En osoita tätä kysymystä vanheimpan / äitipaltsalle, sillä pelkään, etten saa sieltä objektiivisia vastauksia :)
"Ongelma" on seuraavalainen: Olen jo jonkin aikaa seurustellut todella mahtavan miehen kanssa. Kaikin puolin aivan täydellinen ja uskon, että tässä suhteessa olisi ainekset loppuelämän kestävälle suhteella. Olen itse vuoden vajaa 35 ja mies pikkasta vaille 40. Mies haluaisi lapsen. Minä välillä haluan ja välillä en.
Toisaalta ajatus lapsettomana kuolemisesta on ahdistava; oma lapsi on kuitenkin ihana asia ja aina välillä lämpenenkin ajatukselle. Sitten iskee taas epäilys; meillä on ihana suhde, olemme vapaita tekemään mitä haluamme, nukkumaan niin pitkään kuin haluamme, matkustamaan miten haluamme. Lapsihan ei sinänsä estä mitään muuta kuin pitkään nukkumista, mutta kaikista noista eduista luopuminen pelottaa. Pelottaa, että minusta tulee kävelevä kummitus. Pelottaa, että kroppa jota nyt jonkinlaisella salitreenillä ja dietillä olen suht kondiksessa saanut pidettyä menee ihan kokonaan pilalle.
Itseäni kammoksutti ihan totaalisesti loppukesästä julkaistut kuvat synnyttäneistä äideistä; ei jessus sentään jos kroppa sellaiseksi menee ja vielä tahtomattaan. Itse olisin valmis treenaamaan ja pitämään huolta ruokavaliosta myös raskauden aikana. Eli ahdistaa ajatus siitä, että vaikka mitä tekisin, niin kroppa olisi lyllyvä ja roikkua raskauden jälkeen : (
Toisaalta sitten taas arki lapsen kanssa on enemmän juuri sinä hetkessä elämistä. Uusien asioiden oppimista ja ihmettelyä. Pienen lapsen kanssa elämisessä on ihan hurjasti positiivisia ja ihania juttuja!
Saan varmaan kyllä tuta täällä kuinka pinnallinen olen mutta pyytäisin ennen kaikkea, miehiä ja naisia, joilla on samanlaisia kokemuksia / ajatuksia jakamaan tarinansa kanssani! Tiedän, että mies todellakin pitäisi huolta lapsesta, siivoaisi, laittaisi ruokaa ja muutenkin olisi lapsen elämässä mukana. Haaveilee nyt jo, kuinka voisi opettaa lastaan sitten vaikka ajamaan pyörällä. Ja nämä ajatukset ovat ihania. Mutta mitä jos kinä en jaksakaan sitä lapsiperheen elämää?
"Ongelma" on seuraavalainen: Olen jo jonkin aikaa seurustellut todella mahtavan miehen kanssa. Kaikin puolin aivan täydellinen ja uskon, että tässä suhteessa olisi ainekset loppuelämän kestävälle suhteella. Olen itse vuoden vajaa 35 ja mies pikkasta vaille 40. Mies haluaisi lapsen. Minä välillä haluan ja välillä en.
Toisaalta ajatus lapsettomana kuolemisesta on ahdistava; oma lapsi on kuitenkin ihana asia ja aina välillä lämpenenkin ajatukselle. Sitten iskee taas epäilys; meillä on ihana suhde, olemme vapaita tekemään mitä haluamme, nukkumaan niin pitkään kuin haluamme, matkustamaan miten haluamme. Lapsihan ei sinänsä estä mitään muuta kuin pitkään nukkumista, mutta kaikista noista eduista luopuminen pelottaa. Pelottaa, että minusta tulee kävelevä kummitus. Pelottaa, että kroppa jota nyt jonkinlaisella salitreenillä ja dietillä olen suht kondiksessa saanut pidettyä menee ihan kokonaan pilalle.
Itseäni kammoksutti ihan totaalisesti loppukesästä julkaistut kuvat synnyttäneistä äideistä; ei jessus sentään jos kroppa sellaiseksi menee ja vielä tahtomattaan. Itse olisin valmis treenaamaan ja pitämään huolta ruokavaliosta myös raskauden aikana. Eli ahdistaa ajatus siitä, että vaikka mitä tekisin, niin kroppa olisi lyllyvä ja roikkua raskauden jälkeen : (
Toisaalta sitten taas arki lapsen kanssa on enemmän juuri sinä hetkessä elämistä. Uusien asioiden oppimista ja ihmettelyä. Pienen lapsen kanssa elämisessä on ihan hurjasti positiivisia ja ihania juttuja!
