Erosin miehestäni kolme kuukautta sitten, hän kävi minun päälleni pahasti, kuristi, löi, tukisti ja jätin hänet heti seuraavana päivänä tapahtuneesta.
Alkuun tuli kaikki uhkailut miten tulee ja tekee sitä ja tätä yms..
ihan vain johtuen koska kerroin ystävilleni mitä tapahtui ja tästä syystä hän menetti kasvonsa eikä kestänyt sitä.
En ole kuullut hänestä sanallakaan sen jälkeen kun yksi ystävistäni oli soittanut hänelle ja ilmoittanut kohteliaasti että sai olla viimeinen kerta että ottaa minuun yhteyttä, jostain syystä tämä kaikki pinttyi vain tosi pahasti mieleeni.
Painajaiset ovat ihan jatkuvia.. järjellä ajatellen tiedän ettei minulla ole mitään hätää, tunnen olevani turvassakin mutta kun tulee ilta ja pitäisi mennä nukkumaan ne kauhukuvat ja ajatukset on ihan kamalia mitkä puskee päähän.
Kun nousen ylös, hengittelen vähän aikaa, niin "järkevöidyn" saman tien, vaikka koko ajan tiedänkin ettei hätää tässä asiassa ole.. yleisesti ottaen pelkurihan ihminen on jos noin toimii miten hänkin teki, ei hän enää uskaltaisi minua lähestyä.
Kysymyksenä on että miten kauan teillä ketkä on vastaavaa kokenut on kestänyt että saa edes jotenkin arjen ja elämän takaisin kohdilleen.. en tiedä olenko jotenkin liian herkkä vai ajattelenko tätä asiaa liikaa, tuntuu vain että kaikki alkaa romuttumaan kun pelkkä luottaminenkin uusiin ihmisiin, tai yleisesti ottaen keneen vain kuka tulee vaikka kadulla vastaan, on ihan tolkuttoman vaikeaa... tai siis, omalla tavallaan vainoharhainen olo, tuntuu että ihmiset tahtovat mulle pahaa, vaikka koko ajan tiedostan että käyn vain ylikierroksilla tämän asian kanssa vieläkin ja se tasoittuu kyllä ajan myötä..
Eikä minulla mitään tarvetta ole uusia ihmisiä elämääni saada, minulla on ystäviä kenen kanssa pystyn näitä asioita purkamaan mutta enpä mä niitä voi pyytää keskellä yötä mun päätänikään silittämään koska aikuista ihmistä pelottaa.
Mitään laastarisuhteita, "suojaa" tms vastaavaa en tosiaan tahdo, haluan löytää taas oman iloisen itseni ja rakentaa pikkuhiljaa luottamusta takaisin siihen mitä se oli. Mutta tällä hetkellä tuntuu että tarpoo suossa mistä on tosi hankala päästä minnekään :(
Pitääkö tälle vain antaa aikaa, aikaa ja aikaa.. vai pitäisikö tässä jotenkin pakolla vain pyrkiä puskemaan normaalisti eteenpäin.. kun tuntuu siltä että se on vaan näyttelyä just nyt jos yrittää olla enemmän mitä jaksaa.
Äh.. toivottavasti joku sai nyt punaisesta langasta kiinni.. multa se taisi vähän hävitä.
Alkuun tuli kaikki uhkailut miten tulee ja tekee sitä ja tätä yms..
ihan vain johtuen koska kerroin ystävilleni mitä tapahtui ja tästä syystä hän menetti kasvonsa eikä kestänyt sitä.
En ole kuullut hänestä sanallakaan sen jälkeen kun yksi ystävistäni oli soittanut hänelle ja ilmoittanut kohteliaasti että sai olla viimeinen kerta että ottaa minuun yhteyttä, jostain syystä tämä kaikki pinttyi vain tosi pahasti mieleeni.
Painajaiset ovat ihan jatkuvia.. järjellä ajatellen tiedän ettei minulla ole mitään hätää, tunnen olevani turvassakin mutta kun tulee ilta ja pitäisi mennä nukkumaan ne kauhukuvat ja ajatukset on ihan kamalia mitkä puskee päähän.
Kun nousen ylös, hengittelen vähän aikaa, niin "järkevöidyn" saman tien, vaikka koko ajan tiedänkin ettei hätää tässä asiassa ole.. yleisesti ottaen pelkurihan ihminen on jos noin toimii miten hänkin teki, ei hän enää uskaltaisi minua lähestyä.
Kysymyksenä on että miten kauan teillä ketkä on vastaavaa kokenut on kestänyt että saa edes jotenkin arjen ja elämän takaisin kohdilleen.. en tiedä olenko jotenkin liian herkkä vai ajattelenko tätä asiaa liikaa, tuntuu vain että kaikki alkaa romuttumaan kun pelkkä luottaminenkin uusiin ihmisiin, tai yleisesti ottaen keneen vain kuka tulee vaikka kadulla vastaan, on ihan tolkuttoman vaikeaa... tai siis, omalla tavallaan vainoharhainen olo, tuntuu että ihmiset tahtovat mulle pahaa, vaikka koko ajan tiedostan että käyn vain ylikierroksilla tämän asian kanssa vieläkin ja se tasoittuu kyllä ajan myötä..
