Oletko tutkituttanut pääsi?

Minulle on tämän vuoden aikana useampikin henkilö suositellut hakemaan apua, lähinnä masennukseen ja jonkin sortin ahdistukseen, kait. Lähestulkoon koko vuosi on vierähtänyt gradun parissa, ja siitä johtuen olen varsinkin aikaisemmin syksyllä voinut henkisesti huonosti enkä jaksanut pitää yllä kovin sosiaalista elämää. Käytännössä tosin vain muutamaan otteeseen omat sisäiset patoumani ovat kunnolla nousseet pintaan tai heijastuneet ulospäin, mutta niissäkin lienee ollut ihan tarpeeksi sulattelemista läheisilleni ja ystävilleni jotka eivät kuitenkaan ole ongelmiini sen pahemmin sidoksissa.

Kaiken kaikkiaan en ihmettelisi vaikka minulla jokin diagnoosi olisikin. Minkätyyppinen sellainen minulla tunnistettaisiin varmaan riippunee siitä, miten yksityiskohtaisesti pystyn kuvaamaan omaa tunnetilaani ulkopuolisille.

Itse olen tilannut ajan psykiatrille, vai onko se psykologi, en aina muista mikä ero noilla on, mutta aion ottaa selville että onko minut diagnosoitavissa jollain tavalla. Kelpaamattomuuden tunteesta johtuvaa masennusta on jatkunut jo vuosikausia ja oma vikani, että en ole aiemmin tajunnut mennä ammattiauttajan puheille sen sijaan että olisin tilittänyt elämääni jossain nimettömillä nettipalstoilla.

On sanomattakin selvää, että jonkin asteisesta masennuksesta kärsin. Eikös tuo tieteenala ole sen verran tarkkaa että aivan kuten kukaan ei pysty tekeytymään mielenvikaiseksi jos ei sitä oikeasti ole niin samaten jos ihmisessä jotain mielenterveyshäiriötä on niin kyllä se osataan esille kaivaa ja diagnosoida?

kyllähän sitä on kaikkee mahollista, mutta ei se auta mitää diagnosoida, koska en halua syödä lääkkeit enää

Olisikin vapauttavaa olla virallisesti hullu kuin kelpaamaton atm.

Nope, en ole eikä sellaista fiilistä ole koskaan ollut etten olisi (puutteineeni) ihan henkisesti ok-kunnossa...

Mutta onhan ne aivot elin siinä missä muutkin, eli jos ääniä tms. alkaisi kuulumaan, niin kyllä se lääkärin paikkeille olisi mentävä, mun mielestä homma ei eroa kauheasti siitä jos vaikka jalka murtunut tms., eli kaikkia elimiä on hoidettava ja meidän henkinen puoli kuitenkin on aivojen toiminnasta kiinni eli ei sitä pitäisi ajatella eri asiana kuin vaikkapa herpeksen hoitoa.

Häpeäaspekti tietenkin on sitten mielenkiintoinen aihe...

Kyllä sitä on käyty lääkärien luona ja terapiassa. Tiedä sitten onko siitä ollut muuta apua kuin se että sain hankittua C-paperit.

Kannatan ehdottomasti, ei siitä ainakaan haittaa ole. Tällainen palsta sen sijaan on myrkkyä mielelle sillä se edesauttaa negatiivisissa fiiliksissä vellomisessa mitä ei välttämättä tekisi muuten. Keskustelukin on tasoa lopeta ruikuttaminen tai mene parturiin ja muutenkin vittuilua.

Ammattiauttaja sen sijaan oikeasti pyrkii auttamaan sinua. Et sinä edelleenkään naista saa välttämättä vaikka ammattiauttajan juttusilla kävisitkin mutta saatat lopettaa huonommuudessa vellomisen ja lakata säälimästä itseäsi.

Itselläni auttoi. Edelleen olen naiseton ja sellaiseksi tulen jäämäänkin mutta se ei tee minusta yhtään huonompaa ihmistä kuin kenestäkään muusta.

Minun täytyy sanoa, että menettäisin uskon koko tieteenhaaraan jos minut todetaan täysin terveeksi eikä mukamas mitään mielentilahäiriötä ole. Kun ajattelee, että Suomessa on kuulemma todellakin satoja tuhansia ihmisiä jotka syövät jotain mielialalääkkeitä niin en millään usko, että heillä kaikilla menisi huonommin kuin minulla.

Itsellänihän tilanne on se, että vuosikausia kumuloitunut kelpaamattomuudentunne on melkein musertanut minut täysin. Itse olen siis nelikymppinen äijä ja en ole kertaakaan elämässäni ollut suhteessa. Yhden illan juttuja on aikoinaan ollut muutamia mutta ei todellakaan mitään suuria määriä. Viime vuosina on sitten kuvioon tullut maksullinen seksi.

Ei se seksin puute sinänsä ole se suurin ongelma vaan nimenomaan se läheisyyden puute. Se, että en ole yhdellekään naiselle se tärkein ihminen elämässä ja ei ole ketään kenen syliin käpertyä. Kaiki vastoinkäymiset pitää kestää yksin. Seksiä saa aina rahalla mutta läheisyyttä ja rakkautta ei.

Ensimmäisiä kertoja kun aloin todela tuntemaan, että minä en koskaan tule kelpaamaan kenellekään oli siinä 23-24v nurkilla mutta silloin sitä vielä oli nuori ja optimisti ja sitä ajatteli, että elämä on edessä. Välillä on ollut parempia kausia ja välillä huonompia. Nyt kun nelikympin raja on mennyt rikki niin sitä on todellakin tilanne, että on tunne että juna meni jo eikä seuraavaa ole tulossa. Loppuelämä menee miten menee.

Kyllähän nelikymppiset ja vanhemmatkin ihmiset suhteita pystyvät luomaan mutta minun pääni sisään sementoitunut kelpaamattomuudentunne on juuri sitä, että koska en ole kenellekään tähänkään asti kelvannut niin eihän kukaan nainen parisuhdekokematonta nelikymppistä äijää huolisi.

Nythän tietenkin on vielä se asia, että koska tällä hetkelä minä aivan ilmiselvästi olen diagnoosia vailla oleva mielenterveyspotilas niin minulla on aivan täysi työ pitää itseni kasassa. Ei selaiseen projektiin kukaan ulkopuolinen halua osalistua eikä se suositeltavaa olekaan.

Minä seurustelin kerran yhden psyaktrin kanssa,sitten hän ilmoitti,että teen hänet hulluksi.En siis uskalla mennä tutkituttamaan päätäni.

Yritin päästä opiskeluaikana YTHS:llä jutteleen alemmuuden tunteestani, ahdistuksesta ja siitä, että opinnot eivät etene. Minulle sanottiin vain, että kasvata selkäranka - meillä on liiaksikin ihmisiä, joilla on oikeitakin ongelmia. Oletettavasti nämä ihmiset, joilla oli oikeita ongelmia olivat naisia, koska kaverini pääsi opintopsykologille vaikka opinnot etenivät paremmin kuin minulla.