Saan varmaan kyllä tuta täällä kuinka pinnallinen olen mutta pyytäisin ennen kaikkea, miehiä ja naisia, joilla on samanlaisia kokemuksia / ajatuksia jakamaan tarinansa kanssani! Tiedän, että mies todellakin pitäisi huolta lapsesta, siivoaisi, laittaisi ruokaa ja muutenkin olisi lapsen elämässä mukana. Haaveilee nyt jo, kuinka voisi opettaa lastaan sitten vaikka ajamaan pyörällä. Ja nämä ajatukset ovat ihania. Mutta mitä jos kinä en jaksakaan sitä lapsiperheen elämää?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Viimeinen lauseesi kiinnitti huomioni: Kyllä sen arjen jaksaa, jos osaa asennoitua siihen oikein. Sain ensimmäisen lapseni 19-vuotiaana enkä ole päivääkään katunut, vaikka mies ei hirveästi ole osallistunut. Isovanhemmista tai sukulaisista ei ole ollut apua, että omillaan on saanut pärjätä.. Sulla kuitenkin on toinen ihminen jakamassa sitä "taakkaa". Kun päättää, että minä olen hyvä äiti ja minä kyllä pärjään, tulee onnistumaan. Onhan se pikkulapsiaika rankkaa omalla tavallaan, mutta se menee kuitenkin aika äkkiä ohi.
Ja mitä tuohon kropan muuttumiseen tulee, niin sekin on aika tuuripeliä. Toiset muuttuvat täysin, joistain ei voisi millään arvata päällepäin että on synnyttänyt ja imettänyt useammankin lapsen. Sun elämäntavat ja liikunnallisuus kuulostavat terveiltä, mikä on tosi hyvä juttu. Kunhan vaan olet itsellesi armollisempi. Anteeks vaan, mut sulla alkaa pian olla ikää sen verran, että väkisinkin alkaa tulevaisuudessa joku paikka roikkua, eikä sille voi oikein mitään. Lapsen takia kropan "uhraaminen" ei tunnu pahalta, kun näkee sen tuloksen ja rakastaa lastaan niin että sydän meinaa pakahtua. En nyt tarkoita, että lapsi olisi tekosyy antaa itsensä lössähtää, mutta helpompi se on hyväksyä kuin esim. jojo-laihduttamalla itsensä pilaaminen. Ekasta lapsesta mulla jäi arpi sektiosta ja sekin on semmoinen juttu ettei sille voi mitään. Voin hyvillä mielin sanoa lapselleni, että sieltä sinä tulit, minun mahasta. Eikä se "kauneusvirhe" sureta yhtään.
Tsemppiä! On hyvä pohtia asiaa perin pohjin ennen lapsen hankintaan ryhtymistä. Mukavaa joulun odotusta!
Minulla on samanlainen asia pohdittavanani, mutta eri lähtökohdista. Avomieheni ei melko varmasti tule koskaan haluamaan lapsia ja minä en ole aivan varma haluanko lasta vai en. Pitkään olin sitä mieltä että tietysti teen lapsia ja elän tavallista perhearkea, mutta yllättäen ajatukseni muuttui kun erosin entisestä miehestäni. Yhtäkkiä aloinkin pohtimaan millaista lapsiperheen elämä olisi ja mitä minä voisin tarjota lapselle. Minulla on vakava sairaus joka hankaloittaa elämääni. Olen välillä todella väsynyt ja tulevaisuudessa varmastikin tulee päiviä etten pysty huolehtimaan toisesta ihmisestä. Mieheni ei ole kovin lapsirakas, joten en voi olla aivan varma miten hän suhtautuisi siihen jos tulee kausia etten pysty huolehtimaan lapsesta ja esim. viemään pihalle leikkimään jne. Pidän lapsista todella paljon ja ajatus siitä että voisi kasvattaa hyvän ihmisen houkuttaa. Mutta toisaalta sitten se että lapsen kanssa eläminen rajoittaa omaa elämää, pitää ottaa vastuu toisesta ihmisestä ja se oma jaksaminen... ne huolettavat. Mies on välillä puhunut sterilisaatiosta ja taas välillä siitä että olisihan se hienoa jos olisi suvunjatketta. Olemme siis tuuliviirejä molemmat, mutta minä olen kuitenkin enemmän kallellaan lapsen suuntaan ja mies taas lapsettomuuden suuntaan. Olen miettinyt voisinko jäädä suhteeseen jos mies sterilisoitaisiin?
