Tiesin että äidilläni oli asunto samassa kapungissa jossa asun. Minun oli pakko päästä pois kotoa, en kestänyt. Soitin äitini siskolle joka vei minut äitini asuntoon, ja hän olikin kotona, koska hän oli jälleen eronnut uudesta miehestään. Olin asunnossa kuukauden, kunnes jouduin mielisairaalaan. Se ei johtunut niin paljoa äidistäni, kuin siitä, että olin tieni päässä. Menin sairaalaan ja tutustuin ihaniin ihmisiin. Menin sinne kuolemaan, mutta tulin ulos ihan eri ihmisenä. Kaikki ei ollut hyvin, vieläkin ulos päästessäni uskoin, ettei tämä kauaa kestä enää, mutta ainakin olin hetknen onnellinen ensimmäistä kertaa ikinä. Ainakin vähän onnellinen edes, hyväksynyt kaiken, ja hyvässä seurassa.
Suhde äitiini on nyt jatkunut, olen tuntenut olevani velkaa hänelle, taas.. Mutta hän on raskas, niin raskas, että tajuan olevani niin loppuun ajettu kaiken tämän jälkeen. Olen niin surullinen, menetin kaiken, silloisen rakastamani tyttöystäväni kun jouduin sairaalaan, järkeni, uskoni itseeni.... En vain jaksa tätä enää, mutta en tiedä mitä tehdä.. Ensimmäinen suhteeni loppui kun poikani syntyi naiselle, joka olikin lesbo ja halusi vain lapsen. Nyt äitini käyttää lastani pelinappulana. Kuten lapsen äiti. Ja kaikki muutkin oikeastaan.
Haluan pois tästä sairaasta tilanteesta.. Minun täytyy edes vähän saada voimia yrittä selvitä eteenpäin ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta tiedän ettei tämä ihminen anna asian olla, hän jatkaa ja jatkaa kunnes kuolen eikä mikään puhe auta. Ja jos hän ei suoraan jatka, niin hän käyttää siskoani varmasti, tai jotain muuta keinoa, enkä halua enää muuttaa, enkä jaksa enää pelätä että koska joku ihminen tulee oven taakse..
Onko kellään samanmoisia kokemuksia..?
Pienestä asti olen ollut todella ulkopuolinen suvustani. Isäni oli sairas kusipää, ja manipuloija, joka sai hänen puolen suvustaan uskomaan valheisiin minusta. Äitini taas oli riippuvainen minusta, olen tuhlannut vuosia elämästäni häneen.
Muutin omilleni jo pienenä, mutta se ei riittänyt, he häiriköivät elämääni vielä vuosia sen jälkeen kun lähdin. Isäni kävi esim työpaikallani kunnes en jaksanut sitä enää, ja luultavasti häntä saan syyttää siitä, etten päässyt armeijaan. Hän kävi myös oveni takana hhutelemassa monta vuotta, ja lähti aina pakoon ennen kuin poliisit tulivat paikalle.
Äitini lähti pois jo pienenä kun vanhempani erosivat, mutta minun tuli koko ajan vastata puhelimeen kun hän soitti valehtelemättä yli 50 kertaa minulle parin päivän sisällä. Muuten hän vihjaili itsemurhalla, tai uhkaili soittavansa poliisit perääni. Kiusakseen. Varmasti ymmärrätte että välit ovat tulehtuneet sen verran ettei korjaaminen ole enää edes haluttava vaihtoehto.. He käyttivät kaikki keinot häiritäkseen elämääni vielä, vaikka vaihdoin osoitteita useaan tahtiin, puhelinnumeroita, sun muuta. Ystäviänikään en kyennyt enää näkemään, koska hekin alkoivat saada puheluita. Olin katkonuyt välit heihin ja elänyt niin jo jonkin aikaa, kunnes...