Eikä minulla mitään tarvetta ole uusia ihmisiä elämääni saada, minulla on ystäviä kenen kanssa pystyn näitä asioita purkamaan mutta enpä mä niitä voi pyytää keskellä yötä mun päätänikään silittämään koska aikuista ihmistä pelottaa.
Mitään laastarisuhteita, "suojaa" tms vastaavaa en tosiaan tahdo, haluan löytää taas oman iloisen itseni ja rakentaa pikkuhiljaa luottamusta takaisin siihen mitä se oli. Mutta tällä hetkellä tuntuu että tarpoo suossa mistä on tosi hankala päästä minnekään :(
Pitääkö tälle vain antaa aikaa, aikaa ja aikaa.. vai pitäisikö tässä jotenkin pakolla vain pyrkiä puskemaan normaalisti eteenpäin.. kun tuntuu siltä että se on vaan näyttelyä just nyt jos yrittää olla enemmän mitä jaksaa.
Äh.. toivottavasti joku sai nyt punaisesta langasta kiinni.. multa se taisi vähän hävitä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Siis rikosilmoitushan sun olisi pitänyt tehdä,lähes tapon yritys!!!ei tuollaiset kaverit lopeta ennenkuin saa rangaistuksen.Ole onnellinen että pääsit eroon.On hyvin yleistä että kun uhkaus tulee,seuraava vaihe on uhkauksen toteutus.
Kestää aikansa että osaa antaa itselleen anteeksi oman toimintansa, silloin ymmärtää että ei kukaan ole yksin syyllinen. Sitä saa mitä tilaa.
Pelkkä inttäminen ei riitä.
Hahah :) Itellenikö mun pitää antaa anteeksi että exä kuristi tajun pois?
No sinä nyt olet niin harvinaisen hakoteillä kun vaan voi olla mutta eipä tuo mitään.
Rikosilmoituksen tekoon ei yksinkertaisesti riittänyt rahkeet silloin,
jotenkin sitä taisi olla osittain siinä määrin shokissakin että tahtoi vain "normalisoida" tilanteen ja yksi iso osasyy oli juuri tuossa että omalla tavalla pelkäs ettei mua lähdetä uskomaan, ja itsensä ja puheidensa todistaminen totuudeksi tuntui naurettavalta.. että sellaista edes pitäisi tehdä.
Koko tilanne tuntuu edelleenkin jotenkin vaan kaukaiselta, sillainen "ei mulle voi käydä näin"-olotila.
Älä välitä tuosta edellisestä. Palstan vaki häirikkö jonka jutut kannattaa jättää omaan arvoonsa.
Aika tekee tehtävänsä. Sinun on vain käytävä kaikki vihan, pelon ja inhon tunteet läpi. Ajan kanssa ne haalistuu ja unohtuukin jollain tavalla.
Puhuminen on hyväksi, samoin kirjoittaminen.
Ammattiauttajan puheilla on hyvä käydä jos paha olo jatkuu etkä millään pääse irti pelosta.
On hyvä, että et halua rynnätä suin päin uuteen suhteeseen. Kannattaa toipua ja eheytyä ihan kaikessa rauhassa.
On todella traumatisoiva kokemus joutua sen ihmisen pahoinpitelemäksi, jonka piti olla se maailman tärkein.
Minulla ei ole noin pahoja kokemuksia kuin sinulla, mutta ihan riittävästi, että tiedän mitä käyt nyt läpi.
Aika on paras lääke. Toipumista ei voi nopeuttaa, mutta onneksi sinulla on ystäviä joille voit puhua.
Jankuta sinä itsellesi se että tarvitset hoitoa ja diagnoosin. Ketään ei saa mennä retuuttelemaan ja puhuakin parisuhteessa pitäisi osata, ei se ole vajakeille tai liian häiriintyneille tarkoitettu elämisen muoto.
Rikosuhri päivystykseen vaan yhteys kärsit keskivaikeasta
jälki traumasta. Siitä nuo painajaiset ja paniikkikohtaukset johtuvat.
Saat apua jota tarvitset enemmän kuin täältä saatua apua.
terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00526
Minulla on tuo, ja traumasta kymmeniä vuosia!
Pikkulapsena koettu on jäänyt käsittelemättä ja seuraa mukana.
Nyt käyn traumaterapiassa.
Täysin luonnollinen reaktio.
Kiitos tosi paljon kaikille kommentoijille..
voi kuulostaa tosi typerältä nyt, mutta syy miksi en ole mennyt näistä mielelläni puhumaan ns. ulkopuoliselle taholle, on se että on tottunut asiansa aina käsittelemään itse tai sitten puhunut vanhempien tai ystävien kanssa. Ensimmäistä kertaa nyt tuntuu elämässä että saapui jonkinsortin umpikujaan omien ajatusten kanssa.
Ajattelin että soittaisin tuonne rikosuhri päivystykseen ja juttelisin sinne vähän.
Hyvinä päivinä tuntuu että nämä tunteet ja pelot menee ohi omalla painollaan, ja tosi pahoina päivinä tuntuu että ne pikemminkin kasaantuu sisällepäin pahempana.
Enkä tahdo joutua tilanteeseen että vuoden päästä painin vieläkin samojen asioiden kanssa ja kiroan itseäni kun en uskalla lähteä puhumaankaan.
Kiitos vielä tosi paljon kaikille, antaa uutta näkökulmaa kun saa mielipiteitä.