Minua myös huolettaa oman kehon muuttuminen. En ole tyytyväinen kroppaani nytkään, niin miten sitten jos vatsanahka löystyisi ja rinnat roikkuisivat vielä enemmän? Seuraisiko siitä täysi masennus ja seksielämän lopahtaminen? Mies on myös hyvinkin tarkka naisen ulkonäöstä ja mikä häntä kiihottaa ja mikä ei...
No minä ainakin näen 2 lapsen isänä asiasi näin: Ensinkin on hyvä, että olet asiaa tarkastellut ja tiedostat asiat hyvin. Lapsi vaatii paljon aikaa, vaivaa ja rahaa. Se voi olla myös synnyttyään vammainen tai muuten erikoinen yksilö. Näitä asioita sinulle tuskin tarvitsee käydä listaamaan. Mutta toiselle puolelle kurkkaaminen on täysi mysteeri. Muitten mielipiteitä voi toki kysellä, mutta ne on muiden mielipiteitä. Kuitenkin pitäisin sinäänsä kiirettä, että teillä alkaa olla tuota ikää ja takaraja (mikä se nyt kelläkin on?) lähestyy. Omalta kohdalta voin sanoa, että oikeasti en tiennyt mihin rupean, ja sitä lasteni vuoksi olen joskus harmitellut, mutta kumpaakaan lasta en vaihtaisi mihinkään! Vaikka äidin ja lapsen suhde on jotain suurempaa, niin en olisi uskonut ikinä miten ihmiseen voikaan rakastua niin, että antaisi oman henkensä sen puolesta. (oikeesti) Elämä on tuonut minulle kokemuksia niin hyvässä, kuin pahassa, mutta nämä kaksi lasta on ollut ja tulee olemaan kaikista suurimpia.
Kannattaa käydä uimahallissa esimerkiksi siihen aikaan, kun vauvauinti on päättymässä ja pesuhuone on täynnä äitejä vauvoineen. Siitä näet parhaiten sen, että millaisessa kunnossa kroppa on synnytyksen jälkeen. Yleensä on niin, että jos kroppa on treenattu ja kunto on hyvä, niin kroppakin toipuu synnytyksestä hyvin. Jos taas harrastuksena on ollut lähinnä autolla ajelu ja sipsien syönti, niin sellaisilla henkilöillä usein tulee raskauden aikana ylikiloja vieläkin enemmän ja paikat rupsahtavat reilusti. Poikkeuksiakin toki on. Aika usein oman kroppansa tulevaisuudenkuvan näkee katsomalla omaa äitiään.
Minulla kroppa on kärsinyt tosi pahasti synnytyksistä ja minulla on pudottamatta jääneitä kiloja, vatsanahka roikkuu, on raskausarpia jne. Siitä huolimatta en koe niitä ongelmana. Ennen raskautta olin aika ulkonäkökeskeinen, mutta koen, että kaikki menetetty ulkonäkö on ollut sen arvoista. Omia lapsia kohtaan olen kokenut puhdasta rakkautta ja he ovat tärkeintä mitä elämässäni on.
Vauva-aika on rankka. Se on eräänlainen naisten inttikokemus, jota vertaillaan. Tiedän kuitenkin, että kun olen sen kokenut, selviän mistä vaan. Olen oppinut uusia taitoja, olen oppinut kärsivällisyyttä yms. Esimerkiksi lasten sairastelu on ollut rankkaa ja esim. koko perheen yhtäaikainen oksennustauti on todella kammottavaa. Mutta sitten taas kun asiat menevät hyvin, niin elämä hymyilee onnellisena. Olen myös oppinut olemaan itselleni armollisempi ja koen, että elän ihan mahtavaa elämää. Osaan iloita pienistä asioista, mitä en osannut todellakaan ennen äitiyttä.
En koskaan nuorena tajunnut, että miksi ihmiset hankkivat lapsia. Tajusin sen vasta myöhemmin, että ihminen kestää paljon asioita siksi, että hän rakastaa lastaan niin suunnattomasti. Siksi moni vanhempi olisi valmis kuolemaan lapsensa puolesta. Minussakin asuu juuri sellainen leijonaemo ja olen siitä ylpeä.
Eläisin varmasti ihan kivaa elämää ilman lapsiakin. Elämä tuntuu vain tyhjältä, jos elämässäni olisi vain ne samat asiat mitä ennen lapsiakin eli kaverit, työ, sukulaiset ja koti sekä lomilla matkustelu. Lapsettomana joutuisin etsimään elämälleni tarkoituksen uudelleen.
