Tähän on menty.
Olen aina ollut perheessämme se epäonninen, säälittävä otus. En löydä oman alan töitä, tai jos löydän, niin vain hetkeksi aikaa.
Muut ehti seurustella jo moneen kertaan, ja minä säälittävä rukka en onnistunut löytämään yhtäkään miestä vierelleni. Olen aina ollut se ruma, outo ja erilainen. Koulussa olin kiusattu, mutta menestynyt, silti hyötymättä tästä elämän tuomasta kokemuksesta mitenkään. En siis ole kirjoittanut kirjaa tai uhonut itseäni ylös reppanan roolistani.
No, vihdoin 34-vuotiaana löysin miehen. Mies on muiden mielestä ruma ja epäkelpo mieheksi. Köyhä ja saamaton. Ja minä olen taas työtön.
Koko ajan minulta tivataan työasioista, nyt kun ei tarvitse enää udella miesasioista tai pahempaa: epäillä ääneen minun olevan lesbo.
Aina vastaus pakenee samaan, olen taas työtön.
Nyt en sitten yksinkertaisesti enää jaksanut tätä ristivetoa ja elämääni. Niinpä olen tietoisesti alkanut valehtelemaan, että olen töissä. Juu, siis valehtelen ihan silmät päästäni. Ja koska asumistamme vuokralla on pidetty niin pahana (lainaa emme voi saada) ja merkkinä epäonnistumisesta, olen myös tekaissut meille asuntolainan. Ennen kerroin etten halua lapsia, nyt huudan ääneen surkeutta kuinka kovasti haluan mutta en voi saada -niisk. Tällä saa sympatiapisteitä ja hyväksyntää enemmän kuin valitsemalla lapsettoman elämän.
Nyt paasaan muiden mukana yrittäen sopeutua porukkaan kuinka kiire on ja ylitöitä pukkaa, ja hirveet velat, kauhea karuselli kotona, ja koko ajan ihan auki. Siis samassa kuorossa muiden kanssa. Ajattelen, jos vaikka olisin näin muiden silmissä vihdoin normaali, hyväksytty. Jos tämä samaistuminen näihin yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpiin ihmisiin saisi minutkin tuntemaan vihdoin olevani osa yhteisöä.
En tiedä, mutta näissä keinoelämän puitteissa vielä mennään. Ja jos joskus eroamme mieheni kanssa, tekaisen itselleni komean, menestyneen miehen, ja leikkaan hänestä kuvan jostain mallikatalogista lompakkooni. Voinhan elää ainakin loppuelämäni olematta vaan säälittävä, onneton reppana.
Olen aina ollut perheessämme se epäonninen, säälittävä otus. En löydä oman alan töitä, tai jos löydän, niin vain hetkeksi aikaa.
Muut ehti seurustella jo moneen kertaan, ja minä säälittävä rukka en onnistunut löytämään yhtäkään miestä vierelleni. Olen aina ollut se ruma, outo ja erilainen. Koulussa olin kiusattu, mutta menestynyt, silti hyötymättä tästä elämän tuomasta kokemuksesta mitenkään. En siis ole kirjoittanut kirjaa tai uhonut itseäni ylös reppanan roolistani.
No, vihdoin 34-vuotiaana löysin miehen. Mies on muiden mielestä ruma ja epäkelpo mieheksi. Köyhä ja saamaton. Ja minä olen taas työtön.
Koko ajan minulta tivataan työasioista, nyt kun ei tarvitse enää udella miesasioista tai pahempaa: epäillä ääneen minun olevan lesbo.
Aina vastaus pakenee samaan, olen taas työtön.
Nyt en sitten yksinkertaisesti enää jaksanut tätä ristivetoa ja elämääni. Niinpä olen tietoisesti alkanut valehtelemaan, että olen töissä. Juu, siis valehtelen ihan silmät päästäni. Ja koska asumistamme vuokralla on pidetty niin pahana (lainaa emme voi saada) ja merkkinä epäonnistumisesta, olen myös tekaissut meille asuntolainan. Ennen kerroin etten halua lapsia, nyt huudan ääneen surkeutta kuinka kovasti haluan mutta en voi saada -niisk. Tällä saa sympatiapisteitä ja hyväksyntää enemmän kuin valitsemalla lapsettoman elämän.
Nyt paasaan muiden mukana yrittäen sopeutua porukkaan kuinka kiire on ja ylitöitä pukkaa, ja hirveet velat, kauhea karuselli kotona, ja koko ajan ihan auki. Siis samassa kuorossa muiden kanssa. Ajattelen, jos vaikka olisin näin muiden silmissä vihdoin normaali, hyväksytty. Jos tämä samaistuminen näihin yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpiin ihmisiin saisi minutkin tuntemaan vihdoin olevani osa yhteisöä.
