Minä ja poikaystäväni ollaan seurusteltu ylästeen 7 luokalta lähtien ja nyt muutama viime vuosi on ollut aika kurjaa. :( Meidän suhde oli alussa mahtava ja se oli todella aitoa rakkautta jo niin nuoresta iästä huolimatta. Muutama vuosi on ollut aika... noh, ei ole vaan enää ollut kiinnostusta poikakaveria kohtaan ja intohimo on sammunut melkeimpä täysin.
Nyt viimeiset ehkä 4 kk ollaan nähty todella harvoin, ehkä kerran viikossa jos sitäkään. Kyllä, luit oikein... Ei asuta yhdessä. Me ei soitella, tekstailla tai muutakaan kuin kerran tai pari viikossa. Ja kun nähdään niin katotaan joku leffa, annetaan hyvän yön pusut ja nukutaan.
Ollaan kumpikin niin huonoja puhumaan mistään ääneen, niin en tiedä miten tästä alkaisi puhua. Kerran olen maininnut nyt että menee huonosti jne, mutta poikaystävä ei oikein vastannut mitään. Miksen osaa puhua... Miten voin ottaa asian esille ilman että loukkaan häntä? Meillä on muuten asiat hyvin ja poikaystäväni on ihana ihminen, mutta tuntuu että tämä suhde on tiensä päässä...
Miten siis voin ottaa eroamisen esille näin ''yhtäkkiä''? Jotenkin tuntuu että tuo mies ei oo ees osannut ajatella eroamista... :/ Kokemuksia?
Nyt viimeiset ehkä 4 kk ollaan nähty todella harvoin, ehkä kerran viikossa jos sitäkään. Kyllä, luit oikein... Ei asuta yhdessä. Me ei soitella, tekstailla tai muutakaan kuin kerran tai pari viikossa. Ja kun nähdään niin katotaan joku leffa, annetaan hyvän yön pusut ja nukutaan.
Ollaan kumpikin niin huonoja puhumaan mistään ääneen, niin en tiedä miten tästä alkaisi puhua. Kerran olen maininnut nyt että menee huonosti jne, mutta poikaystävä ei oikein vastannut mitään. Miksen osaa puhua... Miten voin ottaa asian esille ilman että loukkaan häntä? Meillä on muuten asiat hyvin ja poikaystäväni on ihana ihminen, mutta tuntuu että tämä suhde on tiensä päässä...
Miten siis voin ottaa eroamisen esille näin ''yhtäkkiä''? Jotenkin tuntuu että tuo mies ei oo ees osannut ajatella eroamista... :/ Kokemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ainiin ja lisään vielä:
Se mikä tästä tekee vielä vaikeampaa on, että mä rakastan hänen perhettä hirveästi. Ollaan hänen siskon ja veljen kanssa hyviä kavereita. Perhe on mulle jo kuin oma... Mun äiti pitää mun poikaystävää täydellisenä miehenä. Tuntuu että MINÄ pettäisin kaikkia edes ajattelemalla tällaista. :(
Haluaisin vaan olla taas onnellinen ja kokea muutakin elämässä. Se on mun ensimmäinen kumppani ja mä sen. Jotenkin tuntuu että tähän on jämähdetty.
Eli ikää sulla noin 20? Eli kyllä tuo voi olla tiensä päässä, mutta juttelet sen kaverin kanssa ja jos se on yksimielistä, niin eikun erotkaa, eihän tuo ole muuta kuin toisensa kahlitsemista jos ei muuta ole kuin pusut ja heihei. Tuo varhainen tutustuminen muutamalla on toiminut, mutta olen kuullut monen myös eronneen välillä ja taas on palattu yhteen, entistä vakavammin. Ja tuo poitsun suvun yhteydet tuskin pitävät asiaa pahana, vaan ymmärtävät. Ja eihän se niiden suhde olekkaan. Mutta eikun poitsukaverin kanssa ensin jutut selviks ja sit tuli mitä tuli. Turha tuota on vatvoa enää enempää. Ihminen tottuu kaikkeen...
Kiitos kommentistas hirveesti! Jotenkin tuntuu hyvältä, että joku sanoo noin.
Ollaan siis kumpikin täyttämässä nyt 20. Juuri tuolta tässä musta tuntuukin, kahlitulta tuohon toiseen, niin kamalalta kun se kuulostaakin.
Mun tekis mieli lähestyä asiaa puhumalla tauosta, mutta mä varsin hyvin tiedän että se ei oo mitään muuta ku eron pitkittämistä ja sitä ettei uskalla sanoa suoraan. Tuntuu, että ois kiva pitää kyllä toisaalta taukoa eli periaatteessa ihan erota ja katsoa myöhemmin uudestaan, kun kumpikin tietää mitä elämältä haluaa. Musta tuntuu että kun on koko nuoruuden saman ihmisen kanssa ollut niin harvalla se tulee toimimaan...
Mua vaan pelottaa ja itkettää jo valmiiksi, kun mietin sen toisen tunteita. Mitä jos aiheutan sille ihan järkyttävän olon tai muuta. Mun poikaystävä on niin kiltti ja tavallaan ujo, niin mun sydän särkyy jo pelkästään sen takia...