Lapsen kanssa ensimmäiset 3 vuotta on aika rankkaa, mutta asiat helpottuvat koko ajan, kun lapsi oppii esim. käymään potalla, oppii syömään itse, oppii pukemaan vaatteita päälleen jne. On myös ihana opettaa hänelle erilaisia asioita, kertoa elämästä ja asioista ja saada hänet tuntemaan sukuaan ja historiaansa. Nautin hirveästi siitä, että saan jutella lasten kanssa ja olla heille tärkeä. Lapsista tulee osa perhettä ja arkea, kun heitä ei kohdella kuin kuninkaallisia, vaan kuin osana tätä perhettä. Silloin se arkikaan ei ole tolkuttoman raskasta, kun kukin tekee oman osuutensa kotitöistä.
Vaikka itse täytänkin kymmenen vuoden miinus kolme vuoden päästä neljäkymmentä ja kumppanikin olisi kahdenkymmenen vuoden päästä viisikymppinen ja edelleen ensi synnyttäjä, haaveilemme silti perheestä ja lapsesta, mutta koska suurinosa parisuhteita kariutuu kuitenkin nykyään siihen ensi riitaan tai kuitenkin alle kymmenen vuoden suhteeseen, olemme todenneet että nykyajan hektiseen elämään on aivan turha tehdä lapsia, joiden tarkoitus tulisi olemaan vain isän ja äidin vuoroviikoin palloittelema välikappale ja tulevien suhteiden riitojen turha kärsijä, joten lapseton elämä painaa vaakakupissa järjellä ajatellen enemmän, vaikka se pienokainen kiva olisikin.
Ei lasta kumppanille tehdä eikä parisuhteen vahvistukseksi. Jos nainen aikoo hankkia lapsen, pitäisi ymmärtää haluta lapsi vain sen itsensä takia, tapahtui suhteessa mitä hyvänsä. Parisuhteet ei ole koskaan varmoja, eikä parisuhdetta lapsen hankkimiseen tarvita.
Luopukaa jo hyvät naiset noista vanhoillisista arvoista. Siitä niitä pettymyksiä justiinsa tulee, kun miehen varaan jotain lasketaan. Tässä elämässä sitä on ittensä varassa viime kädessä aina, mutta veri on vettä sakeampaa.
Miehiä tulee ja menee, mutta omat vanhemmat ja omat lapset ei vaihdu. Niihin kannattaa panostaa.
Voi sanonko mitä teitä femakoita!!! Lapsi tehdään vain naisen takia ei parisuhteen tai puolison??? Koita sieltä narsismistasi joskus tajuta että myös mies haluaa lasta ihan yhtälailla ja se ei ole mikään naisen yksinoikeus!!!
Toivon todella että kaltaisellesi vastuuttomalle ämmälle ei ikinä synny lasta!!
Lapsi tehdään sen itsensä vuoksi, ei parisuhteen vuoksi. Kuten tässä tuli jo kerran mainittua... Miesten lasten haluamisesta tai siitä pitäisikö niiden niitä saada, en maininnut mitään.
Tuolla sinun kiihkeydelläsi ei ainakaan uhmaikäistä kasvateta.
Tuolla sinun narsismi asenteellasi ei pidetä kasassa niin parisuhdetta kuin lapsen oikeutta perhe elämään!
Perhe se on yhdenkin vanhemman perhe.
Parisuhde ei ole mikään itsetarkoitus, vaan onnellisuus. Narsisti on se, joka yrittää pakottaa muut elämään omien arvojensa ja oman onnellisuutensa mukaan.
Eihän tuossa mainittu miestä mitenkään negatiivisesti,vaan todettiin että lasta ei kannata tehdä miehen mieliksi jos ei itse näe itseään äitinä.
Mutta ei ilman perhettä eläminen ole sama kuin perheessä kasvamnen ja tämän ymmärtää jokainen yh:n ainut lapsi.Millaista Se elämä voi olla kun äiti ei jaksa eikä ketään muita ympärillä,koti usein hiljainen kuin hiirenloukku,joulut ja uudet vuodet seurata äidin onnetonta eloa.Toki voi tehdä yksin lapsen mutta se ON eri asia kuin perheessä eläminen,jossa kaksi vanhempaa tsemppaa ja auttaa toisiaan,molemmilta saa turvaa ja rakkautta,sisaruksista leikkiseuraa.
Kuten sanottu, yhdenkin vanhemman ja yhdenkin lapsen perhe on perhe.
Huh huh. Ompa sulla ihannekuva perheestä. Sunko mielestä vain ns. ydinperhe on oikea perhe? Äiti, isä ja muutama muksu? Ja molemmat huolehtii perheestä ja tsemppaa toisiaan? Milläköhän vuosituhannella sä oikein elät? Ja oliko niissä suurissa perheissä eläminen ennen vanhaankaan mitenkään mahtavaa ja onnellista?
