Vähiten tunteellinen olin alle 20-vuotiaana. 21-vuotiaana aloin jo olla paljolti samanlainen kuin nytkin, mutta katkerampi. Katkeruuden tunteeni huipentuivat 22-vuotiaana ja lopulta pikkuhiljaa hölleni ja opin nauramaan enemmän maailmalle ja itselleni. Niitä aikoja vielä mietin sitä mahdollisuutta, että kehittyisin rennoksi rellestäjäksi. Nyt kun vuosia on mennyt, tuntuu jo aika varmalta että juuri tällainen minun on sitten määräkin olla; enemmän neuroottinen, haavoittuvainen ja herkkä.
Minulla on viime aikoina ollut vaikeuksia elämänhallinnan kanssa ja tunne siitä, että aivotoiminta jotenkin verkkaistuu joka vuosi. Välillä pelkään olevani jotenkin emotionaalisesti tai kognitivisesti vajavainen, vaikka itseluottamukseni ei varsinaisesti perustu noihin asioihin. Ahdistun usein pienten lasten näkemisestä, koska pelkään itsekin olevani jollakin tavalla lapsen tasolla ja sitten tuntuu kuin katsoisi jonkinlaiseen peiliin. Liittyy varmaan lähinnä johonkin emotionaaliseen haavoittuvaisuuteen ja riippuvuuteen. Toisaalta taas aika hyvinhän minä tätä yksinäisyyttä olen jaksanut enkä ole jatkuvasti yhteydessä lähiomaisiinkaan, joten en tiedä mistä se tunne tulee. Muistan vain sen, että minua ehkä jo melko pienenäkin hävetti esim.lastenohjelmien katsominen. Ei siis aivan pienenä mutta vähän myöhemmin. Jotenkin pelkäsin että sen viihteen ikätaso tarttuu minuun itseenikin.
Minulla on viime aikoina ollut vaikeuksia elämänhallinnan kanssa ja tunne siitä, että aivotoiminta jotenkin verkkaistuu joka vuosi. Välillä pelkään olevani jotenkin emotionaalisesti tai kognitivisesti vajavainen, vaikka itseluottamukseni ei varsinaisesti perustu noihin asioihin. Ahdistun usein pienten lasten näkemisestä, koska pelkään itsekin olevani jollakin tavalla lapsen tasolla ja sitten tuntuu kuin katsoisi jonkinlaiseen peiliin. Liittyy varmaan lähinnä johonkin emotionaaliseen haavoittuvaisuuteen ja riippuvuuteen. Toisaalta taas aika hyvinhän minä tätä yksinäisyyttä olen jaksanut enkä ole jatkuvasti yhteydessä lähiomaisiinkaan, joten en tiedä mistä se tunne tulee. Muistan vain sen, että minua ehkä jo melko pienenäkin hävetti esim.lastenohjelmien katsominen. Ei siis aivan pienenä mutta vähän myöhemmin. Jotenkin pelkäsin että sen viihteen ikätaso tarttuu minuun itseenikin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Täällä oli piirros miniseksuaalisuudesta joku aika sitten.
Sinulla aina näitä tunteisiisi ja mielentiloihisi liittyviä kirjoituksia. Jutut pyörivät oman psyykkeesi ympärillä ja olet kuin omassa pienessä maailmassasi jossa muita ihmisiä ei näyttäisi edes olevan.
Olin myös aikuisenakin pitkään syrjäytynyt ja asuin maalla kotona, ainoana juttukumppanina nettituttavien lisäksi vanhemmat. Jännitin aina isäni kanssa puhumista, vaikka mitään varsinaista syytä ei ollut ja mietin vieläkin tosi tarkkaan kaikki sanomiseni; yrittäen aina sanoa jotakin viisasta ja hienoa. Ehkä se liittyi itsetunto-ongelmiin ja nyt kun on vähän vahvistunut identiteetti ihmisenä ja ikää enemmän, se aiempien vaiheiden patoutunut taakka sitten lähtee liikkeelle eikä enää jaksa esittää samalla tavalla. Nyt mietin enemmän elämän perusasioita ja olen osittain palannut 17-vuotiaana vallinneisiin sinänsä hyvin ahdistavissa maisemissa saavutettuihin mielenmaisemiin, jolloin minulla oli mielekkäitä lemmikkijulisteitä seinällä. Ei minulla sellaisia nyt sentään ole, mutta taululla on erilaisia pahvisia hamsterijuttuja ja seinillä ja ovissa muutamia tarroja. Minulla on myös sellainen lasten kello seinällä, koska se päätyi sattumalta kotiini ja toinen kello hajosi ja rikkoontui. Pikkujouluihin lähtiessä mietin pitäisikö se ottaa pois seinältä naisen varalta mutta en ottanut.
Joitakin vuosia sitten aloin myös opiskelemaan kieliä tosi ahkerasti ja siinä sitten tavallaan opetteli uudelleen ihmiseksi tai inhimillisiä käsitteitä, jotka varsinkin alkuvaiheessa luonnollisesti liittyvät yleisimpiin arkipäivisiin toimintoihin ja ympäristöihin. En tiedä olisiko se voinut jotenkin vaikuttaa ajatteluuni.
Toki seksuaalisuus kuuluu myös noihin arkipäivän ajatuksiin ja toimintoihin, ja en tiedä onko se läheisyyden puute sitten lähtenyt korvaantumaan muilla toiminnoilla, kuten palaamalla viimeisimpiin läheisyydestä ja turvallisemmista ajoista muistuttaviin asioihin.
Tuohon älyllisen hidastumisen tunteeseen on sentään vähän auttanut se, että olen pärjännyt opinnoissa osittain erittäinkin hyvin viime aikoina, mutta itseluottamukseni ei ole suuremmin noussut. Tunnen itseni jatkuvasti huonoksi ja jopa vastenmieliseksi ihmiseksi, vaikken oikeasti pidä itseäni sellaisena.
Nyt 28-vuotiaana on ruvennut jotenkin erityisen voimakkaasti jyskyttämään ajatus ikisinkkuudesta ja melkein aina aamulla herätessä ensimmäinen ajatus on, että olen taas yksin. Syntymäpäivien emotionaalinen merkitys on kasvanut niin paljon, että suunnittelen niitä jopa puoli vuotta etukäteen. Mutta ei ole rahaa tehdä mitään erikoista. Säästän nyt ensi kesän matkaa varten.
En voi kuvitella itseäni yhteiskuntakuntoiseksi kymmenen vuoden päästä, jos en ole saanut mitään uusia ihmissuhdekokemuksia. Tuntuisi oudolta muistella vanhoja videopelejä ja lapsuutta vielä vanhanakin. Vaikka lapsuuden muistelu taitaa kuulua vanhuuteen; keski-ikään ei niinkään.