Muistelen sitä aikaa kun olin vielä yläaste ikäinen, mua ei oikeestaan ikinä kiusattu ja
olin oikeestaan tosi suosittu.. Mulla oli oma "jengi" sellanen jota pidin perheenä, mun vanhemmat on aina painanu tosi pitkää päivää töissä joten vietin huoletta kaiken aikani tän mun oman porukan kanssa, oltiin päiväkodista asti oltu kaikki ystäviä , pienestä kylästä kun oltiin niin siellä ei montaa mun ikästä sillon ollu.. Luin tossa viikko pari takaperin mun päiväkirjaa, olin 6lk kirjottanut näin " mun kaverit on alkanu polttaan röökiä, ei se mua haittaa kunhan ei koske huumeisiin" ..No yläaste kun alko oltiin vielä sillonkin tiivis porukka, monet sano suoraan kuinka ihailee meidän omistautumista tälle meidän porukalle, pidettiin aina toistemme puolta vaikka turpaan tuli..
Yläaste loppui, mä muutin kauemmas opiskeleen, muut jäi lähelle kotikuntaa.. kävin puol vuotta koulua siellä mutta en sopeutunu uuteen porukkaan siellä ja olin ihan yksin, lopetin koulun ja muutin takaisin..
Vuosi sen jälkeen mun kaverit alko yks toisensa jälkeen käyttään huumeita, mä oon nyt ainut joka ei käytä, mut unohdettiin.. vittu se sattuu kun soittaa että mentäiskö johonkin ja ne sanoo vaan et joo me soitellaan kohta... ja ei ne koskaan soittanu mulle takas. Myöhemmin saatoin nähdä ne jossain kapakassa ja kysyin että miks mua ei pyydetty mukaan ja aina sama virsi "mun piti just soittaa sulle" .. Nykyään jos törmätään sattumalta jossain niin kyllä ne tulee jutteleen ja esittää ettei mitään olis koskaan tapahtunut..
Mä vaan oon pirun huolissani niistä, ne kaikki on ihan pohjalla.. mulla on nykyään 3 lasta, työpaikka ja oon 30v, silti mä tunnen itteni petetyksi edelleen, en osaa olla parisuhteessa.. Joka ilta kun lapset nukkuu niin mä aina mietin että soittaispa joku,lähettäis edes viestin... Mutta ei, kaipaan "perhettäni" edellleen päivittäin..
Mä oon vaan yksin, on mulla lapset mutta ei muita.. ei ketään kenelle voisin joskus soittaa ihan muuten vaan.. en uskalla tutustua uusiin ihmisiin koska pelkään ettänekin kääntää selkänsä...
Muistakaa lähimmäisiänne, ettei kukaan jää yksin
olin oikeestaan tosi suosittu.. Mulla oli oma "jengi" sellanen jota pidin perheenä, mun vanhemmat on aina painanu tosi pitkää päivää töissä joten vietin huoletta kaiken aikani tän mun oman porukan kanssa, oltiin päiväkodista asti oltu kaikki ystäviä , pienestä kylästä kun oltiin niin siellä ei montaa mun ikästä sillon ollu.. Luin tossa viikko pari takaperin mun päiväkirjaa, olin 6lk kirjottanut näin " mun kaverit on alkanu polttaan röökiä, ei se mua haittaa kunhan ei koske huumeisiin" ..No yläaste kun alko oltiin vielä sillonkin tiivis porukka, monet sano suoraan kuinka ihailee meidän omistautumista tälle meidän porukalle, pidettiin aina toistemme puolta vaikka turpaan tuli..
Yläaste loppui, mä muutin kauemmas opiskeleen, muut jäi lähelle kotikuntaa.. kävin puol vuotta koulua siellä mutta en sopeutunu uuteen porukkaan siellä ja olin ihan yksin, lopetin koulun ja muutin takaisin..
Vuosi sen jälkeen mun kaverit alko yks toisensa jälkeen käyttään huumeita, mä oon nyt ainut joka ei käytä, mut unohdettiin.. vittu se sattuu kun soittaa että mentäiskö johonkin ja ne sanoo vaan et joo me soitellaan kohta... ja ei ne koskaan soittanu mulle takas. Myöhemmin saatoin nähdä ne jossain kapakassa ja kysyin että miks mua ei pyydetty mukaan ja aina sama virsi "mun piti just soittaa sulle" .. Nykyään jos törmätään sattumalta jossain niin kyllä ne tulee jutteleen ja esittää ettei mitään olis koskaan tapahtunut..
Mä vaan oon pirun huolissani niistä, ne kaikki on ihan pohjalla.. mulla on nykyään 3 lasta, työpaikka ja oon 30v, silti mä tunnen itteni petetyksi edelleen, en osaa olla parisuhteessa.. Joka ilta kun lapset nukkuu niin mä aina mietin että soittaispa joku,lähettäis edes viestin... Mutta ei, kaipaan "perhettäni" edellleen päivittäin..
Mä oon vaan yksin, on mulla lapset mutta ei muita.. ei ketään kenelle voisin joskus soittaa ihan muuten vaan.. en uskalla tutustua uusiin ihmisiin koska pelkään ettänekin kääntää selkänsä...
Muistakaa lähimmäisiänne, ettei kukaan jää yksin
Vastaukset 1
Vanhimmat
Miksi haikailet narkomaani ex-ystäviesi perään? Ehkä oli onni onnettomuudesssa, että eivät halua enää olla seurassasi. Se mitä oli nuorena ei enää ole 30-vuotiaana.
Yleensä elämässä tulee eteen uusia ihmisiä, joiden kanssa voi sitten ystävystyä. Ei taida olla ihan normimeininkiä hengailla päiväkotiaikaisten tuttavuuksien kanssa vielä 30-vuotiaana?
Yritä hyvä ihminen päästä yli tuollaisista tyypeistä. Eivät kyllä vaikuta miltään järjen jättiläisiltä. Olen samaa mieltä, että ketään ei saa jättää yksin, mutta joskus vaan yksinäisyys on parempi vaihtoehto, kuin joidenkin narkkareiden kanssa hengaileminen. Niin, ja sulla on vielä 3 pientä lasta!