Elän avoliitossa miehen kanssa jota olen jo usean
vuoden ajan rakastanut ja melkeimpä palvonut.
Hetkittäin olen ollut todella onnellinen vain
ajatuksesta, että minulla on hänet. pikkuhiljaa
viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin
herännyt todellisuuteen ja aukaissut silmäni:
vihdoinkin olen tajunnut, että mieheni pettää,
valehteelee ja suoraan sanoen kusettaa mennen
tullen.
Suhteessamme on jatkuvasti ollut paljon ongelmia,
mutta jotenkin mieheni on saanut minut uskomaan,
että kaikki syy on minussa. jos soittelen
aamuyöstä hänen peräänsä, ongelma ei hänen
mielestään ole siinä, että hän on "teillä
tietämättömillä" eikä suostu vastaamaan
puhelimeen vaan ongelmana on minun soitteleluni.
Minulla ei kuulemma ole asiaa vahdata hänen
peräänsä.
Ja enhän minä vahdata haluakaan. Menköön. Ero
tässä väistämättä edessä on. Muutan lasten kanssa
pois enkä taakseni katso. En osaa ainakaan vielä
kuvitella edes kaipaavani entiseen, edes
hetkellisesti. haluan vaan pois. Vatsaani vääntää
kuitenkin ajatus siitä, että olen elänyt monta
vuotta täysin valheessa. En tiedä enään mikä on
totta ja mikä ei? Joskus olin onnellinen kun
suunnittelimme minkälaiset häät pitäisimme... En
usko, että hän koskaan tosissaan on ollutkaan.
olen ollut tyhmä, tyhmä ja vielä kerran
tyhmä!!!!!!
Nyt kun olen alkanut mieheni menoja ja puheita
epäilemään, hän on jäänyt niin monesta isosta ja
pienemmästä valheesta kiinni. Ainuttakaan tekoaan
tai sanaansa hän ei kadu - vain kiinnijäämistä!
Ja hänen mielestään vika on taas kerran siinä,
että minä saan hänet kiinni. Ei siinä mitä hän on
tehnyt. Hän ei koskaan myönnä tekevänsä mitään
väärää... Ja kaikenhan tämän voisi ymmärtää, jos
hän haluaisi suhteemme loppuvan. Kaikesta
huolimatta, hän on se joka ei suhteemme haluaisi
loppuvan.
Minulle riitti. Olen ollut tyhmä ja minua on
kusetettu, mutta se loppu nyt. Sormuksen viskasin
tänään multaan. Löytäjä saa pitää, sekä miehen,
että sormuksen.
Olen tyhjä, olen loppu, mutta en itke enään. Olen
avannut silmani eikä hän enään minua voi
jutuillaan satuttaa. Toisaalta hän on jo
satuttanut niin, että tuntuisi vaikealta enään
koskaan voida luottaa kehenkään...
Aika näyttää, aika parantaa... toivottavasti
vuoden ajan rakastanut ja melkeimpä palvonut.
Hetkittäin olen ollut todella onnellinen vain
ajatuksesta, että minulla on hänet. pikkuhiljaa
viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin
herännyt todellisuuteen ja aukaissut silmäni:
vihdoinkin olen tajunnut, että mieheni pettää,
valehteelee ja suoraan sanoen kusettaa mennen
tullen.
Suhteessamme on jatkuvasti ollut paljon ongelmia,
mutta jotenkin mieheni on saanut minut uskomaan,
että kaikki syy on minussa. jos soittelen
aamuyöstä hänen peräänsä, ongelma ei hänen
mielestään ole siinä, että hän on "teillä
tietämättömillä" eikä suostu vastaamaan
puhelimeen vaan ongelmana on minun soitteleluni.
Minulla ei kuulemma ole asiaa vahdata hänen
peräänsä.
Ja enhän minä vahdata haluakaan. Menköön. Ero
tässä väistämättä edessä on. Muutan lasten kanssa
pois enkä taakseni katso. En osaa ainakaan vielä
kuvitella edes kaipaavani entiseen, edes
hetkellisesti. haluan vaan pois. Vatsaani vääntää
kuitenkin ajatus siitä, että olen elänyt monta
vuotta täysin valheessa. En tiedä enään mikä on
totta ja mikä ei? Joskus olin onnellinen kun
suunnittelimme minkälaiset häät pitäisimme... En
usko, että hän koskaan tosissaan on ollutkaan.
olen ollut tyhmä, tyhmä ja vielä kerran
tyhmä!!!!!!
