Aika ajoin näkee juttuja, joissa taivastellaan sitä, kuinka suuri osa suomalaisista nykyään asuu yksin, ja sitä pidetään jollain lailla problemaattisena ellei peräti pahana asiana. Miksi ihmeessä? Eihän yksin asuminen sinänsä ole kaikille mikään ongelma. Ja sitä paitsi elämässähän on hyvin monenlaisia vaiheita, eivät kaikki juuri kulloisellakin hetkellä yksinään asuvat ole koko elämäänsä niin tehneet.
Tilastoissa minäkin olen sinkku ja yksin asuva. Mutta kun katson elämääni taaksepäin, näen siinä monenlaisia vaiheita ja asumisen muotoja: ensin 17 vuotta vanhempien kanssa, sitten kolme vuotta yksin, sitten kaksi vuotta kaksin miehen kanssa, sitten 20 vuotta miehen ja lasten kanssa, sitten 8 vuotta yksin lasten kanssa ja viimeiset kuusi vuotta sitten itsekseni. Ja täytyy sanoa, että nautin hyvinkin paljon tämänhetkisestä elämänvaiheestani: vaikka asun yksin, on minulla jo viimeiset viisi vuotta ollut hyvä parisuhde, enkä tunne minkäänlaista tarvetta muuttaa tilannetta, ainakaan vielä - tulevaisuudesta on paha sanoa, elämä kun voi yllättää niin hyvässä kuin pahassakin.
Eli itse en ainakaan menisi kovin herkästi vetämään yhtäläisyysmerkkiä yksin asumisen ja onnettoman elämän välille...
Tilastoissa minäkin olen sinkku ja yksin asuva. Mutta kun katson elämääni taaksepäin, näen siinä monenlaisia vaiheita ja asumisen muotoja: ensin 17 vuotta vanhempien kanssa, sitten kolme vuotta yksin, sitten kaksi vuotta kaksin miehen kanssa, sitten 20 vuotta miehen ja lasten kanssa, sitten 8 vuotta yksin lasten kanssa ja viimeiset kuusi vuotta sitten itsekseni. Ja täytyy sanoa, että nautin hyvinkin paljon tämänhetkisestä elämänvaiheestani: vaikka asun yksin, on minulla jo viimeiset viisi vuotta ollut hyvä parisuhde, enkä tunne minkäänlaista tarvetta muuttaa tilannetta, ainakaan vielä - tulevaisuudesta on paha sanoa, elämä kun voi yllättää niin hyvässä kuin pahassakin.
Eli itse en ainakaan menisi kovin herkästi vetämään yhtäläisyysmerkkiä yksin asumisen ja onnettoman elämän välille...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Joo, ei yksinasumisessa ole mitään pahaa! Itse olen aina ja tulen myös aina asumaan yksin. Olen päässyt tämän yksinelämisen makuun ja nautin tästä omasta vapaudesta. EN pystyisi enää siitä luopumaan. Parisuhteita enkä minkään muunkaanlaisia suhteita tule ikinä harrastamaan. Joskus toki tuntuu yksinäiseltä, mutta se menee ohi. Mielummin kuitenkin elän yksin. Asun, elän ja kuolen yksin. Siinä minun elämäni hyvä suunnitelma. Eipähän tartte murehtia muista. Hyvä meininki!
Voimia kaikille sinkuille ja selibaatissa eläville! Ainoa hyvä tapa elää! Piste. :)
Asiat kun tekee selväksi niin kaikki on niin paljon helpompaa. Ei tarvitse miettiä.
Itse kuvittelisin asuvani liitossa vasta sitten kun lapset ovat lähteneet omille teilleen. Nyt en tiedä kuinka parisuhteen saisi toimimaan näillä eväillä.
Näin on.
Miettii monesti kuinka sen toisen kanssa sitten ajan jakaisi ja mitä tekisi päivän aikana. Tosin sanot että sinulla on parisuhde vaikka asut yksin. Se voi olla se pointti tyytyväisyyteesi että sinulla on parisuhde.
