Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä joitakin vuosia, naimisissa pari. Lapsia on kaksi, kolmas tulossa keväällä. Aina ollut aivan ihana isä, lempeä ja ymmärtäväinen mua kohtaan vaikken ole ollut ollenkaan mikään ihannevaimo aaltoilevine luonteenpiirteineni..
Eilen halusin sitten puhua että miten jatketaan koska itselläni ei ole hyvä olla kun selkeästi teen miehelleni välillä huonon olon sillä että mulla on ajoittain niin vaikea olla itseni kanssa. Aivan sielu auki puhuin tuntemuksiani, siitä huolimatta, että miehellä on välillä tapana vittuilla tuntemuksistani. Sanoin että eniten pelkään sitä että hän vie lapset jos erotaan. Vastasi naama peruslukemilla että täysin mahdollista. Tarkensin vielä että "sillee etten näe niitä ikinä". Tähän vastasi saman "täysin mahdollista." Jotenkin tuntuu että taipumista voisi ollakin käyttää lapsia lyömäaseena koska riitojen aikana ei välillä puhu lapsille, ei sano heippoja tai muuta. Mulla on ollut omia ongelmia aiemmin, olen käynyt terapiassa vuosia sitten ja syönyt mielialalääkkeitäkin, mä olen kasvanut epävakaan äidin helmoissa. Silti olen kuitenkin ihan "tavallinen" nainen ja aina olen lapsistani huolehtinut.
Kenellekään en voi puhua tästä asiasta, varsinkin kun ollaan sellanen perhe josta kukaan ei uskoisi että mitään vaikeaa voi olla seinien sisällä ja ulkoisesti puitteet on ok. Mitenköhän mun pitäisi toimia? Nyt tietysti yritän että asiat jotenkin selkiytyisi ja pöly laskeutuisi mutta tuntuu että paluuta ei ole. En uskalla kysyä että luulisiko mieheni pystyvänsä mihinkään niin kauheaan kuin jopa tappamaan meidät kaikki, koska sitten olisi vieläkin vaikeampaa jos sellainenkin uhka olisi. Väkivaltainen mieheni ei ole. Tuntuu että eilen illalla astuin elämään keskellä painajaista.
Miten muut elää vastaavassa tilanteessa, voiko olla vastaavaa kellään? Miten herkästi isä saa huoltajuuden ja mitä siinä yhteydessä tutkitaan?
Eilen halusin sitten puhua että miten jatketaan koska itselläni ei ole hyvä olla kun selkeästi teen miehelleni välillä huonon olon sillä että mulla on ajoittain niin vaikea olla itseni kanssa. Aivan sielu auki puhuin tuntemuksiani, siitä huolimatta, että miehellä on välillä tapana vittuilla tuntemuksistani. Sanoin että eniten pelkään sitä että hän vie lapset jos erotaan. Vastasi naama peruslukemilla että täysin mahdollista. Tarkensin vielä että "sillee etten näe niitä ikinä". Tähän vastasi saman "täysin mahdollista." Jotenkin tuntuu että taipumista voisi ollakin käyttää lapsia lyömäaseena koska riitojen aikana ei välillä puhu lapsille, ei sano heippoja tai muuta. Mulla on ollut omia ongelmia aiemmin, olen käynyt terapiassa vuosia sitten ja syönyt mielialalääkkeitäkin, mä olen kasvanut epävakaan äidin helmoissa. Silti olen kuitenkin ihan "tavallinen" nainen ja aina olen lapsistani huolehtinut.
Kenellekään en voi puhua tästä asiasta, varsinkin kun ollaan sellanen perhe josta kukaan ei uskoisi että mitään vaikeaa voi olla seinien sisällä ja ulkoisesti puitteet on ok. Mitenköhän mun pitäisi toimia? Nyt tietysti yritän että asiat jotenkin selkiytyisi ja pöly laskeutuisi mutta tuntuu että paluuta ei ole. En uskalla kysyä että luulisiko mieheni pystyvänsä mihinkään niin kauheaan kuin jopa tappamaan meidät kaikki, koska sitten olisi vieläkin vaikeampaa jos sellainenkin uhka olisi. Väkivaltainen mieheni ei ole. Tuntuu että eilen illalla astuin elämään keskellä painajaista.
Miten muut elää vastaavassa tilanteessa, voiko olla vastaavaa kellään? Miten herkästi isä saa huoltajuuden ja mitä siinä yhteydessä tutkitaan?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Teidän osoite mihin meete -on perheneuvola.Outoa keskustelua.Kumpi teistä onkaan terveempi henkisesti?