Kerrot varmaankin omasta kokemuksestasi äidin kanssa kaksin eläessä? Harmi, jos sun äitisi oli onneton. Mutta eihän se sun syy ole vaan asenteessa vikaa hänellä.
Kyllä se perhe vaan on ihan minkä kokoinen tahansa. Ihmiset tekee perheen, olipa heitä kaksi tai kymmenen saman katon alla. Onni tulee omasta sydämestä. Ajattelehan vähän pidemmälle, entä jos toinen vanhemmista kuolee ja toinen jää elämään lapsen kanssa. Lakkaavatko he silloin olemasta perhe?
No jaa, lapsia kyllä tehdään mitä typerimmistä syistä:
http://www.iltalehti.fi/perhe/2014010317896492_pr.shtml?utm_campaign=uutisboksi&utm_source=kl
Mitä jos kokeilisitte sijaisvanhemmuutta? Se varmasti vahvistaisi päätöstänne hankkia tai olla hankkimatta omaa lasta. Plus tekisitte arvokasta työtä.
Ei sijaislasta hankita miksikään harjoituskappaleeksi!
Jos sillä mielellä asiaa harkitsee, on kyllä täysin hakoteillä! Sijaislapsi se vasta vaatiikin aikaa, rakkautta, kärsivällisyyttä. Monet heistä ovat kokeneet niin rankkoja asioita elämässään, että luottamus aikuisiin on mennyt. Se on rakennettava pala palata. Näytettävä, että olen tässä, en hylkää.
Itse kahden lapsen äitinä ja kahden sijaisäitinä uskon tietäväni mistä puhun.
Itselläni kroppa ei mitenkään erikoisesti ole rupsahtanut tai pilalla lasten saannin jälkeen. Edelleen olen hyvin hoikka. Mikään paikka ei roiku. Raskausarpia sain, mutta ajan myötä ne on vaalentuneet lähes näkymättömiin. Kiloja tuli molempien raskauksien jälkeen, mutta suli pois melkoisen nopeasti vauvan hoidon ja imetyksen myötä.
En treenaa tai urheile mitenkään eityisesti. Harrastan kyllä liikuntaa, lähinnä pitkiä ka¨velyitä metsissä ja luonnossa. Juoksua myös harrastan kesäisin jonkun verran.
Oma äitini sai 7 lasta, mutta mitenkään pahasti en näe sen hänenkään vartaloaan kohdelleen. Kotiäitinä ollut kaikki vuodet, mutta kodin ja puutarhan hoito sekä ulkona liikkuminen ja aktiivinen elämä näkyy kropassa, vaikka vuosia alkaakin kertyää hänellekin.
Tuolla edellä joku isä sanoi, ettei olisi uskonut rakastuvansa kehenkään niin että olisi valmis vaikka kuolemaan toisen edestä. Olen samaa mieltä. Menisin vaikka tuleen lasteni puolesta, mitä tahansa. Ja kuitenkaan nuorena ajattelin, että en koskaan tule lapsia hankkimaan. En ikinä ole ollut sillä tavalla lapsirakas. Mutta kun sen oman saa syliin, se tunnne on jotain täysin uskomatonta!
itseasiassa väliaikaisiakin sijaisvanhempia tarvitaan.
sijaisvanhemmuus olisi juuri siksi hyvä kokemus, koska lapset tuskin ovat helpoimmasta päästä ja jos väliaikaisen vanhemmuuden jälkeen edelleen miettii jälkikasvun hankintaa tietää ainakin olevansa valmis.
sanoinkin, että he voisivat HARKITA sijaisvanhemmuutta. se ei tarkoita välitöntä ilmoittautumista sijaisvanhemmuuteen, vaan asiaan perehtymistä ja jos se tuntuu oikealta niin sitä voi kokeilla.
he ainakin ryhtyisivät sijaisvanhemmiksi oikeista syistä, koska osa sijaisperheistä tekee sitä esim. rahan takia, jota siitä saa.
Älä hanki lasta. lapsi voi muuttaa elämänarvoja ja ihan takuulla tuo elämään aivan uudenlaista sisältöä jos vain ne hoksaa; epäilen ettet hoksaa.
Jokainen lapsi on periaatteessa oikeutettu rakastavaan äitiin ja turvalliseen lapsuuteen, uskon ettet pysty sitä tarjoamaan. Joten nauti "vapaudestasi" ja siitä,e ttä voi keskittyä omaan itseesi loppuelämäsi.