En tiedä, mutta näissä keinoelämän puitteissa vielä mennään. Ja jos joskus eroamme mieheni kanssa, tekaisen itselleni komean, menestyneen miehen, ja leikkaan hänestä kuvan jostain mallikatalogista lompakkooni. Voinhan elää ainakin loppuelämäni olematta vaan säälittävä, onneton reppana.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla kävi siitä erikoisella tavalla että sain töitä vaan ulkomailta. Ei kelvannut tämä vaihtoehto :D
Pitää olla Suomesta ja pysyä täällä (juu-u). Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos vaan :)
Opiskele lähihoitajaksi, niin ainakin työt on taattu. Saat elämäsi järjestykseen.
Ai. Lähihoitajaksi. Ihan kuka vaan siis sinun mielestäsi voi alkaa hoitajaksi. Voi huoh! Sitä paitsi ei kaikki lähihoitajat ole töissä. Minulla on kaksi serkkua pohjoisessa ja yksi kaveri täällä etelässä, kaikki lähihoitajia mutta työttömiä. Ja heillä on sentään se ammatillinen kutsumus.
Ihan lyhyesti täältä kommentoin tuohon lähihoitaja asiaan, että se on oikeasti todella vaativa ja raskas työ vastuullisuudessaan. Ei siihen niin vain opiskella, se koulutuskin aika monipuolinen ja vaativa.
Kuten olet huomannut, valehtelusta on hyötyä. Olen tullut omassa elämässä samaan tulokseen. Rehellisyydestäni on ollut aina haittaa, asiassa kuin asiassa.
Suvullasi on puutteellinen sanavarasto, kun utelevat vain raha- ja perheasioita. Vaihda puheenaihetta esim. yhteiskuntaan, harrastuksiin, luontoon tai johonkin, minkä tiedät varmemmin kuin he, esim. oman alasi ammattisanastosta.
Tämä oli kyllä päivän paras.
Kummilapsen kuva jostain kaukaisesta maasta lompakossa on kans hyväksi havaittu asia joka näyttää tuovan sosiaalista hyväksyntää lapsettomille "ressukoille".
Kiitos. Mainio lisäys juoneen :)
Tässäpä me 2 menestynyttä entistä, eli jäätiin siipan kanssa täysin vaille työtä.
Taloudelliset vaikeudet ovat järisyttävät. Niskassa velat ja jatkuvaa laskemista, tinkimistä ja nälkäkuuriakin.
MUTTA.....
Yllättäen lisääntynyt yhdessäolo ja yhdessä kamppailu eteenpäin elämän suossa vahvisti keskinäistä liittoamme paremmin kuin mikään.
Olemme hyvin onnellisia.
itse asiassa onnellisempia kuin koskaan kun on aikaa olla yhdessä ja hoitaa parisuhdetta, jutella toisen kanssa kaikista maailman asioista, on turvattava toiseen siihen kumppaniin siinä joka on pysynyt uskollisena kuin tammi kaikissa käänteissä --
ennen piti juosta tukka putkella pärjätäkseen ja saadakseen arvostusta, kotona tuskin käytiin kääntymässä, suhde pelasi pitkälti kännykän varassa (järkkyä kun nyt tajuaa millaista se oikein oli).
Moni kamu on eronnut menestyksen pyörteissä, ehkä meilläkin suuri riski oli olemassa juuri samaan kohtaloon, onneksi niin ei käynyt. Kyllä sen verran paljon tuota kumppaniani rakastan.
Tietenkään emme kenellekään kerro missään tapauksessa että hyvin pyyhkii henkisesti ja kotona on kivaa.
Sen sijaan otamme masentuneen ilmeen kun joku alkaa tilannettamme surkutella ja tuumaamme kunnon "show"tyyliin :
" Kyllä tämä niin raskasta on, että köyttä rasvaisin ellei perhettä olisi".
P.s Pusu ja hali sinulle kirjoittaja, oot ihana.
Loppupeleissä elämässä voittajia ovat he jotka ovat saaneet nauttia aidosta rakkaudesta meriittien ja burn outteja vaativien urarutistusten asemesta.
Vaikka työurasta iso patsas pystytettäisiin ( niin vissiin) niin pikkasen letuttaisi kuolinvuoteella katsella ikkunasta isoa kunniapatsasta ilman rakastavia ajatuksia ja kiitollisuutta oman elämän oikeasti tärkeitä ihmisiä kohtaan.