Edellis talvena romahdin henkisesti kaiken menneisyyden alla. Pari aivan kauheaa parisuhdetta, ja koulun viimeinen puristus oli lopulta aivan liikaa. Tiesin että äidilläni oli asunto samassa kapungissa jossa asun. Minun oli pakko päästä pois kotoa, en kestänyt. Soitin äitini siskolle joka vei minut äitini asuntoon, ja hän olikin kotona, koska hän oli jälleen eronnut uudesta miehestään. Olin asunnossa kuukauden, kunnes jouduin mielisairaalaan. Se ei johtunut niin paljoa äidistäni, kuin siitä, että olin tieni päässä. Menin sairaalaan ja tutustuin ihaniin ihmisiin. Menin sinne kuolemaan, mutta tulin ulos ihan eri ihmisenä. Kaikki ei ollut hyvin, vieläkin ulos päästessäni uskoin, ettei tämä kauaa kestä enää, mutta ainakin olin hetknen onnellinen ensimmäistä kertaa ikinä. Ainakin vähän onnellinen edes, hyväksynyt kaiken, ja hyvässä seurassa.
Suhde äitiini on nyt jatkunut, olen tuntenut olevani velkaa hänelle, taas.. Mutta hän on raskas, niin raskas, että tajuan olevani niin loppuun ajettu kaiken tämän jälkeen. Olen niin surullinen, menetin kaiken, silloisen rakastamani tyttöystäväni kun jouduin sairaalaan, järkeni, uskoni itseeni.... En vain jaksa tätä enää, mutta en tiedä mitä tehdä.. Ensimmäinen suhteeni loppui kun poikani syntyi naiselle, joka olikin lesbo ja halusi vain lapsen. Nyt äitini käyttää lastani pelinappulana. Kuten lapsen äiti. Ja kaikki muutkin oikeastaan.
Haluan pois tästä sairaasta tilanteesta.. Minun täytyy edes vähän saada voimia yrittä selvitä eteenpäin ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta tiedän ettei tämä ihminen anna asian olla, hän jatkaa ja jatkaa kunnes kuolen eikä mikään puhe auta. Ja jos hän ei suoraan jatka, niin hän käyttää siskoani varmasti, tai jotain muuta keinoa, enkä halua enää muuttaa, enkä jaksa enää pelätä että koska joku ihminen tulee oven taakse..
Onko kellään samanmoisia kokemuksia..?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lapsesi kannaltahan tilanne on ikävän puoleinen vaan ei lopullista, ai miksi? Äitini teki saman tempun minun isälleni eikä antanut tavata kuin vasta 15 vuoden jälkeen erosta. Uskon että kun poikasi kasvaa hän alkaa ajatelemaan itse sekä ottaa sitten isompana yhteyttä (ilman äitiä, mahd. aikuisena jolloin äipän lupia ei enää kysellä).
Henkisesti tämä pesäero on syönyt mua syvältä sillä en koe olevani minkää arvoinen ja olen ''ilman äitiä'' juureton kuori vain. Isälläni on oma elämä ja uusi perhe tätä nykyä joten näemme harvemmin enää kun olen aikuinen. Sukua ei jaksa kiinnostaa koska minut nähdään luuserina joka jäi sairaslomalle töistä keskivaikean masennuksen vuoksi. Lähden ulkomaille varmaan väh. 6kk nyt vaikka tiedän ettei se oikeastaan mitään muuta kuin toivon mukaan lompakon kokoa ja työnsaanti mahdollisuuksien parantumista täällä päässä. Juuretomuus kuitenkin syö hiljalleen ja pinnallisesti näytän voivan hyvin vaikka totuus on toinen.
Olisin halunnut tulla adoptoiduksi tai sitten kokonaan poistetuksi koska anelin lapsena äitiä antamaan minut pois tuloksetta. Tiedostan jo nyt että elämäni ei tule olemaan pitkä vaan katkonaisen onnellinen koska ei tietenkää joka hetki ole surua vaikka se taustalla leijaileekin.
Tsemppiä! Näitä kohtaloita on. Ja kun vaan jotenkin jaksaa rämpiä ja luottaa tulevaan ja siihen että ainakaan huonommaksi asiat ei voi mennä, ja vaik meniskin väliaikaisesti, niin sillähän saralla on jo aikamoinen sankari, niin että yksi yllättävä päivä se aurinko hymyilee risukasaankin. Pikku hiljaa, päivä ja askel kerrallaan. :) Kun niitä juttuja funtsii itsekseen, niin joku päivä osa on käyty läpi ja niitä ei tartte enää pyöritellä. Ja sitten alkaakin se seuraava vaikea vaihe, toipuminen. Ja sitten yhtäkkiä onkin jo ihan mukaviakin juttuja.