Olen jo reilusti 30 ylittänyt nainen, ja olen tavannut saman ikäluokan miehen. Meillä on molemmilla lapsia, ja molemmilla lapset ovat pääsääntöisesti meillä, eli olemme kumpikin lähivanhempia. Molemmilla on erosta jo aikaa 2-5 vuotta, joten mitään laastaria tässä ei etsitä.:)
Olen ihastunut korviani myöten! Olo on kuin teinillä. En ole kokenut tällaista tunnetta lähes 15 vuoteen. Suhde on kuitenkin vasta hyvin alussa... Emme ole vielä edes viettäneet aikaa kahdestaan muutamaa minuuttia enempää, kun noita lapsukaisia pyörii 4 ympärillä.:) Mutta ne hetket kahdestaan ovat olleet täynnä intohimoa, ja odotan kovasti kahdenkeskisiä hetkiä.
Pelkkää intohimoa tämä ei kuitenkaan ole, vaan jutut osuu yksiin kaikilla tavoilla. On ihanaa tuhlata yhdessä kaksi tuntia illasta puhelimessa. Meidän arvomaailma ja elämänrytmi on samanlainen, haaveilemme samoista asioista, elämäntyyli on samanlainen jne. Lapsetkin vaikuttavat puheidensa perusteella hyvin valmiilta siihen, että äiti tai isä seurustelee.
Olemme molemmat toki erojen jälkeen deittailleet, mutta ainakin minulle tämä on jotakin ihan ihmeellistä... Uskon että miehenkin mielestä, mutta mistäpä sitä voi varmaksi tietää?????
Pelkään satuttavani itseni. Ja pelkään että teen itsestäni ihan pöhkön, jos turhan avoimesti kerron tunteistani. Siksi mietinkin, että millä ilmeellä pidän itseni hiljaa? Puren kieleen? En soita vaan annan hänen soittaa? Vai onko sellaiseen mitään syytä? Pitäisikö vai antaa palaa? En halua säikäytttää ihanaa miestä pois...
Minulla ei ole vähääkään kiirettä millekään arjen yhdistämiselle tai uusperhekuviolle, mutta olisi ihanaa seurustella niin, että tietää varmasti toisenkin olevan tosissaan. Miten sen voi tietää?
Huonojen kokemusteni takia taidan olla vähän liiankin pelokas.
Olen ihastunut korviani myöten! Olo on kuin teinillä. En ole kokenut tällaista tunnetta lähes 15 vuoteen. Suhde on kuitenkin vasta hyvin alussa... Emme ole vielä edes viettäneet aikaa kahdestaan muutamaa minuuttia enempää, kun noita lapsukaisia pyörii 4 ympärillä.:) Mutta ne hetket kahdestaan ovat olleet täynnä intohimoa, ja odotan kovasti kahdenkeskisiä hetkiä.
Pelkkää intohimoa tämä ei kuitenkaan ole, vaan jutut osuu yksiin kaikilla tavoilla. On ihanaa tuhlata yhdessä kaksi tuntia illasta puhelimessa. Meidän arvomaailma ja elämänrytmi on samanlainen, haaveilemme samoista asioista, elämäntyyli on samanlainen jne. Lapsetkin vaikuttavat puheidensa perusteella hyvin valmiilta siihen, että äiti tai isä seurustelee.
Olemme molemmat toki erojen jälkeen deittailleet, mutta ainakin minulle tämä on jotakin ihan ihmeellistä... Uskon että miehenkin mielestä, mutta mistäpä sitä voi varmaksi tietää?????
Pelkään satuttavani itseni. Ja pelkään että teen itsestäni ihan pöhkön, jos turhan avoimesti kerron tunteistani. Siksi mietinkin, että millä ilmeellä pidän itseni hiljaa? Puren kieleen? En soita vaan annan hänen soittaa? Vai onko sellaiseen mitään syytä? Pitäisikö vai antaa palaa? En halua säikäytttää ihanaa miestä pois...
Minulla ei ole vähääkään kiirettä millekään arjen yhdistämiselle tai uusperhekuviolle, mutta olisi ihanaa seurustella niin, että tietää varmasti toisenkin olevan tosissaan. Miten sen voi tietää?
Huonojen kokemusteni takia taidan olla vähän liiankin pelokas.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voihan sitä soittaa parin päivän välein ja pyytää vaikka kahville jos aikaa on molemmilla. Kannattaa kuitenkin tutustuu rauhassa ennen kun alkaa mitään osoitetta vaihtamaan kun lapset menee edelle aina ja aikaakaan ei vättämättä ole niin paljoa. Joten yritä nyt pysyy housuissas jonkin aikaa edes.
Kuten kirjoitinkin, minulla ei ole mitään kiirettä arjen yhdistämiselle tai uusperhekuviolle... On selvä asia, että niissä asioissa olen monestakin syystä varovainen, etenkin lasten takia.
Se on kuitenkin ihan toinen juttu, kuin kertoa tunteistaan, puhua ja viesteillä paljon yms. Siihen minulla olisi palava halu. Koska en ole tällaista ihastusta ikuisuuteen kokenut, tunnetta on vaikea käsitellä.
Toisaalta haluaisin vain luottaa siihen, että on oikeus ja mahdollisuus nyt vähän hehkuttaa ja höpsöillä, kun siltä kerran tuntuu.:) Mutta jos kokisikin kovan aktiivisuuteni jotenkin ahdistavana tms... Ihmisenä olen elämäni varrella kuitenkin aina ollut omaakin rauhaani arvostava persoona. Nyt on siis kyse ihan puhtaasti vahvasta ja upeasta ihastumisesta, eikä mistään läheisriippuvaisesta taipumuksesta, heh.
Mietin sitäkin, että jos nyt olen kovin varovainen, niin voihan mies tulkita senkin niin, että en olisi valmis suhteeseen...