Nyt kun olen alkanut mieheni menoja ja puheita
epäilemään, hän on jäänyt niin monesta isosta ja
pienemmästä valheesta kiinni. Ainuttakaan tekoaan
tai sanaansa hän ei kadu - vain kiinnijäämistä!
Ja hänen mielestään vika on taas kerran siinä,
että minä saan hänet kiinni. Ei siinä mitä hän on
tehnyt. Hän ei koskaan myönnä tekevänsä mitään
väärää... Ja kaikenhan tämän voisi ymmärtää, jos
hän haluaisi suhteemme loppuvan. Kaikesta
huolimatta, hän on se joka ei suhteemme haluaisi
loppuvan.
Minulle riitti. Olen ollut tyhmä ja minua on
kusetettu, mutta se loppu nyt. Sormuksen viskasin
tänään multaan. Löytäjä saa pitää, sekä miehen,
että sormuksen.
Olen tyhjä, olen loppu, mutta en itke enään. Olen
avannut silmani eikä hän enään minua voi
jutuillaan satuttaa. Toisaalta hän on jo
satuttanut niin, että tuntuisi vaikealta enään
koskaan voida luottaa kehenkään...
Aika näyttää, aika parantaa... toivottavasti
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tuo vuodatus olisi voinut olla aivan omasta
elämästäni.Paitsi,että olen mies joka juuri
huomasi eläneensä naisen kanssa, joka on pettänyt
ja valehdellut minulle koko suhteemme(6,5v)
ajan.Kaiken lisäksi huomasin olleeni sokea
ääliö,jonka olisi pitänyt tajuta nyt jo niin
selvät merkit.
Lopetin suhteen,muutin pois,aloitan kaiken alusta
ja se koskee,se todellakin koskee.
Vaikka en missään nimessä ole iloinen, että olet
samassa tilanteessa kuin minä, helpottaa
sunnattomasti huomata, että meitä on muitakin.
Hetkittäin tunnen itseni niin epäonnistuneeksi ja
ajattelen mikä minussa on vikana.
Tässä vaiheessa lähtö ei enään ole vaikeaa vaan
pikemminkin helpotus. Vaikeaa on se saapuminen
uuteen elämään.Se pelottaa. Mitä tästä eteenpäin?
eipä taustat hyvältä kuullosta, mutta aina
kannattaa nukkua yön yli ennen kuin sanoo
viimeisen sanan. Mitäpä tässä neuvomaan, mutta
vanha sanonta on usein paikallaan. Tosin turha
tulevaisuuttakaan on hukkaan heittää.
... että ei hosumalla hyvää tuu. Mutta eipä tässä
kukaan ole hosumassakaan. Ei tämä ole yhden yön
pohdintojen tulos, vaan puolen vuoden itkemisen.
Olen itkenyt niin paljon, että kyyneleet alkavat
olla vähissä.
Ja koko suhteelta puuttuu pohja, jos puuttuu koko
luottamus. Eikä vain pettämismielessä... Vikaa on
tietysti itsessänikin. Olen nähnyt vain sen mitä
olen halunnut. Punainen tupa ja perunamaa. olen
kieltäytynyt näkemästä totuutta siitä, että
toinen on mikä on eikä häntä voi kukaan toinen
muuttaa. Ei vannoutuneesta poika- ja
naistenmiehestä tehdä kunnollista perheenisää. Ei
edes rakastamalla.
Vaikka ehkä koko rakkauskin on ollut tavallaan
valheellista. olen tainnut rakastaa jotakin mitä
ei ole koskaan ollut olemassakaan...
murehtia eikä etenkään syyttää itseään. Kaipa se
on luonnollista, jos on luottanut ja rakastanut
toista. Miehesi syyttäköön itseään jos vain
tajuaa. Selkä pystyyn ja eteenpäin.
Ole vahva, luota ystävien tukeen niin
selviät.Usko minua.Tiedän että iltaisin olo
pahenee mutta tulet huomaamaan että tuska
hellittää päivä päivältä.Se ei ehkä koskaan häviä
mutta sen kanssa oppii elämään, eikä se lopulta
ole aina päällimmäisenä mielessäsi.
antaa kusettaa itseään. Me miehet ollaan sikoja,
eikä meitä ole tarkoitettu yhden naisen kanssa
vehtaamaan. Kun tarpeeksi kireäpeppuinen nainen
tulee eteen, niin joka jätkä sekoaa. Siinä
unohtuu lapset ja vaimot. Näin se valitettavasti
on. Miksi naiset ei tee samoin?