Sä kehitit aivan tyhjästä tuollaisen draaman. Miestäsi rupesi vaan vituttamaan se jatkuva vatvominen ja vastasi siksi tolleen. Hyvä mies kuitenkin on ja hoitaa hommansa.
Kyllä mä ymmärrän, että sulla on huono olla, mutta oikea paikka selvitellä niitä on terapia. Miehesi ei ole terapeuttisi. Hänellä ei ole siihen koulutusta ja hänelläkin on oikeus levätä iltasella, ei selvitellä sinun huonoa oloasi.
Mitä ihmettä tarkoitat sellaisella kyselyllä, että "mites nyt jatketaan, kun mulla on huono olo siitä, että sulla on huono olo siitä, että mulla on huono olo?" Miten jatketaan? Jo tuo kysymys esittää vaatimuksen siitä, että nyt pitäisi tehdä jokin radikaali muutos tilanteeseen. Miksi turhaan järkytät miestäsi sellaisella? Hänen silmissään tilanne voi olla ihan hyvä ja tasainen. Itse sinä otit esille nuo kaikki kauheudet ja nyt olet sitten "järkyttynyt" niistä ja olet astunut keskelle "painajaista".
Mielestäsi sinulla on tässä edelleen henkisiä ongelmia. Tai sitten sinulla on menkat alkamassa. Joka tapauksessa sinun kannattaisi vielä harkita sitä terapian jatkoa.
Ja tarkennukseksi: syön itsekin masennuslääkkeitä ja minullakin on taipumusta ajoittaisiin sekoiluihin. Siksi näenkin tilanteesi näin selkeästi. Tilanne on lähinnä oman pääsi sisällä.
Hakeudu tarapeutille tai jonnekin missä voit keskutella ja purkaa murheesi.
ehkä ne mielialalääkkeetkin voisi olla hyvä aloittaa taas?
Mies ei noin vain voi viedä lapsia, Ei sitä hän päätä jos asia siihen menee.
Mielialalääkkeitä syö maailmassa miljoonat ihmiset. Ne ei tee kenestäkään epäkelpoa äitiä tai isää. Osoittaa vain vastuullisuutta kun ihminen on halukas hakemaan ja hakee apua vaikeaan oloon tai elämäntilanteeseen.
Miehesi käytös lapsia kohtaan, käyttää lyömäaseena, ei osoita kypsyyttä. Päin vastoin. Samoin on uhkaus viedä lapset ja murtaa sinut!
Jos olisin sinun paikallasi, hakisin apua ja rakentelisin itselleni turvaverkon sitä kautta. Työskentelisin oman itsetuntoni parantamisessa ja vaatisin miestä perheneuvolaan. Tuollainen tyhjä uhoaminen on juuri sitä; tyhjää uhoa.
Ja jos tilanne käy liian raskaaksi kestää, soita lähimpään turvakotiin. Sieltä saa asiantuntevaa opastusta ja pääsette sinne lasten kanssa tarpeen vaatiessa.
Nyt vain nostat itsesi sieltä lattialta ja käärit hihat!
Luin tekstisi ja huomasin siitä itseni. Sama tilanne, kaksi pientä lasta (2v ja 7 kk). Ratkaisut eivät ole helppoja. Yrittää vain saada kaikille paremman olon, varsinkin lapsille. Pelottava tilanne kaikin puolin. Ja varsinkin siltä kannalta että olisi pakko jatkaa mukamas hyvässä uomassa, joka ei enää ole se mitä se ehkä joskus on ollut. Itse aloitin "terapian" juuri, koska en päässyt yli synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, ja masennusta on ollut jo aiemminkin. Toivottavasti pääsisit itsekin vastaavaan, ammattilaisilta apua saamaan. Itse TOIVON syvästi löytävän ratkaisun samaan tilanteeseen, ilman pelkoa mistään pahasta. En siis odota suoria vastauksia sieltä, vaan löytäisin itsestäni vastaukset tilanteeseen ja vaihtoehtoja eri ratkaisuihin. Näin ei voi kuitenkaan enää jatkua...
Tulee mieleen että ihmiset, joilla ei oikeasti ole ongelmia, suorastaan keksivät niitä. Ap:llä ollut vaikea lapsuus ja hänen onhankala olla, jos ei ole jotain ongelmaa tai ahdistusta mielessä. Tekee mieli sanoa, että älä pilaa jauhamisellasi hyvää avioliittoasi, kohta olet muutoin kolmen lapsen epävakaa yksinhuoltaja ja miehesi on löytänyt täysipäisen uuden kumppanin. Jos niin käy, saat syyttää itseäsi.