"Joten nauti "vapaudestasi" ja siitä, että voi keskittyä omaan itseesi loppuelämäsi"
.
Hohhoijjaa tulihan se taas sieltä. Aloittaja ei todellakaan ole itsekäs, itsekäs ei ajattele ja kääntele asioita ja kuulostele itseään. Vaan pyöräyttää sen lapsen vähääkään ajattelematta, kun minä nyt vain haluan lapsen ja sehän minun on saatava!!!
Miksette ensin sitoudu kunnolla,jos et ole varma jaksatko lapsen hoitamista kahdestaankaan.Mies kyllä suostuu jos perheen haluaa.Mieti miltä tuntuu olla raskaana ja hoitaa pientä lasta epävarmassa suhteessa!
Kiitos viesteistä!
Totta on, että loppujen lopuksihan tämä on minun oma päätökseni. On joskus hyvä kuitenkin vähän kuulostella miten muut ovat tästä asiasta ajatelleet ja mahdollisesti ratkaisseet tilanteen.
Olen siitä todella onnellisessa asiassa, että kaikkien aikaisempien kokemusten jälkeen voin ihan kirkkain silmin sanoa, että minulla on uskomattoman hieno mies. Naimisissa tosiaan emme ole mutta asiasta on puhuttu ja mies on valmis sitoutumaan minuun silläkin tavalla. Eli kaikinpuolin minulla on hieno elämänkumppani ja lasten isäehdokas!
Tiedän kuitenkin mitä se vauva-aika on, sillä olen melkein siskonpoikani ensimmäisestä päivästä lähtien hoitanut häntä paljon. Sisko jäi heti alkuvaiheessa yksin lapsen kanssa. Muistan vieläkin kun katselin poikaa hänen ollessaan iässä, jolloin hän opetteli kävelemään ja pystyi tukemaan itseään pöytiä sun muita vasten. Ajattelin,että herran jumala tuo pieni ihminen on ainutlaatuinen ja upea ja rakastan häntä niin paljon. Tiedän myös sen miltä tuntuu kun joutuu lasta tuudittamaan vaunuissa keskellä yötä, itse puoliksi nukuksissa, kun hän ei vaan suostu nukkumaan ja huutaa kuin syötävä jos hänet laittaa sänkyyn makuulle. Muistan myös ne aamut sellaisen yön jälkeen, tuntui ettei jaloillaan pysy :)
Ja koska olen hyvin mukavauudenhaluinen ja itsekäskin ihminen, juuri tuo väsymys minua pelottaa eniten! Minusta tulee aivan toimintakyvytön jo muutaman huonosti nukutun yön jälkeen; pelkään että siinä menisi jo hyvä parisuhdekin huonoksi sillä tiedän miten hemmetin kiukkuinen ja tiuskiva olen väsyneenä :) Myös lapsiperheen rahat-asiat mietityttää. Olemme kyllä kumpikin ihan hyvin ansaitsevia, mutta pelottaa ajatuskin rahalliseen ahdinkoon joutumisesta sitten lapsen tultua. Kaikesta voi ja pitääkin tinkiä ja olen hyvinkin realistinen rahan kanssa. Että tuo asia on varmasti helpoiten ratkaistavissa...
Noh, minä jatkan miettimistä! Kiitos kaikille vastanneille :)
Kaikkien ei ole hyvä saada lasta..... Toiset ovat ehkä luotu elämään vähän itsekkäämpää elämää kuin toiset. En ymmärrä miksi edes kaikkien pitäisi niitä saada??
"Olen itse vuoden vajaa 35 ja mies pikkasta vaille 40. Mies haluaisi lapsen. Minä välillä haluan ja välillä en."
Sama tilanne. Minäkin halusin lasta, ja olen sinua pari vuotta nuorempi. Minuakin pelotti kropan lössähtäminen ja muut pinnalliset jutut, jotka nyt tuntuvat todella typeriltä asioilta.
Yritimme lasta, mutta sitäpä ei kuulunutkaan. Ymmärsin, että lapsi ei olekaan pelkkä halun asia. Olemme edelleen lapsettomia, yritystä takana 2 vuotta. Ikä alkaa painaa. En halua maalailla piruja seinille, mutta olet jo aikalailla iäkäs, joten paljon en enää miettisi asiaa vaan tekisin päätöksen.
Nyt kun koen sen tuskan mitä lapsettomuus on aiheuttanut, voin vain nauraa miten lapsellinen olen ollut murehtiakseni raskauskiloja. Ennemmin minun olisi pitänyt olla kiitollinen, että voin tulla raskaaksi, lapsi syntyisi terveenä ja että minulla on mahdollisuus kokea äitiys.