Kyllä yksiavioisia miehiä on olemassa. Se mistä
niitä löytää onkin eri juttu. Ehkä niitä on
enämpi siellä takarivissä kuin tyrkyllä.
Haluan kuitenkin uskoa, että yksiavioisiakin
miehiä on! Aina tulee olemaan miehiä (ja miksei
naisiakin) joille on mahdotonta vastustaa kireää
peppua. Eikä siinä sinänsä mitään väärää...
MUTTA... Mites on rehellisyyden kanssa?? Miks
tälläset joka tissin perässä juoksevat miehet
lupaavat ja vannovat olevansa yksiavioisia?
Valehtelevat menonsa tulonsa, ajatuksensa -
kaiken. Pitäisi löytyä miestä myös
rehellisyyteen. Olkoon mun mielestä jokainen
sellanen kun haluaa olla kunhan tekee sen
rehellisesti. jos on mahdotonta olla
yksiavioinen, olkoon avioton tai sopimuksella
moniavioinen. Onhan niitäkin suhteita joissa on
SOVITTU, että molemmat saavat kulkea omia
menojaan.
Käsittämättömintä monissa juoksentelevissa
miehissä on se, että he eivät ikipäivänä kestäisi
sitä, että heidän vaimonsa juoksentelisi
ympäriinsä. Omani on uhannut heittää minut ja
lapseni samantien vaikka lumihankeen, jos joskus
jäisin kiinni jostakin.
Onneksi olet noin vahva että pystyt lopettamaan
suhteen! HYVÄ! kaikki eivät siihen varmaankaan
pysty. Onneksi sinulla on myös lapsesi sillä he
auttavat sinua pääsemään asian yli! Miehesi on
ollut todellinen kusipää ja toivon että hänkin
joutuu vielä kärsimään sen mitä sinäkin. Mutta
muista että suhde ei ole mennyt pieleen sinun
takiasi sillä mies on vaan yrittänyt saada sinut
uskomaan niin koska hän on yrittänyt peitellä
omia valheitaan! Aika parantaa! ONNEA SINULLE JA
LAPSILLESI!
voin sanoa että eroaminen ei ole helppo-vaikka
olisikin kusettanut sinua-minua on myös petetty
vuosikausia ja kun se paljastui-olen kolme kertaa
muuttanut pois mutta aina palannut-kotiin- sillä
olen ajatellut että minä en omasta kodista
lähde,sillä mies ei ole kaikista tärkein siihen
kuuluu myös muu perhe,asunto ym-se mitä olen koko
elämäni rakentanut ja kun mies on valehdellut -
hän itse vastaa valheistaan en minä-olen käynyt
jo kolmatta vuotta kriisiäni läpi ja tullut
siihen tulokseen että mies itse voi lähteä jos ei
kiinnosta vaimon kanssa-eipähän ole lähtenyt-
mutta sen sanon että se ei ole vaimon häpeä jos
mies käy vieraissa-jos vaan terveys kestää niin
siitä vaan-ja eipähän tarvitse niin surra jos ero
tulee joskus jollakin tavalla-minä en yhden
miehen takia ala kotia särkemään-tiedän tuskasi-
minua on auttanut päiväkirjan kirjoitus-ja vaikka
kuinka sattuu -asunnon vaihto ei ole aina
ratkaisu sillä koti-ikävä on joskus pahempi kuin
miehen ikävä-harkitse tarkkaan-aika haavat
parantaa,vaikka voin sanoa että se tunne kun
huomaa eläneensä valehtelijan kanssa-on
sietämätön.voimia sinulle sillä niitä tarvitaan
ja kun pääset yli -olet entistä vahvempi.
Luin uudestaan ensimmäisen kirjoitukseni ja
huomasin,että siitä saa ehkä hiukan väärän kuvan.
Suhteemme ainoa ongelma ei suinkaan ole
ainoastaan pettäminen. Ei minulla mitään
todisteita ole, että hän edes sänkyyn asti on
kenenkään kanssa mennyt. Epäilen kyllä vahvasti,
mutta itse hän kieltää kaiken. Hän ei kuulemma
ajattele tai katsokaan muita naisia....