Jospa tyytymättömällä suomalaisella ei ole parisuhdetta ja asuu yksin. Siinä on vissi ero.
No näinhän se, itsekin luulen että tuo yksinasuminen sinällään ei ole se ongelma vaan se että jotkut tuntee olonsa niin yksinäiseksi muuten että ajttelevat sen aiheutuvan yksinasumisesta vaikka perusngelma on ystävien puute eikä asumistapa. itse en oikeastaan edes tiedä kuinka hyvin sopeutuisin asumaan jatkuvasti muiden kanssa saman katon alla, pelkästään nainen menisisi ihan hyvin jos ei ole pahaluonteinen mutta jos sillä naisella olisi lapsi niin katsoisin varmaan viisaimmaksi luovuttaa jo etukäteen kun tykkään niin paljon omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Paras vaihtoehto lienee olisi tapailla itsellistä naista joka tahtoisi myös säilyttää oman ositteensa niin ei menisi lusikat liian tiukkaan solmuun.
Itse en olisi ikinä uskonut, että elän tällaisen vaiheen elämässä. Ilman miestä, yyhoona ja sitä että yhdessä asumisen kynnys nousee niin korkeaksi että elää yksin ekä edes tapaa ketään.
Asiat voi tietysti muuttua. Vai voiko sittenkään? Ei minua sinänsä haittaa lapset. Ovat omia tai toisten.
Sinulla varmaankin kokonaisuutena muutos olisi pienempi jos mies muuttaisi saman osoitteeseen jos se olisi hyvä mies, vastapainoksi taas lapsen/lasten takia toisaalta joudut olemaan tarkempi siitä millainen mies luoksesi muuttaisi asumaan eli varmaankin tutustumisvaiheen pitäisi olla aika pitkä. Minulle taas lapsellinen nainen olisi niin kollektiivinen muutos ettei sitä oikeastaan osaisi edes harkita vaihtoehtona.
Niin. Jos nyt tapaisin miehen. Lapsilla tai ilman. Tästä kaksi kolme vuotta tutustumisvaihetta yhteenmuuttamiseen.
Toiseksi meillä ei ole tilaa majoittaa/asuttaa enempää aikuisia tai lapsia.
Heitän rukkaset tiskiin ja elän vain elämää nauttien. Ilman haaveiluja muusta kuin ystävyydestä ja satunnaisista hellyyden hetkistä.
Sen pari-kolme vuottahan se vaatii, minulla jo ihan lapsettomankin kanssa menisi tuo aika harkintaan jotta näkisi millainen toinen on pohjimmiltaan. nuo asumisen tila-asiathan kyllä sitten ratkeaa jos tulee ajankohtaiseksi muutos ja tavallaanhan se parempikin ettei ole liian valmista niin ei tule hätiköityjä päätöksiä. Niitä kun on aika paljon sellaisiakin tarinoita joissa jotkut vastaeronneet on muuttaneet heti yhteen kun on iso okt tms. jommallakummalla ja sitten ensihuuman haihduttua kumpaakin kaduttaa hätiöintinsä, parempi siis ehkä se että tila tehdään sitten tarpeen mukaan jos ihan oikeasti tietää sen toisen oikeaksi. Ihan oikea päätös on tuo, kun ei odota liikoja ei voi kovin pahasti pettyäkään sitten.
On myös paljon pareja jotka eron jälkeen ovat nopeasti rakastuneet, muuttaneet yhteen ja asuvat vieläkin yhdessä.
On myös joskus niin että kun liian kauan odottelee niin menee niinkuin ohi..jotain eikä sitten enää..niinkuin..hmm..
"Miksi ihmeessä?"
