Olenko epäonnistunut...

Niin vielä sekin, että nyt kun olis pieni loma, niin kammoksuttaa jo lähteä matkalle, kun ei tiedä , mitä taas tapahtuu viikon aikana...Ei oikein uskalla rentoutua mitenkään, kun on koko ajan huoli...

Kyllä ahdistaa. Olen yrittänyt suggestoida itseäni, etten murehtisi niin paljon. Ei lapseni kyllä kerro kahdenkeskisistä suhdeongelmistaan. Mutta tulivat narratuksi ostamaan huonon talon ja ovat suurissa rahavaikeuksissa. Sitä murehdin ja yritän auttaa. Mieheni ei murehdi yhtään, toteaa vaan että "ovat jo siinä iässä että pitää hoitaa omat asiansa, olisi pitänyt ottaa asioista selvää...". Kai niin, mutta tunteilleen ei mitään voi. Monta yötä olen valvonut.
Miten keksisimme yhdessä taidon elää niin ettemme murenisi murehtimiseen? Itseä ja omaa jaksamistaan pitäisi ajatella enemmän.

Tämä isovanhempana oleminen ei välttämättä ole aina niin heppoa. Me kun kaikki olemme niin erilaisia.
Itse oeln miettinyt mistä johtuu kun lastenlapset nimittelee muita ja myös isovanhempia.
Johtuuko se isovanhempien liian vähästä huomiosta?
Yleensä liian vähästä huomiosta?
Kavereilta opitusta tavasta?
Vai kotona opitusta tavasta?
vai isovanhempien luona opitusta tavasta jota isovanhemmat ei huomaan vai mistä?
Itse olemme aikoinaan asiaan puuttuneet, jos lapsi nimitteli vanhempia ihmisiä esim. isovanhempia jne.

Varsinkin pieni lapsi ei välttämättä ymmärrä mitä tekee, mutta miksihän tekee niin? Mistä näitä pahoja sanoja hän kuulee?

Ei murehtiminen auta. Tarjoan lapselleni vapaita hetkiä miehensä kanssa. Hoidan pian 1 v täyttävää lapsenlastani 2-3 tuntia aina silloin tällöin. Kun tytär kaipaa piristystä niin saa. Ja joskus on välttämättömiä menoja heilläkin. Kotiäidit eivät nykyään saa kodinhoitajaakaan. Eikä hän antaisi lastaan tuiki tunntemattomille. Ilolla olen mummina ja ennaltaehkäisen murheita.

Tytär tottui lapsettomana elämään, niinkuin suurin osa nykyvanhemmista, omassa rauhassaan. Päälle 30 v vasta tuli äidiksi. Varmasti totuttelemista siihen, että on sidottu lapseen. Haluankin tarjota hengähdystaukoja. Sainhan niitä minäkin aikoinaan. Oli helpompaa olla äiti silloin kun oli sisaruksista ja isovanhemmista apua. Naapurikin auttoi. Lähellä oli enemmän apua kuin tyttärelläni nyt.

En anna taloudellista apua, eikä sitä minulta odotetakaan, kun eläkkeeni on pieni ja kuluissani on tarpeeksi. Uskon kyllä, että monestikaan raha ei ole ongelma, vaan oman ajan vähäisyys, kun on pieni lapsi.

"lahjamummi" miten menettelisit jos sinulla olisi vaikka kolme omaa lasta ja heillä jokaisella kolme lasta eli yhdeksän lastenlasta tai vaikka vielä enempi. On perheitä joissa on 10 omaa lasta ja heillä jokaisella esim. 5 lasta.

Ethän olisi äiti jos sinua ei lapsen elämä kosketa myös lapsen aikuistuttua.

Lapsen murheet ja surut ovat aina osa äidinkin taakkaa. Äiti kantaa vastuutaan hautaan saakka.

Eihän nuorten lapsiperheiden elämä helppoa ole vaikka olisi kouluuntunut ja hyvä työpaikkakin (mikä nyt on hyvä).
Kyllä heillä on edessä sopeutuminen parisuhteeseen, lasten kasvatukseen, työpaikan vaatimuksiin ja varsinkin toisella puolisolla, joka joutuu ottamaan suuremman roolin kodin asioissa ja lasten hoidossa jos toisella on jatkuvaa matkatyötä ja ylitöitä ja entä sitten vuorotyöläisten elämä.

Tuskin niistä vaikeuksista omille vanhemmille kerrotaan paljoakaan, sillä yritetään niin kovasti olla itsenäisiä. Mutta on vain niin, että varsinkin äidit aistivat asioita ja kantavat vieläkin raskaampaa taakkaa kun asioista ei puhuta.

On järkyttävää kohdata lapsensa ajautuneen suuriin vaikeuksiin vaikkapa täysin homeisen asunnon oston vuoksi tai avioeron tulleessa keskeneräisen talon rakennuksen aikana. Jokainen talon rakentanut tietää että kovilla ollaan, on suuri väsymys ja rahnapuute ja ajanpuute, siinä sitä sitten riidellään ja erotaan ja täysin aiheetta, kun olisi voimia jatkaa edes muutama vuosi ja nähdä voimien palautuminen.

Kyllähän monet vanhemmat menettävät yöunensa lastensa murheiden vuoksi ja suuremmalla syyllä kun lapset eivät edes keskustele tai etääntyvät murheineen.
Itsekin olen kokenut tuon tilan ja voin sanoa, että esim. lapsen ero ottaa varmasti kovemmalle kuin ehkä oma ero. Ainakin silloin kun mukana on pieniä lapsenlapsia.
Kyllähän isä meillä ottaa asiat aivan omalla tavallaan, joka vielä lisää taakkaa, hän tavallaan syyttää ja ei missään tapauksessa ole ensimmäisenä auttamassa, usein sanoen että ei häntäkään ole autettu, mikä ei edes pidä paikkaansa, äitinsä kyllä oli hänen tukenaan hyvinkin vahvasti.
Voimia kaikille vastuunsa kantaville vanhemmille.

Jos lapsilla on koko ajan vaikeuksia parisuhteessaan, heidät kannattaa ohjata parisuhdeterapiaan. Heille on jämäkästi kerrottava, että et ole alan ammattilainen, joten he saavat paremman avun muualta. Kuuntelet kyllä murheita, mutta heidän on itse opittava ratkomaan ne.

Omat rajat pitää määrittää. Ei tarvitse venyä joka rientoon.