(hehhehe...Hän on joskus niin vakuuttava, että
varmaan itsekin uskoo omiin juttuihinsa)
Ymmärrän, että suhteessa voi tulla eteen
kaikenlaista ja joskus vaikeista ajoista on vaan
päästävä yli. Onhan toki joka suhteessa omat
karikkonsa. Mutta entäs, jos ne karikot ovatkin
se pysyvä tila??? Ainoat hyvät hetket on
syntyneet omassa päässä, omista mielikuvista ja
haaveista? Ei niissä ole mitään todellista!
Todellista on ne sadat itketyt aamut ja illat,
jopa hetkelliset itsemurha-ajatukset. Niin monta
kertaa olen valvonut ja miettinyt kuinka toinen
ihminen voi olla niin julma. Hän kertoo minua
rakastavansa ja kuulemma osoittaa minun
vittumaisuuteni ihmisenä vain siksi, että voisin
mennä itseeni ja miettiä minkälainen ihminen minä
oikeastaan olen.
Ja oikeastaan todistaakseni hänelle, että en vaan
makaa kotona ja oikeasti olen ihan hyvä ja
kelvollinen ihminen, lasten ja kodinhoidon
lisäksi käyn osa-aika töissä sekä opiskelen
yliopistossa. Itsetuntoni on tämän suhteen myötä
liiskautunut olemattomiin eikä vieläkään ihan
kohdallaan ole, mutta jostakin syvältä tajunnasta
löytyy se itseluottamus, joka eräänä päivänä
totesi, että NYT RIITTI! Aloin miettimään
elämääni ja itseäni. En sitä mikä olen hänelle
vaan sitä, mikä minä olen ja mitä minä haluan!
Enkä minä todellakaan halua tätä!
Totuus on se, että toiselta voi vaatia hyvin
vähän, eikä toiselta voi vaatia muutosta. On
mietittävä, mitä pystyy sietämään ja mihin itse
on valmis sopeutumaan. (tottakai suhteessa on
myös opittava sietämään toisessa puolia ja
tapoja, jotka ehkä alkuun ärsyttävätkin.)
Tätä suhdetta me olemme yrittäneet rakentaa...
yhdessä ja erikseen ja tyhmää olisi uskoa, että
enään mikään kovin radikaalisti muutuisi. Tein
itselleni kysymyksen: jos minä oikein yritän,
pystynkö minä hyväksymään tämän elämän
tälläisenä. yhteisen kodin, lasten, rakkauden ja
kaiken nimissä. Ajattelin, että jatkaisimme samaa
rataa vuodesta toiseen ja huomasin, että
vastauksesta ei ollut epäselvää: En pysty, enkä
edes halua.
En missään nimessä väitä olevani täydellinen enkä
välttämättä mikään helppo ihminen itsekään.
Jokainen on kuitenkin vastuussa omasta
hyvinvoinnistaan. Minä olen saanut jo aivan
tarpeeksi paskaa kaadettuna, että aloin tukehtua.
Ja kun sain tarpeeksi, sain tarpeekseni!
Huomaamattani olen kaikesta alistamisesta
huolimatta (tai ehkä jopa sen ansiosta) kasvanut
niin vahvaksi, että uskon että loppujen lopuksi
se olen minä joka tästä helpommalla selviää.
Haluan sanoa kaikille teille, jotka elätte
epätoivoisessa suhteessa. Keskittykää siihen, mit
te haluatte! Miettikää mitä te olette valmiita
kestämään ja kuinka paljon te olette valmiit
joustamaan. Parisuhde on toimiessaan todella
hieno ja arvokas asia huonoinakin päivinä, mutta
parisuhteeseen ei suinkaan ole tarkoitus hukata
itseään!!!!!
Joo, tuttu tilanne. Elän juuri samanlaisessa
suhteessa, jatkunut jo 3-vuotta. Olen aina
pitänyt itseäni fiksuna, ymmärtäväisenä ja
täysjärkisenä hyvän itsetunnon omaavan naisena
mutta nyt en enää oikein tiedä miten asia
oikeasti on.
Mies vannoo rakastavansa eikä mistään hinnasta
halua erota, syyttää vain minua vainoharhaiseksi
lapselliseksi tyhmäksi ja kohtuuttomaksi. Ei
millään lailla tule vastaan ja myönnä, että
hänessäkin voisi olla jotain vikaa.
En todellakaan ole häntä vahtinut tai liikaa
sitonut, mielestäni parisuhteessa täytyy antaa
toiselle tilaa ja omaa aikaa, ei väkisin mistään
mitään tule.