Sillä yksin asuvalla on suurempi riski syrjäytyä, synnytys laskee, lapsilta voi puuttua miehen/naisen malli, yms. Ihan saman miksi alkoholin käyttö nähdään usein problemaattisena, kuten myös tupakan käyttö. Ei kukaan ole väittänyt että juuri sinä olet se yksikö jolla asiat johtavat ongelmiin (yksinen asuminen syrjäytymiseen, tupakka kurkku syöpään, alkoholin käyttö karkaa käsistä), mutta kyllä silti olisi hyvä tunnistaa miksi joidenkin tiettyjen asioiden väliin vedetään yhtäläisyysmerkkejä.
Nuo joilla ongelmia ilmenee yksin asuessa on juuri niitä sampja henkilöitä joilla niitä ongelmia on kaksinkin asuessa eikä tuo että lapsilta voi puuttua miehen/naisen malli ole välttämättä huono sekään, useinhan kun ne mallit onkin aika huonoja.
Minulle yksinasuminen ei ole ongelma mutta asumiskustannusten jakaminen toisen ihmisen kanssa mahdollistaisi sen, että olisi enemmän valinnanvaraa missä asuu ja minkä kokoisessa asunnossa. Minun tuloillani ja Helsingin vuokrien tasolla pitää tyytyä siihen mitä saa. No, kyllähän minä tässä yksiössäni yksin viihdyn ja toisaalta maksan mielelläni siitä, että saan olla "oman elämäni herratar".
Jotenkin vaikeaa tänään tämä lauseenmuodostaminen..Johtunee hieman krapulaisesta olosta.
Myös minä asun pk-seudulla ja asumismenot ovat yksineläjälle aika korkeat. Jo se pakottaisi yhteiseloon jonkun kanssa.
Lisäksi olisi kiva kokea elämässä sellainenkin jakso, että elää samassa kodissa oman kumppanin kanssa. Jospa vaikka ensi vuonna..
"Jo se että asumismenot ovat yksineläjälle aika korkeat, pakottaisi yhteiseloon jonkun kanssa."
Niin.
Löytyy niitä asumismenot jakamaan haluavia hyvinkin helposti. Kämppiksiä tässä ollaan, eihän muuten..
Kyllä mielummin muuttaisi yhteen juuri rakkauden tähden.
"Kyllä mielummin muuttaisi yhteen juuri rakkauden tähden."
Voihan niinkin rakastaa, ettei tarvitse välttämättä muuttaa yhteen jos molemmille sopii yksinasuminen paremmin? Minä en yleensä ole mitenkään järki-ihminen mutta tuon yhteen muuttamisen ajattelin noin. Mutta en tarkoittanut sitä, että jos jonkun kanssa muuttaisin "oltaisiin vain kämppiksiä".
En osaisi kuvitellakaan itselleni parempaa asumismuotoa kuin yksin asuminen. Oma rauha ja oma koti ovat ihania asioita, en kaipaa tänne ketään jakamaan tilaa kanssani. Koska olen nuori olen kuitekin elänyt vasta melko vähän aikaa itsekseni (muutamia vuosia) joten ehkä mieli muuttuu joskus reilun kymmenen vuoden päästä. Viimeistään silloin on sitten varmaan sopiva aika hankkia kissa.
En ole tajunnut, mitä hienoa yksin asumisessa on. Asuin monta vuotta erinäisten kämppisten kanssa. Osa oli kammottavia, osa aivan ihania. Tällä hetkellä helpoin vaihtoehto on asua yksin, mutta kaipaan kyllä monesti arjen jakamista päivittäin jonkun kanssa. Ei sen tarvitsisi olla edes seurustelukumppani tai paras ystävä, vaan edes joku mukava kaveri, jonka kanssa jutella päivän tapahtumista iltaisin. Joku joka toisi arkeeni lisää sosiaalisuutta. Joku, jonka kanssa kokkailla yhdessä tai edes vaihtaa kuulumiset.
Minulla on paljon hyviä muistoja yhdessä asumisesta kämppisten kanssa. Nykyään kaikki potentiaaliset kämppikset seurustelevat / asuvat kumppaninsa kanssa, joten minun on tyydyttävä nyt tähän yksin elämiseen. Ja kyllä, minua se toisinaan masentaa.