Täällä monet käyttävät lapsista sanoja "hankkia" ja "tehdä". Ei lapsia hankita ja tehdä niin vaan, lapset saadaan. Kaikki eivät saa vaikka haluaisivat.
Toinen asia, lapsi kasvattaa henkisesti. Uskon että raskauden ja lapsen syntymän myötä (jos sinulle tämä onni suodaan), huomaat jo että ajatuksesi ovat muuttuneet ja mietit pinnallisia asioita paljon vähemmän kuin nyt.
"Ei lapsia hankita ja tehdä niin vaan, lapset saadaan."
Tuo kulunut lause, että lapsia saadaan, pistää niin ärsyttämään. Kysynpä vaan että KELTÄ niitä saadaan tai MISTÄ niitä saadaan??
Kyllä mulle biologian tunnilla opetettiin miten niitä lapsia TEHDÄÄN. Eri asia on sitten, hedelmöittyykö se munasolu vai ei ja siinä vaiheessa ei ole enää kyse tekemisestä, saamisesta tai hankkimisesta. Siinä vaiheessa se on tuurista kiinni.
Toisin sanoen voisi sanoa: Lapsensaanti on tuuria. Jokainen voi sitten kohdallansa tulkita onko se huonoa vai hyvää tuuria.
Tuuri ei kuvaa kiitollisuutta sitä kohtaan, että on saanut lapsia. Jokainen vanhempi tuntee syvää kiitollisuutta ja onnea lapsestaan. Sitä tarkoittaa lapsen saaminen.
Ilmeisesti et ole kovin iäkäs eikä sinulla ole lapsia, tai et ole kohdannut vaikeuksia elämässäsi vielä.
Kyllä se siitä.
Tarkoitit kai, että hurmoksellisuus kasvaa lisääntymisen myötä?
Aikaisempi kirjoittaja on oikeassa. Lapsia tehdään. Tietoisesti ja vahingossa laukaisten. Ei niitä 'saada' (lahjana), kuten yhteishurmoksellisesti yritetään lapsien väsäämistä nostaa jalustalle.
Lisääntyminen on eläimellinen teko. Ei siinä ole mitään juhlallista.
Tukeehan teoriaa sekin, että kaikkein tyhmimmät lisääntyvät eniten (kun eivät hengenlahjoiltaan paljon muuhun pystykään...).
On hienoa, että olet selvästi miettinyt asiaa ja uskallat kertoa ne asiat jotka sinua lapsen hankinnassa epäilyttävät, ne turhamaisuudetkin. Juuri näin pitääkin tehdä.
En voi sinua neuvoa, voin vain kertoa oman tarinani, sillä minä olen oman päätökseni hiljattain tehnyt. Olen 32 -vuotias nainen ja naimisissa. Olen aina (oikeastaan ihan lapsesta saakka) tiennyt, että en halua lapsia. Myöskään mieheni ei koskaan ole halunnut lapsia. Ennen toistemme tapaamista olimme molemmat parisuhteissa, joissa toinen osapuoli halusi lapsen. Suurin syy aikaisempien parisuhteidemme kariutumiseen olikin juuri tämä ja nyt näillä kyseisillä henkilöillä, molemmilla on jo lapsia.
Eli kun aloimme tapailla oli alusta asti selvää että kumpikaan ei lapsia halua. Nyt hiljattain vahvistimme päätöksemme sillä, että mieheni kävi sterilisaatiossa ja itse olen parhaillani jonossa. Syy siihen miksi molemmat sen tekevät on yksinkertaisesti se että päätös on henkilökohtainen. Jos lapsia ei halua, ei niitä halua sen kumppanin tai kenenkään muunkaan kanssa. Eli jokaisen tulee päättää asia itse.
Lapsia ei mielestäni myöskään koskaan tule haluta siksi että pelkää vanhenemista. Kuinka monen vanhemmat riutuvat vanhainkodeissa, vaikka ovat varmasti odottaneet lastensa heistä huolen pitävän. Lapsen tulee aina olla toivottu, joten sitä ei tule tehdä siksi että niin kuuluu tehdä.
Joku sanoi tässä samassa ketjussa että lapsen myötä oppii rakastamaan niin, että on valmis kuolemaan lapsensa vuoksi. Minä olen jo oppinut rakastamaan niin. Jos pitäisi päättää kumpi meistä saa tappavan syövän, minä vai puolisoni, en miettisi hetkeäkään. Minä tietysti. Hän on kaikkeni. Yhdessä olemme olleet kymmenen vuotta.
