Hei,
Olemme kumppanini kanssa seurustelleet 3 vuotta, emme kuitenkaan asu yhdessä mutta kihloja oltiin suunniteltu siiheksi kun olemme hieman vanhempia, yhteenmuutto olisi ollut edessä pian.
Yhtäkkiä, kumppanistani muuttui kuin toinen ihminen, hän vältteli minua mutta lopulta kertoi syyn, ahdistus.
Kuulemma tarkkaa syytä ei löydy, mutta KAIKKI ahdistaa ja nyt olemme tämän seurauksena eronneet hänen tahdostaan.
Pyysin vielä miettimään ja olen suositellut myös ammattiapua, mutta hän ei kuulemma sellaista tarvitse.
Ei vain pysty enää.
Onko tässä nyt mitään keinoja? Olen aivan rikki. Mikään ei tunnu miltään ja sängystäkään en saa noustua ylös.
Auttakaa, mitä voin tehdä!
Olemme kumppanini kanssa seurustelleet 3 vuotta, emme kuitenkaan asu yhdessä mutta kihloja oltiin suunniteltu siiheksi kun olemme hieman vanhempia, yhteenmuutto olisi ollut edessä pian.
Yhtäkkiä, kumppanistani muuttui kuin toinen ihminen, hän vältteli minua mutta lopulta kertoi syyn, ahdistus.
Kuulemma tarkkaa syytä ei löydy, mutta KAIKKI ahdistaa ja nyt olemme tämän seurauksena eronneet hänen tahdostaan.
Pyysin vielä miettimään ja olen suositellut myös ammattiapua, mutta hän ei kuulemma sellaista tarvitse.
Ei vain pysty enää.
Onko tässä nyt mitään keinoja? Olen aivan rikki. Mikään ei tunnu miltään ja sängystäkään en saa noustua ylös.
Auttakaa, mitä voin tehdä!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Yksi neuvoo toiselle miten päästä ahdistuksesta, mutta kun toinen kieltäytyy hakemasta apua itselleen, ahdistuu neuvoja itse.
Saldona siis kaksi ahdistunutta.
Hoitoon joutaisitte, molemmat.
Tosi osuvasti sanottu, ymmärrä mistä sä noita miikkoja keräät. Kersat tais vetää herneet nenään, kun eivät kestä sun sanomasi osuvuutta. :D
Taisi tulla eroahdistus ennen eroa.
Ahdistukselle pitää olla joku syy ja jos kerran olette yhdessä kolme vuotta, niin muu syy kuin parisuhteesta ulos jänistäminen olisi ihan luonnostaan sinun tiedossasi.
Ette asu yhdessä - onko siis tavannut toisen ja käyttää ahdistusta aasinsiltana suhteen lopettamiseen?
Kaikkein parasta mitä voit tehdä, on olla niin itsekäs kuin pystyt, huolehdit itsestäsi, kunnostasi, menet ystävien kanssa ja pidät hauskaa. Jos mies on tullakseen takaisin, se tulee kyllä. Jos ei tule, niin ei se hakemallakaan vierellesi jää. Totuus valkenee sinulle ajan kanssa ihan itsekseen.
Älä ainakaan painosta! Se jos mikä lisää ahdistusta.
Olette sitten kai melko nuoria, kun sanot että kihloihin meno sitten kun olette vähän vanhempia? Ilmeisesti poijan puolelta etenitte yt vähän liian nopeasti. Ei ole valmis sitoutumaan.
Mikä kiire siinä yhteen muutossa on? Ja kihloihin menossa? Ettekö voi rauhassa katsella vielä jonkin aikaa ja löytää ulos oletteko sitten todella se oikea pari vai tuleeko vielä tuollaisia sitoutumisahdistuksia?
Anna pojalle vähän "juoksulankaa". Älä yritä sitoa. Ihminen joka ei sitoutumaan ole vallmis, ei siihen sitten kerta kaikkiaan ole valmis. Pakolla et saa mitään hyvää aikaan. Oliko yhteen muutto ja kihlat todellakin teidän molempien yhteinen suunnitelma? Ettei se tullut esim. sun puolelta ja sait pojan ylipuhuttua lupaamaan jotain mitä ei kumminkaan halua?
Kasvakaa ja kypsykää molemmat, yhteen ehtii muuttaa vielä moneen kertaan jos se sitten osoittautuu siksi oikeaksi ratkaisuksi myöhemmin. Molempien puolelta.