Kuitenkin eräs tapahtuma jokin aika sitten sai
minut vähän miettimään asioita ja kun tarkemmin
aloin ajattelemaan, ilmeni paljon muutakin
omituista.
Mieheni ei koskaan myönnä mitään, alkaa syyttää
vain minua eikä mitenkään osoita huonoa
omaatuntoa, suuttuu vain silmittömästi jos alan
puhumaan aiheesta.
Yritän ymmärtää häntä ja toisinaan saankin
uskoteltua itselleni, että minähän se vain olen
vainoharhainen ja että pitäisihän minun luottaa
mieheeni. Meillä on kuitenkin päällisin puolin
asiat kunnossa. Silti pieni ääni sisälläni
soittaa hälytyskelloja, kaikki ei voi oola
kohdallaan kun minulla on niin paska fiilis liian
usein, enkä voi uskoa, että yksinomaan minussa
olisi vikaa.
En tosiaan tiedä, en ikinä olisi voinut uskoa,
että tällaista ihmistä voi olla olemassa.
Ei minulla mitään vedenpitäviä todisteita ole
siitä, onko hän pettänyt minua, mutta tuntuu
oudolta, että jos ei ole mitään salattavaa niin
miksi käyttäytyä noin.
Mielestäni olet tehnyt erittäin hyvän ratkaisun,
ole ylpeä itsestäsi. Tosiaan kaikki, mitä
kirjoitit olisi aivan yhtä hyvin voinut olla omaa
tekstiäni, tosin itselläni on vielä sormus
sormessa, lopullista ratkaisua en vielä ole
tehnyt. Oli helpottavaa löytää "kohtalotoveri".
Erittäin hyvää jatkoa!!!!....luulen, että jossain
vaiheessa perästä tullaan...
Joo mäkin olin onneton vielä aamulla mutta nyt
kaikki kunnossa helpompi hengittää...Sain
jutskattua erosta olitko se sinä vaimoni? Nikki
paljastaa kuka olen tunnet varmaan sen...Kiitos
vielä kun ollaan sivistyneitä ihmisiä.
Tiedän kokemuksesta että lähteminen on vaikeaa.
Harmitti kun suhteeseen oli tyhmyyttään tuhlannut
kymmenen vuotta... Kaveri kuitenkin lohdutti
sanomalla, että eivät ne vuodet ole hukkaan
menneet, vaan valmistaneet minua sitä oikeaa
varten! Ilman näitä kokemuksia en olisi sama
ihminen kuin mitä olen nyt.
Uusi mies on löytynyt, ja voi sitä onnen tunnetta
kun saa olla sellaisen ihmisen kainalossa, joka
oikeasti haluaa olla kanssani, arvostaa seuraani
ja haluaa että olen onnellinen!
Puhut asioista, jotka tiedän kokemuksesta
todeksi. Kyllä on ihanaa, kun löytää sataman!
Olen itse kirjoittanut päiväkirjaani n.10 vuotta
sitten täsmälleen samoilla lauseilla.
Erosin - otin lapseni, koirani ja jatkoin
elämääni.
Isäntä yritti itsemurhaa - onneksi selvisi elossa!
Nyt olemme kuin sisko ja veli - vaikkakaan hän ei
ole löytänyt itselleen uutta puolisoa (itse
uusissa naimisissa), on hän myöntänyt katuvansa
kaikkea sitä, minkä vuoksi hän menetti minut ja
lapsemme.
Meillä rahakieroudet olivat se ainoa syy.
En olisi voinut antaa hänen viedä lokaan
poikaansa ja minua!
Kaikkea sattuu!
Kaikki, toistan ,kaikki mitä kirjoitit on
tuttuakin tutumpi. En vaihda.
Vaatii pirunmoista voimaa ja rohkeutta lähteä
pitkäaikaisesta suhteesta,ja sulla sitä tuntu
löytyvän.Mielettömästi onnea!!Tommonen mies ei oo
kenenkää arvonen!!Anna ajan parantaa
haavat(klisee,mutta on niin totta..).Vaikka hän
oliki niin epärehellinen sua kohtaan,ei tommosen
miehen takia kannata luottamusta muihin ihmisiin
kokonaan menettää.Oppii vaan olemaan vähä
varovaisempi ja kattoaan kehen luottaa ja kehen
ei..
Hyvää jatkoa,onnea ja voimia tulevaisuudelle!!