Haluan siis sanoa että lapsen tekeminen tai tekemättä jättäminen on aina henkilökohtainen päätös. Jos lapsen päättää tehdä, tulee hänen olla toivottu silloinkin jos parisuhde kariutuu, lapsen tulee siis painaa vaakakupissa parisudetta enemmän.
Kun ajattelet asiaa vielä vähän, tiedät sydämessäsi mikä on oikea päätös. Jos päädyt lapsen tekoon, olen varma että raskauden aiheuttamat muutokset ulkonäössä tulevat painamaan vaakakupissa lasta vähemmän.
Ja niille jotka mainitsivat siitä että lapsia ei tehdä vaan halutaan: olette oikeassa. Suurin osa ihmisistä (jotka eivät tiedä omasta hedelmällisyydestään) kuitenkin olettaa saavansa lapsia. Yleensä sen että lapsia saadaan, ei tehdä, tajuaa vasta sitten kun se tuleekin omalle kohdalle.
Lapsia ei pidä tehdä jos ei oikeasti ole valmis sitoutumaan heistä huolehtimiseen ( tarv myös yksin) seuraavaa 18 vuotta. Ja tuo aika on piiiitkä. Niin iloineen, mutta myös suruineen. Päätös vanhemmuudesta on toki yhteinen, mutta viime kädessä henkilökohtainen. Toisen mieliksi siihen ei pidä ryhtyä. Ei ole herkkua raahata kiljuvaa, kurahousupukuista ja uhmaikäistä lasta päivähoidosta kotiin kaupan kautta. Kotona odottaa työpäivän päälle sitten ruuanlaitto ja muut kotihommat. Vanhemmuudessa on paljon palkitsevaa ja mukavaa, kuten se pyörälläajon opettaminen, mutta se arki voi olla välillä todella raastavaa. Jotta senkin jaksaa pitää vanhemmuus olla harkittu asia. Ja se oman ajan voi unohtaa seuraaviksi vuosiksi. Tosin siinä ei ehdi miettimään niitä vatsamakkaroita ja muita kuhmuja kun aika kuluu taaperoita hoitaessa, joko yksin tai kaksin.
No huhuh, mitä kommentteja...
Hei oikeasti, jos ensinnäkin suhde on kunnossa, toiseksi sinä haluat lapsen, kolmanneksi puolisokin haluaa lapsen ja neljänneksi te molemmat olette täysjärkisiä ihmisiä... niin miksi ihmeessä ette hankkisi lapsia?? Vaatii vain todellista sitoutumista ja vastuun ottoa... ei muuta.
Joo joo, lapset vievät mutta kyllä ne lapset myös tuovat ja tuovat muuten enemmän kuin vievät. Aika, kroppa, talous, harrastukset... hekoheko, kaikki hoituu - ei se siitä ole kiinni. Vaimoni synnytti kaksi, 40v naisen rasvat alle 20% ja vyötärö 64 cm ilman, että 170cm/58kg nainen olisi mitenkään kuolleeksi harrastaneen oloinen. Kaunis kuin kreikkalainen jumal-nainen ja molemmat harrastamme minkä ikinä ehdimme... itse leijalautailua, pyöräilyä, salia ja toimin freelance valokuvaajana.... ja hän tekee kaikkea mitä haluaa. Lapset eivät ole syöneet elämän energiaa mihinkään vaan tuoneet sitä lisää mitä moninaisimmissa muodoissa. Että silleen.
Olen 5+7 vuotiaiden tyttöjen isä... ja noin 5 sekuntia ensimmäisen syntymisen jälkeen oli niin hmmetin selvää, että tässä on Hän josta minä pidän huolen, joka on aina siinä ja jolle itse olen aina siinä. Tuon tapahtuman jälkeen itsestäänselvyyksiä jotka ei aukea koskaan ihmisille, joilla ei ole lapsia (heitä mitenkään morkkaamatta).
Lasten kanssa myös viisastuu... 5-vuotias tunki viime yönä meidän väliin ja kun aamulle nousin sängyn reunalle noustakseni ylös, kääntyi likka äidin kylkeen kiinni, puristi häntä ja huikkasi "Isi mätuun kohta, mun täytyy ensiks lämmittää tätä naista". Meinasin kuolla vielä autossa matkalla töihin.
Hänhän haluaa välillä lasta ja välillä ei ja poikaystävä taas haluaisi.
Ei silloin kannata ryhtyä lapsia tekemään, ellei ole vielä selvittänyt itselleen mitä oikeasti haluaa. Ja puolison painostuksesta lapsia ei tulisi koskaan tehdä.