Juu, olemme 18 vuotiaita.
Kyllä kihlat ja yhteenmutto oli ihan 100% yhteistä sopimusta, en ainakaan kokenut mitenkään painostavani häntä mihinkään, hän oli itse myös hyvin innokas varsinkin muutosta. Kihloja oltaisiin molemmat ihan rauhassa odoteltu sinne 20 paremmalle puolelle.
Tämä on täys katastrofi, kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.
nuoria sitoutumaan ja siksi poikaa on alkanut ahdistamaan, kun pitäisi sitoutua.
Kyllä siihen parisuhteeseen vielä ehtii, kun ei hätäile ja pidä toista talutusnuorassa. Pitäisi uskaltaa elää sitä ainutkertaista nuoruuttaan vapaana, sillä se on vain kerran ihmisen elämässä.
Anna pojalle omaa tilaa ja elä itsekin omaa nuoruuttasi. Se on ainutkertaista.
Poika halusi irti ja se on hänelle suotava, vaikka sinusta juuri tällä hetkellä tuntuu asia maailmanlopulta, mutta kyllä siitä selviää.
Myöhemmin tulet huomaamaan, että oli sittenkin parempi näin.
Lähde muiden nuorten joukkoon, niin saat muuta ajateltavaa ja alat itsekin toipua. Kyllä elämä kantaa, kaikesta huolimatta.
Tsemppiä sinulle toivottaa äiti-ihminen.
No ei toisen pidä jäädä odottelemaan haluaisiko toinen ehkä joskus sitten jatkaa. Sitä joko ollaan tai ei olla yhdessä. 18-vuotias ei ole enää mikään lapsi. Tai no, varsinkin pojat tuntuvat aikuistuvan aika myöhään, joten nuoret naiset usein etsivätkin itseään vanhemman kumppanin. Nykyaikana kovasti toitotetaan että pitää olla seksikokemuksia, matkustella ja elää villiä sinkkuelämää ennenkuin saa vakiintua ja hankkia lapsia aikaisintaan 35-vuotiaana. Höpö höpö. Jotkut kypsyvät aikaisemmin. Itse olin tuon ikäisenä jo raskaana ja vakaassa suhteessa, enkä ole katunut päivääkään sitoutumista mieheeni taikka lapsiin.
Mutta niin siis mitä aloittajan ongelmaan tulee, niin unohda keskenkasvuinen poikanen. Anna hänen mennä ja avaa silmäsi uudelle onnelle. Löydät vielä MIEHEN joka oikeasti tahtoo elää yhteistä elämää kanssasi.
mulla on aivan sama tilanne, mutta 2 vuotta seurusteltu.. oltiin jo yhdessä käyty katsomassa asuntoja ja mietitty tulevaisuutta yhdessä. minunkin kohdalla kumppani muuttui halusi koko aika enemmän olla yksin ja kertoi sitten että ahdistaa yhdessä olo, mutta ei osaa sanoa syytä sille ja sen takia ihmetteleekin tätä kun rakastaa minua paljon ja olen ollut täydellinen poikaystävä hänelle.
sovimme että saa olla nyt rauhassa ja miettiä asioita ja viikko eteen päin ilmoitti että ei pysty tähän enää, tunteet muuttuneet, ettei rakasta minua enään niiin kuin ennen.. ja tuonkin viikon aika iltaisin sain häneltä viestejä joissa kertoi kuinka paljon rakastaa minua ja pääsen kohta hänen luo takaisin.. itsekin pyysin häntä vielä miettimään, mutta oli kuulemma ainut ja oikea ratkaisu.. sanoi kyllä että saattaa myöhemmin katua tätä.. hänen mukaa tämä on nyt tässä, eikä meistä tule tulevaisuudessa muita kuin ystäviä.
ite olen ottanyt hyvin rankasti tämän, tyhjä olo, ei jaksa tehdä enää mitää muuta kuin makaa ja murehtia.. ikävöin häntä koko aika.. toivon vain koko aika että hän palaisi luokseni ja että aika auttaisi, koska jos nyt painostaa häntä koko aika niin ahdistus vain pahenee ja menetän hänet kokonaan.. itsekään en oikein tiedä mitä tehdä, en haluaisi menettää häntä